Kirjoittaja Aihe: 57% || K11 || reality, action, drama, slash || 2/2  (Luettu 2793 kertaa)

karnauba

  • ***
  • Viestejä: 9
Nimi: 57%
Tyylilaji: Reality, action, drama, fluff(?), slash.
Osat: 2/2
Ikäraja: K11.
Varoitukset: Päihteitä, pienesti verta, kiroilua.
Yhteenveto: “Luin joskus, että 57 prosenttia kolareista johtuu kuskin omasta arviontivirheestä.”

“Takuya, miltä näyttää?”

Takuya rullasi itsensä hitaasti pois hallinosturin varaan tuetun Hyundain alta silmiään räpytellen; auton alla oli hämärää kohdevaloista huolimatta. Saatuaan ylimääräiset aistiharhat ja valopallot pois näkökentästään, hän loi kysyvän katseen vierelleen kyykistyneeseen, tummatukkaiseen mieheen. Kyseinen mies, Hiroshi, naputteli levottomasti korjaamon betonilattiaa letkupihdeillä.

“No, pahempaakin on nähty”, Takuya vastasi huuliaan mutristaen, nousten kankeasti istumaan pyörillä varustetun alustansa päälle ja pörröttäen hiestä päänahkaansa vasten liimautuneita hiuksiaan.

Ulkona oli varmasti parisenkymmentä astetta lämmintä ja ilma oli ukkosmaisen hautova ja tukahtunut - samanlaista säätä oli jatkunut jo viikkotolkulla ja Takuya oli tuulettimen hajottua valmis pakkaamaan laukkunsa ja muuttamaan jonnekin viileään. Hän kiskoi tummanharmaitten työhaalariensa lahkeita ylemmäs, pyyhkäisten ohimennen hikipisaroita otsaltaan; pohjoisen Sendain kasvatti vihasi tällaista hellettä yli kaiken.

“Tosin, en tajua miten lyhtypylväällä edes saa tällaista jälkeä.”

Hiroshi lysähti istumaan öljytahraiselle lattialle, potkaisten äkäisesti lähimpänä pyörinyttä mutteria kauemmas. Miehen huulilta karkasi huokaus, joka muistutti lähinnä jonkin eläimen kuolonkorinaa.

“Olen siis kusessa”, hän pihisi, nakaten lukkopihdit työkalupakkiin, hiuksiaan haroen. Tämän silmissä oli tilanteeseen nähden turhankin ahdistunut katse, kun hän mulkoili vesipulloa tavoittelevaa ystäväänsä. “Teruki hirttää minut, jos en kisaa perjantaina.”

“Jos liioitellaan”, Takuya sanoi kulmat epäilevästi koholla, taputtaen vapaalla, ei vesipulloa pitelevällä kädellään Hyundai Genesiksen oranssinpunaista maalipintaa. Hiroshin ilme venähti, kun maalihiutaleita ropisi irti kosketuksen voimasta. Takuya tyytyi pyyhkäisemään palaset kämmenellään auton alle ja väläytti huolestuneelle autonomistajalla sädehtivän hymyn.

“Anna minulle viikko, niin rakkaasi on kuin uusi. Parempi kuin ennen. Ja...meidän pitää ehkä jutella budjetista uudelleen.”

***

“...ja vielä 100-kennoinen yleiskäyttökatalysaattori 3,7 litran V6-moottoriin”, Takuya luetteli myyjälle, taitellen kädessään rutistamansa, keltaiselle post-it-lapulle sutaistun listan pienemmäksi ja työntäen paperin farkkujensa takataskuun. Lappu oli raapustettu täyteen numeroita, lyhenteitä ja hinta-arvioita ja suurinpiirtein puolet siitä oli tummien sormenjälkien peitossa.

Myyjän virkaa toimittava mies vilkaisi Takuyaa syrjäsilmällä, kääntyen tietokoneensa puoleen, näppäillen laiskasti tilauksen loppuosan muistiin.

“Aika kallis keikka”, hän huomautti, huulillaan hieman teennäinen asiakaspalvelijahymy. Takuya kohotti laskelmiin unohtuneen katseensa rengasmainoksesta, kohdaten yllättävän kauniskasvoisen, arviolta itsensä ikäisen japanilaispojan tummat silmät. Hän tihrusti nopeasti myyjän työliivin rintamukseen kirjoitetun nimen. Toshi, firman logoilla varustettu kyltti kertoi. Takuya kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, naputellen moottoriöljyn tahrimilla sormillaan tiskin lasipintaa.

“Eivät ole minun rahojani.”

Se piti paikkaansa, rahat olivat ainakin periaatteesa Hiroshin. Kuten oli myös korjaamolla odottava coupé, joka oli meinannut kohdata - kirjaimellisesti - matkansa pään törmätessään 120 kilometrin tuntinopeudella tienpätkän viimeiseen lyhtypylvääseen. Auto oli yhtä rusinaa, mutta silti Takuyaa hämmensi enemmän se, että autoa ajanut Hiroshi oli selvinnyt laastarilla otsassa ja turvavöiden ruhjomilla mustelmilla; mies oli jopa kävellyt itse ulos romuttuneesta Hyundaistaan.

Toshi mutisi jotain, josta Takuya ei saanut selvää - ei sillä, että häntä olisi juuri kiinnostanutkaan. Myyjän tunkeileva asenne ärsytti häntä jo valmiiksi ja hän olisi halunnut jo palata tallille. Hänen mielensä askarteli konepellin alaisissa ongelmissa.

“Niin, sanoin, että et saa kaikkia osia tällä viikolla”, nuori mies toisti, nyt kuuluvammin, naurettavan selkeästi artikuloiden.

“Mitäh?”

Toshi pyöräytti paheksuvasti silmiään, kuin sanoen “kuuroko olet?” ja käänsi tietokoneen näyttöä niin paljon, kuin sen johdot antoivat myöten. Mies napautti tilauslistan loppupuolen rivejä kuulakärkikynällä, kun Takuya kumartui lähemmäs katsomaan.

“Näitä ei ole varastossa. Ohivirtausventtiili tulee aikaisintaan 14. päivä ja AGM-akku...siinä menee varmaan kaksi viikkoa, ehkä enemmän. Hei hetkinen. Vartan AGM? Ihan tosissaan?”

Takuya toivoi, että katse olisi voinut tappaa. Hän mulkaisi toista myrkyllisesti; jostain syystä Toshi kuulosti samanaikaisesti sekä vahingoniloiselta että halveksuvalta. Miehen hermot olivat kireällä jo valmiiksi Hiroshin kanssa käytyjen budjettineuvottelujen ja entistä painostavamman sään takia. Hän ei kaivannut enää nenille hyppivää, näsäviisasta kauppiasta vaivoikseen.

“En minä mitään Exiden romujakaan käytä”, Takuya vastasi hieman jäisesti, kääntäen katseensa takaisin monitoriin, otsaansa rypistäen. Hän näki jo valmiiksi mielikuvissaan raivostuneen Hiroshin, joka kuoppaisi epäpätevän mekaanikkonsa lähimmän ruusupuskan alle. “Mutta minä tarvitsen ne tällä viikolla.”

“Niinhän ne kaikki väittää”, Toshi sanoi nokkavasti, pyöräyttäen näytön takaisin paikoilleen. “Ota tai jätä.”

Avainnippuaan kaivellen Takuya valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon ja poistui nopeasti liikkeen ovista ennen kuin houkutus muotoilla toisen sievät kasvonpiirteet uuteen kuosiin kasvoi liian suureksi.

Takuya marssi vauhtiaan hidastamatta myymälästä pihalle ja harppoi asfalttipinnoitteella autonsa luo. Ulkona oli jo miellyttävämpi sää, sillä auringon eteen oli vihdoin lipunut pari pilveä, mutta nuori mies tahtoi silti pois paahteesta.

Kun Takuya hetkeä myöhemmin kiskoi oman Skylinensä ovea auki - sillä oli korjausyrityksistä huolimatta tapana jumiutua silloin tällöin - hän kuuli kiireisiä askelia varaosamyymälän suunnalta. Vilkaisu parkkipaikan toiseen päähän kertoi, että äskeinen myyjä hölkkäsi häntä kohti, raastaen työasuunsa kuuluvaa liiviä yltään.

“Odota”, Toshi komensi hengästyneesti päästyään kuuloetäisyydelle, kun Takuya sai lopultakin nykäistyä kuskinpuoleisen oven auki. Hän pysähtyi kesken askeleen, toinen jalka puoliksi auton sisällä.

“Jos asiasi koskee jotain muuta, kuin maagisesti varastoon ilmaantuneita venttiilejä, voit samoin tein vaihtaa suuntaa”, hän neuvoi tylysti nuorukaista, joka oli keskittynyt taittelemaan liiviä käsivarsilleen. Hän sai vastaukseksi hieman ylimielisen hymyn.

“No itseasiassa, ajattelin tarjota sinulle pätevää kakkosvaihtoehtoa”, Toshi sanoi jokseenkin jäyhästi. “Tavallaan tiskin alta.”

“Laittomia osia? Ja eikö sinun kuuluisi pelata oman firman pussiin?”

“Työvuoro loppui, ei ole minun asiani enää”, Toshi vastasi, kohentaen häpeilemättä tukkansa asentoa, peilaten itseään hopeanharmaan urheiluauton kyljestä. Takuyan mieleen hiipi kysymys siitä, mitä helvettiä poika edes teki autoliikkeessä töissä. “Ja laiton on aika moniselitteinen sana. Miten sen nyt ottaa.”

“No leikitään sitten niin”, Takuya sanoi hitaasti, pyöritellen autonavaimia sormissaan. Hän ei jaksanut kyseenalaistaa toisen käsitystä siitä, miten “laittoman” kykeni tulkitsemaan eri tavoin. Hän kuitenkin itse korjasi ja paranteli autoja, joiden olemassaolo oli pyhitetty laittomille katukisoille. Takuya ei ollut tällaisissa turhantarkka. “Miksi sitten tarjoat minulle pätevää kakkosvaihtoehtoa?”

“Olet Terukin porukkaa? Huomasin avaimenperän.”

Takuya olisi halunnut vastata, ettei teknisesti kuulunut ‘Terukin porukkaan’, mutta nyökkäsi silti. Hänellä oli kuitenkin yhteyksiä siihen suuntaan, sillä Hiroshi oli kuulunut kuskin ominaisuudessa Terukin piireihin jo vuosikaudet, joten periaatteessa hän ei valehdellut. Jopa Takuyan sen hetkinen Nissan oli kisannut tiimin alaisena katukisoissa ja T-kirjaimen muotoinen metalliavaimenperä oli niitä peruja.

“Tietty jos ei kelpaa, niin minä tästä...”

“Äh, odota. Saatko kaiken, mitä tarvitsen?”

“Tietty. Aja, minä neuvon”, Toshi totesi ylimielisesti, kiskaisten lupia kyselemättä apukuskin oven auki. Jos Takuya olisi tiennyt, mihin se kaikki tulisi johtamaan, hän olisi mitä luultavammin potkinut myyjän ulos autostaan sillä sekunilla.

***

“Hämmentävää.”

“Eikö vain?” Takuya sanoi, yrittäen turhaan peitellä ylpeyttä äänestään. Hän pyyhki hymyillen käsiään rispaantuneeseen pyyhkeeseen ja sulloi sen sitten haalareittensa taskuun.

Takuya ja Hiroshi seisoskelivat korjaamon pihalla iltapäivän loppumattomassa auringonpaisteessa. Heidän edessään lepäsi vastavahattu, oranssina hohtava Genesis, jossa ei ollut enää kolhuakaan. Takuya oli uhrannut monen tunnin edestä yöuniaan saadakseen auton edustuskuntoon ennen perjantaisia kisoja ja hän oli kieltämättä tyytyväinen aikaansaannoksestaan. Hän oli pelännyt mokailevansa väsyneenä, mutta takaisin henkiin elvytetty Hyundai toimi kuin unelma.

Periaatteessa Takuya oli pistänyt koko auton keulan uusiksi ja korvannut niin paljon osia, että Hyundain etuosa oli käytännössä kokonaan uusi. Takaa hän oli päättänyt vain suoristella parit lommolle painuneet pellit ja iskenyt uuden maalikerroksen peittämään loppuja vaurioita. Hän oli aika varma, ettei Genesisis kuitenkaan selviäisi turhan uudenveroisena viikonlopun yli.

“Sisätilat vaativat vielä loppusilausta, mutta muuten kaikki on okei”, hän sanoi, seuraten kuinka Hiroshi kiersi autonsa ympäri, kuljettaen ihastuneesti käsiään pitkin metallinhohtoista maalipintaa.

“Olet taikuri. Oikeasti”, Hiroshi mumisi silmät loistaen. Hän kumartui tutkimaan takaspoilerin liitoskohtaa, nyttemmin vaaleiksi värjätyt hiukset koria hipoen. Hän vilkaisi mekaanikkoaan auton katon yli. “Uskomatonta. Tuletko muuten katsomaan huomenna? Jopa Iwase on mukana.”

“Eihän Iwase ole ajanut kahteen vuoteen”, Takuya sanoi yllättyneenä, kaivellen tupakka-askia haalarinsa taskusta. Hänen sormensa tapailivat vain tyhjän laatikon laitoja.

“Kolmeen”, Hiroshi korjasi, tiiraillen Hyundain ikkunoista sisään. Miehen kasvoilta paistoi lapsenomainen innostus, kun hän naputteli sormillaan auton ylälaitaa. “Teruki meinasi myös tulla sen kunniaksi paikalle.”

“No se on hämmentävää.”

“Njoo, hän tahtoo nähdä, miksen suostu käyttämään heidän mekaanikkojaan”, Hiroshi mumisi vähättelevää sävyä tavoitellen; innostunut virne vaihtui nolostuneeseen punaan. Takuya irvisti tuskaisesti tajutessaan, miksi häntä houkuteltiin sen viikon kisoihin mukaan.

“Sinun ehkä kannattaa ilmestyä sinne.”

***

Siitä oli aikaa, kun Takuya oli viimeksi ollut katsomassa öisiä katukisoja. Hän ei erityisesti pitänyt siitä testosteronin täyteen pumppaamasta tunnelmasta ja aiheettomasta, yleensä naurettavuuksiin yltävästä uhittelusta. Etenkin sellaisilla kuskeilla, joilla oli paljon rahaa, mutta vähän taitoa, oli tapana leuhkia olemattomia, ja se aiheutti välillä suoranaisia joukkotappeluita. Kun Takuya oli ollut viimeksi mukana, hän oli päätynyt ensiapuun saatuaan osuman huonosti tähdätystä ruuvinvääntimestä.

Tämäniltainen tapahtuma oli kuitenkin koonnut paikalle arviolta viitisenkymmentä autoa, joista luultavasti vain kourallinen osallistuisi itse ajamiseen; loput kuuluivat tukijoukoille, innokkaille katsojille ja uusia sijoituskohteita hakeville pukumiehille. Jälkimmäiset pistivät kiitettävästi silmään nuorten, uusien toivojen seasta - jos eivät muuten, niin vierelleen parkkeerattujen autojen perusteella. Virheettömän maalipinnan omaava Jaguar XJ220 ja muutama liekehtivän punainen Ferrari keräsivät monia kadehtivia katseita.

Samansuuntaisesti, keula kohti tien keskustaa parkkeeratut autot loivat käytävän, jonka alkupäähän vedettiin spray-maalilla lähtöviivaa. Kiiltävien erikoismaalien, aluminiin ja metallien hohde tuntui jatkuvan loputtomiin basson täyttämässä yössä.

Nuori mies siristeli silmiään led-valojen loisteessa, yrittäen etsiä katseellaan oranssia Genesistä, kun joku koputti häntä olkapäähän. Takuya vilkaisi olkansa yli, silmät viiruina.

“Sinä”, hän sanoi töksähtäen, kun miehen aivot eivät suostuneet keksimään mitään näppärämpää vastaukseksi. Häntä melkein puolta päätä lyhyempi, huomiota herättävän punaiseen nahkatakkiin sonnistautunut Toshi taikoi huulilleen itseriittoisen hymyn.

“Minäpä.” Toshi siirtyi seisomaan miehen vierelle, katsellen jotakuinkin samaan suuntaan ja nyökäten juuri tielle rullautuvan, varsin tutun coupén suuntaan. Takuya seurasi, kuinka kuskinpuoleinen ikkuna aukeni  jonkun jääkaapin kokoisen kaverin kohdalla ja pieneksi kääröksi pyöräytetty rahatukku vaihtoi omistajaa. “Hiroshin auto on sinun laittamasi?”

Mekaanikko nyökkäsi. Hän ei ollut puheliaalla tuulella ja sen takia seisoikin muusta hälystä hieman sivumpana - Toshi ei nähtävästi ymmärtänyt vihjettä. Genesis siirtyi kiireettömästi lähtöviivan tienoille. Yleisö kohahti äkkiä.

“Woah, Iwase”, Toshi sanoi, joutuen kohottamaan ääntään äkisti nousseen volyymitason vuoksi. Kaksikko katseli kädet puuskassa, kun ihmismassat väistyivät jonkinlaisia kannustushuutoja karjuen helmenvalkean Porschen tieltä. “Tämä ei tiedä hyvää muille.”

Takuya joutui olemaan harmikseen samaa mieltä. Iwase saattoi hyvinkin olla kuskina täysin ruosteessa parin vuoden tauon jälkeen, mutta sitä hänen autonsa ei ainakaan ollut. Tosin Takuya ei olisi laskenut turhan paljoa senkään varaan, että Porsche 911:n kuski olisi ollut taitamaton; Iwase oli tunnetusti helvetillisen hyvä ratin takana.

“Missä Teruki on?”

Toshi pälyili hetken ympärilleen, kunnes pysähtyi osoittamaan punavalkeaa, muita autoja muotoilultaan hieman matalampaa Nissania. Jopa hämärässä ja pitkältä välimatkalta Takuya erotti kuskin fysiikan lakeja rikkovan irokeesikampauksen siluetin. Mies siristi silmiään erottaakseen auton varsinaisen korin muodon kaiken sen tuning-roskan alta.

“350Z?”


“Vuosimallia 2000”, Toshi vahvisti, tyytyväisesti nyökäten. “Iwasen auto voi olla hyvä, mutta Terukilla on ylilyöntiasema mekaanikkojen puolelta. Siksi kaikki vähän ihmettelevät, miksi Hiroshi...”

“...korjauttaa romunsa minulla”, Takuya viimeisteli lauseen Toshin puolesta, vilkaisten tätä sivusilmällään. Häntä olikin hämmästyttänyt toisen miellyttävä asenne. He olivat tavanneet kolmesti - Takuyan oli pitänyt noutaa lisää osia keskellä viikkoa - ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun Toshi tosissaan jutteli hänelle. Lyhyempi mies painoi päänsä ja naurahti.

“Juuri niin”, Toshi sanoi, kohottaen katseensa moottoreita huudattavaan autorivistöön. Yhdellä kierroksella ajoi kerrallaan neljä autoa, ja vasemman laidan kirkuvankeltaisen Lotus Espritin kuski oli ainoa, jota Takuya ei tunnistanut.

Tielle marssi väkijoukon seasta hoikka vetyperoksidiblondi, joka piteli korkealla, kaikkien nähtävillä, isohkoa lippua. Nainen asettui kahden keskimmäisen auton - keltaisen Lotuksen ja Terukin Nissanin - väliin, hieman keulojen edelle. Takuya ei kuullut naisen sanoja, mutta eleistä päätellen tämä varmisti kuskien lähtövalmiuden. Tämän jälkeen hän heilautti lippua pariin otteeseen ja löi sen alas, kangas hulmuten.

“-- NYT!”

Ilman täytti lähes välittömästi palaneen, kärventyvän kumin haju, kun nelikko vapautti kytkimet ja painoi anteliaalla tavalla kaasua. Autot syöksähtivät hetken suditettuaan eteenpäin.

Vaitonainen kaksikko seurasi katseellaan, kuinka autot katosivat ensimmäisen mutkan taa, johdossa valkea Porsche, viimeisenä Hiroshin Genesis. Muun yleisön vaihtaessa puolihölkkäävin askelin paikkaa saadakseen paremman näkymän kisaan ja melun siirtyessä kauemmas, Toshi kääntyi Takuyan puoleen.

“Miksi siis?”

“Ai miksikö? Koska minä olen paras”, Takuya sanoi kuivasti, hieman poissaolevalla tavalla. Hän etsi katseellaan autoaryhmittymää, joka kuului Terukin alaisille. Joku heistä oli luultavammin pantamikrofonien avustuksella yhteydessä ajavaan Hiroshiin ja Terukiin.

Lausunto otettiin vastaan hiljaisella hymähdyksellä, kun miehet keskittyivät katsomaan autoja, jotka hävisivät hetkellisesti näkyvistä.
 
Varsinainen tõge järjestettäisiin vasta seuraavan kuun loppupuolella, joten halukkaiden kilpailijoiden oli nyt tyydyttävä siihen mitä oli.  Ajettavaksi valittu reitti ei ollut erityisen pitkä - vajaat 30 kilometriä pitkin Tokion valtateitä - mutta se oli mutkikas ja korosti kuskin taitoa hallita ajoneuvonsa ohjausjärjestelmää. Takuya tiesi, ettei pelkällä kaasun käytöllä ei päässyt pitkälle. Hän oli koeajanut reitin läpi edeltävänä yönä omalla Skylinellään, tosin huomattavasti hillitymällä nopeudella. Hän arvioi, että kilpailu kestäisi maksimissaan vartin.

Arvioidun ajan puolivälissä Toshi osoitti äkisti Terukin porukan suuntaan.

“Kuka tuo on?” Toshi kysyi silmiään siristäen. Joku hölkkäsi hätäisen oloisesti kaksikkoa kohti viittoen heitä luokseen, huutaen jotain, joka ei kantautunut poikien korviin. Takuya oli kuitenkin nähnyt samat viittomat tarpeeksi monta kertaa aiemminkin. “Ja mitä hän tekee?”

“Kolari. Jossain on sattunut kolari.”

***

Kello oli jo lähes neljä aamuyöllä, kun väsynyt ja nuhjuinen kolmikko lojui Takuyan korjaamon yläkerrassa sijaitsevassa asunnossa. Hiroshi makasi sohvalla, jalat nostettuna käsinojalle, ja hieman vaivaantuneen oloinen Toshi nojasi seinään lähellä rappukäytävän ovea. Jääkaappia penkonut Takuya kääntyi katsomaan nenäverenvuotoa yhä topuuttelevaa Hiroshia.

“Miten niin et voi ajaa enää?”

Takuya ei kyennyt käsittämään, miten Hiroshi oli taas ajanut autonsa ulos lähes piikkisuoralta tieosuudella, eikä itsepäinen hashiriya suostunut myöskään kertomaan mitään. Kun Takuya ja Toshi olivat päässeet onnettomuuspaikalle - noin viiden kilometrin matka kiertoteitse - Hiroshi oli jo kompuroinut omin neuvoin ulos autostaan. Genesis oli uponnut tuulilasia myöten ruusupuskaan ja kaksikon lähestyessä kolaripaikkaa auton kuski oli lähinnä kironnut raivokkaasti, pyyhkien verivanoja kasvoiltaan, repien mikrofonipantaa päästään. Tummista jarrutusjäljistä päätellen mies oli ehtinyt hyppäämään jarrupolkimelle, muttei ollut enää sen jälkeen onnistunut korjaamaan auton suuntaa.

Takuyalla oli omat epäilyksensä onnettomuuden syystä: hän oli melko varma, että Lotus oli kiilannut nuoremman kuskin tieltä, mutta ammattiylpeä Hiroshi ei suostunut myöntämään sitä. Toisaalta Takuya ei tarvinnutkaan tunnustusta; hän oli kyllä nähnyt pitkät, keltaiset maaliviirut Genesiksen kylkien kolhuissa.

Takyalla oli myös tunne, että omia kolhujaan enemmän Hiroshia tympi auton menetys. Genesis olisi ollut korjattavissa, mikäli he olisivat saaneet auton käyntiin ja tielle ennen kuin kaikille osanottajille tuli tieto lähestyvästä poliisipartiosta. Kukaan ei voinut mennä takuuseen siitä, saisivatko he lunastettua puutteellisesti rekisteröityä ja lakien vastaisesti muokattua Hyundaita takaisin.

“Minä en voi edes kävellä kunnolla ja sinä mietit, miten niin en voi ajaa?” Hiroshi äyshkähti tukkoisesti, kurotellen lattialle jättämäänsä vessapaperirullaa. Takuya oli kolaripaikalla todennut Hiroshin olevan silmämääräisesti kunnossa, vertavuotavaa nenää ja turvavyömustelmia lukuunottamatta. Myöhempi tarkastelu kuitenkin paljasti, ettei mies voinut varata laisinkaan painoa kaasujalalleen.

Takuya kohautti olkapäitään antautuvasti, katsellen kuinka Hiroshi etsi jotain farkkujensa taskusta. Mies veti esiin kolhuisen puhelimensa ja nakkasi laitteen ystävälleen. “Ilmoitin jo Terukille etten voi... ja hän pisti viestin takaisin.”

Takuya otti heitetyn kännykän kömpelösti vastaan ja napsautti sen liukukannen auki, lukien näytölle avautuneen viestin.

“No, tuskin jalkasi nyt kovin hajalla voi olla ja minust-- oho.” Valitusvirsi jäi pahasti kesken, kun Takuya sai Terukin tekstiviestin luettua loppuun. Hän katsoi paperitupon taakse hautautunutta Hiroshia kulmat koholla, vilkaisten sitten sivusilmällä Toshia. Hän puristi puhelinta hetken käsissään, kuin harkiten, ja ojensi sen sitten Toshille. Miehen silmät laajenivat tämän selatessa viestiä alaspäin.

“Oho.”

“Äläpä muuta sano.”

***

“Entäs jos minä en tahdo ajaa?”

“Ei sinulta kysytty, tahdotko. Sinä ajat, jos Teruki käskee”, Takuya sanoi, tönäisi Nissanin oven kiinni, lukitsi auton ja viittoi sitten vastahakoista Toshia mukaansa.

Tavarasataman aamu oli kuulas ja kylmä, mereltä päin puhaltava tuuli ei juurikaan auttanut asiaa ja molempia miehiä palelsi jo valmiiksi. Takuya oli parkkeerannut Skylinensä rahtikonttien varjoon, lähelle suurta varastohallia, toivoen ettei yksikään lokki löytäisi auton harmaata maalipintaa.

Kaksikko käveli vaitonaisena kädet huppareitten taskuissa metallikattoisen, rakennustelineitten ympäröimän hallin vastakkaiselle puolelle, ohittaen matkalla monikymmenmetrisen, ruosteen kuorruttaman nosturin ja ympäriinsä ripoteltuja puulavoja. Sataman toisessa päässä oli jo elämää, mutta varastoinnille ja väliaikaistelakoille omistettu itäpuoli oli yhtä kuin kuollut.

Varastohallin punertavan aaltopeltiseinän seinän viereen oli parkkeerattu tummansininen, jokseenkin korneilla koristemaalauksilla varustettu BMW, jonka konepeltiä vasten Hiroshi nojasi odottavasti, palava tupakka sormiensa välissä. Hän tervehti tulijoita kädenheilautuksella.

“Tässäpä tämä”, hän sanoi, puhallellen savua keuhkoistaan, vilkaisten otsatukkansa alta Toshia. Hän taputti miestä rohkaisevasti olkapäähän ja suoristautui seisomaan, pitäen kuitenkin tasapainonsa vain oikealla jalallaan.

“Bemari”, Toshi sanoi hitaasti, katsoen vanhempia miehiä kuin vähäjärkisiä.

“Bemari”, Takuya vastasi optimisesti, lysähtäen vastavuoroisesti istumaan auton kovia kokeneelle keulalle. Hän nappasi ohimennen savukkeen Hiroshin kädestä, vieden sen leveästi hymyillen huulilleen. “Tätä saat vähän kolhiakin, jos siltä tuntuu, kunhan vaan pääset jyvälle koko hommasta.”

“BMW E46 sedan, jos pilkkua viilataan”, Hiroshi jatkoi vielä, ottaen tukea Takuyan olkapäästä, nykäisten tupakan takaisin itselleen, karuhkoa käsimerkkiä vilauttaen. “Sinä ajat, me neuvotaan. Aloitellaas.”

Takuya istuutui Toshin viereen etupenkille, Hiroshi nilkutti taakse, köyttäen itsensä turvavyöllä keskipaikalle. Toshi sormeili hermostuneesti virtalukossa lepäävää avainta ennen kuin uskaltautui käynnistämään auton. BMW heräsi jyrähtäen henkiin ja Hiroshin kehoituksesta Toshi vaihtoi vaihteen vielä vapaalle.

“Oletko ikinä ajanut kilpaa?”

“En...varsinaisesti. En oikeasti, kunnolla.”

“Ehkä parempi niin”, Takuya huomautti, taivuttaen päätään nähdäkseen paremmin etupenkkien väliin kumartuneen ystävänsä. “Eipähän ole omaksunut pahoja tapoja keltään muulta.”

Vaikka hän ei sanonut sitä ääneen, Takuyan mielestä oli suoranaisen outoa, että Hiroshia paikkaamaan oli valittu täysi amatööri. Tietenkin kuskit olivat vähissä, etenkin sen jälkeen, kun huumeratsia oli verottanut Terukin joukkoja rankalla kädellä, mutta siitä huolimatta päätös kummastutti miestä.

“Voi olla. Otetaan kokeilukierros, katsotaan miten menee, ota tuntumaa autoon. Antaa palaa. Käänny ensimmäisten konttien jälkeen vasemmalle, huutelen täältä ohjeita siitä eteenpäin.”

Mumisten ymmärtävänsä ohjeet, Toshi vaihtoi ykköselle, kohottaen kytkintä ja antaen kaasua vain sen verran, että autoi lähti nytkähtäen liikkeelle.

“Enemmän kaasua, ei tämä ole mikään inssiajo”, Takuya huomautti kärsimättömästi, katuen ohjettaan joitain minuutteja myöhemmin.

Takuya ei muistanut, milloin hän oli huutanut niin paljon - hän ei myöskään muistanut, milloin oli viimeksi tosissaan pelännyt koputtelevansa taivaan portteja ennen aikojaan. Hän karjui epätoivoisia ohjeita kurkku käheänä kilpaa Hiroshin kanssa, joka lopulta lähes kiipesi etupenkkien selkänojien yli pysäyttämään auton. Toshi junttasi jarrun pohjaan juuri ennen parimetristä pudotusta betonilaiturilta veteen. Puoliksi selkänojan päälle itsensä kammennut, jarrutuksen voimasta vielä enemmän eteenpäin heilahtanut Hiroshi kirosi raskaasti, lysähtäen takaisin istumaan nahkaverhoillulle takapenkille. Hän nojasi hetken päätään taaksepäin ennen kuin suoristautui uudestaan. Toshin poskilla helotti reipas, nolostunut puna, kontrastina toisten kalvenneille kasvoille.

“Otetaanpas uudestaan. Jos...vähän vähemmän kaasua ja enemmän kontrollia tällä kertaa.”

Hiroshi loi Takuyaan katseen, joka sanoi “me ollaan kusessa” ja Takuya oli valitevasti täsmälleen samaa mieltä.

Ei tarvinnut olla ammattikuski tajutakseen, että Toshi oli täysi keltanokka ratissa. Mies ehkä tiesi autojen mekaniikasta ja toiminnasta enemmän kuin keskiverto alan oppikirja, mutta kuskina Toshi oli toivoton tapaus. Kahden tunnin pyörittelyn ja aivan liian monen likeltä piti-tilanteen jälkeen Takuya oli valmis ajamaan auton itse mereen. “Sinne se päätyy kuitenkin”, hän mumisi Hiroshille, kun kolmikko kampeutui ulos Bemarista pitämään taukoa.

“Kokeile kontin seinää”, Hiroshi vastasi vaimeasti, kumartuen tutkimaan sedanin vasempaan kulmaan ilmestynyttä, punaisen irtomaalin koristamaa kolhua.

“Jos minä olen niin hemmetin surkea, niin mikset vaikka sinä aja?” Toshi ärähti sivumpaa, ravistellen aggressiivisesti hopeista sytkäriä, joka ei suostunut toimimaan. Mies oli nähtävästi kuullut keskustelun.

“Ei onnistu”, Takuya vastasi, istuutuen sivuttain nyt jo lämmenneelle konepellille, nakaten taskustaan kaivamansa sytyttimen toiselle miehelle. Hän nosti jalkansa vasten auton kylkeä ja kiskaisi farkkujensa lahjetta ylemmäs, paljastaen pitkän, melkein koko säären ulkosyrjän kattavan arven. “Minulla on niin paljon metallia jalassa, etten voi ajaa kilpaa enää. Nilkka ei taivu tarpeeksi. Normiajo onnistuu kyllä, mutta ei se riitä voittamiseen.”

“Ai”, Toshi vastasi. Hän hieraisi niskaansa kiusaantuneesti, viskattuaan ensin lainasytyttimen takaisin omistajalleen. “Mistä tuo on peräisin?”

“Minulta”, lommon tutkimisen lopettanut Hiroshi vastasi jähmeästi. Mies vaihtoi irvistäen asentoa varauduttuaan liikaa kipeälle jalalleen. 

“No, periaatteessa se on peräisin Mitsubishi Outlanderin keulasta”, Takuya sanoi vinosti hymyillen, laskien jalkansa takaisin maahan. “Hiroshi ei nähnyt oikealle kääntyessään vastaantulijaa ja...noh. Lopputulos on näkyvillä tässä. Tosin luultavasti Outlanderin omistajaa vitutti enemmän.”

“Se ei edes ollut katukisa, mutta molemmilla osapuolilla oli ylinopeutta”, Hiroshi tuhahti, kuulostaen joko katkeralta tai katuvalta. Hän vilkaisi Toshia kulmiensa alta, tupakka laiskasti huulillaan. “Mutta nuori ja tyhmä kun on, niin kuvittelee osaavansa kaiken. Takuya vietti...montako viikkoa?”



“Kolme.” Takuya puhalsi vastauksen pihalle kevyen harmaan savun mukana.


“..kolme viikkoa sairaalassa, minä vain käväisin ensiavussa. Sinulla oli...aivotärähdys ja mitä muuta?”

“Aivotärähdys, sisäinen verenvuoto, lasihaavoja ja kaksi murtunutta kylkiluuta”, Takuya luetteli, katsellen merelle päin, vino hymy jähmettyneenä kasvoillaan. “Ja tuo jalka, tietty.”

“Etkä ole muuten viisastunut yhtään”, hän jatkoi, tumpaten tupakan asfalttiin, virnistäen tummunein silmin. Hän kiskaisi apukuskin oven auki. “Jatketaan, ei Toshi paskaa jauhamalla opi.”

***

Aikaisista aamuista tavarasatamassa tuli nopesti tapa. Hiroshilla oli arkipäivisin muutakin tekemistä, mutta Toshi junaili itselleen töihin vain iltapäivävuoroja ja Takuyalla ei olisi ollut muutenkaan mitään tekemistä; korjaamolla oli hiljaista kisojen välissä, etenkin kun Hiroshilla ei ollut autoa.

Viikon loppupuolella Toshi sai jo BMW:n pysymään jotakuinkin otteessaan ja Takuyan ei tarvinnut enää tarrautua rattiin pelastaakseen heitä laitakiveyksiltä tai muilta esteiltä - ei ainakaan yhtä usein alussa. Ainoa korjaustoimenpide, joka autolle piti suorittaa, oli oikean sivupeilin kiinnitys, kun se runnoutui hallin seinää vasten irti, sivuluisun lipsahtaessa liian laveaksi.

“Seuraavalla kerralla vain vapautat käsijarrun vähän hieman aikaisemmin”, Takuya oli lohduttanut, keräillen peilin palasia asfalttikentältä. Toshi sanoi muistavansa, kontaten viimeisiä sirpaleita talteen.

Istuessaan tuntikaupalla lukittuna saman autoon sisälle Toshin kanssa, Takuya huomasi oppivansa tuntemaan toisen melko nopeasti. Koppava ja nenäkäs ensivaikutelma oli johtanut harhaan; oikea Toshi oli luonteeltaan paljon kuviteltua pehmemäpi ja tämä otti vastoinkäymiset sekä kritiikit pahasti itseensä. Tämä johti moneen huutamalla käytyyn keskusteluun, jonka päätteeksi heistä kahdesta kiivasluonteisempi Takuya omi sedanin itselleen, ajoi sillä pari lepyttelykierrosta yksin ja palasi takaisin lähtöpisteeseen, toivon mukaan parempituulisena. Sillä välin Toshi saattoi purkaa oloaan potkimalla lähimmän nosturin ruosteista jalustaa tai karjua solvauksia huonotuurisille merilinnuille.

Kun Toshi oppi ajamaan autoa omatoimisemmin ja vaadittujen ohjeiden määrä väheni, miehet kykenivät myös juttelemaan keskenään harjoittelun aikana. He puhuivat aluksi turhanpäiväisyyksistä, kuten kuluneesta työviikosta, tuhahduttavasta kesäsäästä tai uusimmasta GTi:stä, mutta pian Takuya tajusi kertovansa Toshille sellaisiakin asioita, joiden sanomista ääneen hän monesti vältteli.

Yhdellä heidän lukemattomista tupakkatauoistaan Toshi istui viileällä katupinnoitteella, jalat kevyesti koukussa, selkä varaston seinää vasten. Miehen kasvoilla oli mietteliäs ilme, joka ei kadonnut edes silloin kun Takuya istuutui tämän viereen, keplotellen miehen sormien välissä roikkuvan tulitikkuaskin itselleen.

“Mitä mietit?” hän kysyi, kaivellen tupakka-askin hupparinsa taskusta.

“Sen takia sinä korjaat hänen autonsa”, Toshi sanoi poissaolevasti, napauttaen tuhkia asfaltille, vaihtaen asentoaan. Aamuaurinko ei ollut ehtinyt lämmittämään pinnoitetta ja se teki istumisesta epämukavaa.

“Niin mitä?” Takuya tuijotti toisen sivuprofiilia kysyvästi. Hän nakkasi käytetyn tulitikun vesilätäkköön.

“Niin, mietin sitä, kun kysyin...miksi korjaat Hiroshin auton. Tai autoja, miten vain. Se liittyy siihen kolariin, eikö vain?” Takuyan vastaamattomuus sai Toshin jatkamaan teoriansa selittämistä. “Hän potee syyllisyyttä siitä, että vei sinulta työn, joten...hän tarjoaa sinulle uuden. Maksaa velkaa. Olenko oikeassa?”

“Periaatteessa”, Takuya sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, jota aluksi rikkoi vain satunnainen, veden kantama kolina sataman toiselta laidalta tai jokunen äänekäs lokki. “Mutta minä maksan samalla velkojani hänelle. Hiroshin ei olisi edes pitänyt olla ratissa silloin, hän ajoi keskellä yötä vain sen takia, että minä suostuttelin hänet kuskiksi. Hän on vain... ottanut tavaksi itsensä syyttämisen.”

“Luin joskus, että 57 prosenttia kolareista johtuu kuskin omasta arviontivirheestä”, Takuya jatkoi. Sitten hän virnisti tukahtuneesti, jokseenkin surumielisesti, tuijotellen tennareittensa kärkiä. “Se kolari...ei lukeudu niihin. Se oli enemmän minun mokani kuin Hiroshin, vaikka hän väittäisi mitä.”

***

“Onhan se hieno, mutta sinä et voi vieläkään ajaa sillä”, Takuya sanoi varovaisesti, silmäillen vuoronperään Hiroshin vastakipsattua jalkaa ja sitten korjaamon pihalle ajettua, jo valmiiksi tuunattua Mitsubishi Eclipseä. Auton uusi, ylpeä omistaja ei antanut hymynsä hyytyä tylynkään huomion jälkeen. Hiroshi ei ollut edes päässyt itse ajaen paikalle, auton oli toimittanut joku miehen tuttavista, joka poistui toisella kyydillä heti avainten luovuttamisen jälkeen.

“Ei se haittaa, Toshi voi. Tai sinä. Pääsen kuitenkin kyytiin ja se on tärkeintä. Pääsen ajamaan itse myöhemminkin.”

“Se on...oranssi”, Toshin epäuskoinen ääni huomautti asiaan kuulumattomasti autotallin oven viereen pinotun rengaspinon päältä. Kaksi silmäparia mulkaisi miestä, joka kohotti käsiään antautuvasti ja pudisti hupun alle piilottamaa päätään. “Kunhan sanoin.”

Auto todellakin oli oranssi, sen näki puolisokeakin. Se oli sävyltään jopa räikeämpi kuin sitä edeltänyt Hyundai, joka oli kuitenkin ollut niin kirkkaan värinen, että se oli käytännössä hohtanut pimeässä. Takuya oli huomannut vuosien varrella, että Hiroshilla oli pienimuotoinen pakkomielle kyseiseen väriin. Nytkin ainoastaan auton kaarevalinjainen konepelti oli musta.

“Saat muokata sitä vähän lisää”, Hiroshi sanoi, tukeutuen kävelykeppeihinsä ja pomppien niiden avulla Mitsubishin vierelle. Kipu oli lopultakin pakottanut kuskin lääkärille ja jalasta oli paljastanut hiusmurtuma. Tämä ei kuitenkaan tuntunut vähentävän Hiroshin vauhtia, kun hän huitoi Eclipsen laitoja päin. “Ainakin sivuhelmat ja etupuskuri menevät uusiksi. Ja sitten ajattelin--”

“Kirjoita ylös, en muista kuitenkaan”, Takuya keskeytti, osoittaen oman, lähemmäs tallin ovea parkkeeratun autonsa etupenkkiä. “Hanskalokerossa on lehtiö ja kyniä.”

“Pitääkö minun oikeasti ajaa tuolla?” Toshi kysyi, keikkuen yhä rengaspinon päällä, nojaten päätään käsiinsä. “Tai siis. Sehän on kallis.”



“No ei se Bemarikaan halpa ole”, Takuya heitti takaisin, kiertäen uteliaasti Eclipsen ympäri, kumartuen välillä tutkimaan auton helmoja. Samaan aikaan Hiroshi asettatui kipsatun raajansa kanssa istumaan Nissanin etupenkille, toinen jalka ulkona, toinen auton muovimatolla.

“No ei sinulla muitakaan vaihtoehtoja ole, jos meinasit kilpailla minun puolestani”, hän sanoi, raapustellen muistiinpanoja ruutulehtiöön. “BMW on liian hidas ja Terukilta tuskin heruu muita autoja.”



“Skyline?”



Takuya naksautti paheksuvasti kieltään, avaten Mitsubishin mattamustan konepellin ja vääntäen sitä pitelevän tangon ylös. Hän antoi katseensa kiertää näkymän nurkasta nurkkaan.

“Luule vaan. Sitä paitsi sekin on vähän liian...hm...romu tuohon hommaan”, hän vastasi, nojaten kämmenensä vasten auton laitoja, tutkaillen moottoria lähietäisyydeltä. “Pistä samalla siihen listalle uudet tiivisteet ja jakohihna. Ja polttoaineletku, ihan vaan kaiken varalta.”

“Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin harvapa sieltä tulee ehjällä autolla pois kuitenkaan”, Hiroshi lisäsi mietteliäästi Toshille, pureskellen lyijykynän päätä kulmahampaillaan. Hän lisäsi uuden ranskalaisen viivan listansa perään. “Kait sinä näit, miten viimeksikin kävi.”

***

Paria viikkoa myöhemmin, eräänä lauantaina, pojat harjoittelivat koko päivän; he olivat saapuneet satamaan jo ennen aamukahdeksaa. Takuya oli saanut tarvittavat korjaukset ja muutokset tehtyä, ja tämä oli jo kolmas kerta, kun he koettivat autoa radalla.

Tosin nyt Takuya ja vapaapäivää viettävä Hiroshi saattoivat nojata turhaksi käyneen BMW:n kylkeen, katsellen kauempaa, kuinka Toshi päästi Eclipsen jyrkkään sivuluisuun ja korjasi auton liikkeen viime hetkellä, ennen sinisten rahtikonttien rivistöä. Hän käänsi auton takaisin tulosuuntaansa, kiertäen ketterästi pakkauslavojen pinon. Renkaat vingahtivat valittaen, kun Toshi pyöräytti rattia vasemmalle liian rajusti, mutta sai kuitenkin tehtyä paikkaavan liikkeen ajoissa.

Illaksi taittuvan päivän lämpötila oli lopultakin tasaantumassa ja oranssi Mitsubishi näytti helleauringon alla salaman lailla kulkevalta valopallolta, kun se kaartoi konttien välistä hallin edustalle, juuri kaksikon eteen ja pysähtyi sitten nytkähtäen paikoilleen. Farkkunsa polvimittaisiksi shortseiksi käärinyt Takuya taputti laiskasti käsiään, kun hikinen, mutta hymyilevä Toshi kompuroi ulkoilmaan, leyhytellen hihatonta paitaansa ja viskaten avaimet auton omistajalle.

“Hienoa”, Hiroshi sanoi, napaten avainnipun kiinni ja kohottaen onnistumisen merkiksi peukaloaan. “Tällä menolla meillä ei ole mitään hätää seuraavissa kisoissa.”

“Paitsi auton ilmastointi kusee”, Toshi nurisi, haroen kosteaa tukkaansa päin takaraivoa; vauhdin sytyttämä hymy ei kuitenkaan onnistunut sammumaan nuoren miehen kasvoilta edes hikinorojen valuessa pitkin tämän kuparista ihoa. Takuya katseli tietämätöntä teeskennellen päin taivaanrantaa, kunnes tunsi kipeän muksauksen olkapäässään.

“Hei! Ei kaikkea voi vaatia”, hän puolustautui, tönäisten Toshia kauemmas. “Mutta korjaan sen vaikka alkuviikosta. Tosin et sinä sitä keskellä yötä tarvitse.”

“Minä en harjoittele keskellä yötä”, Toshi vastasi nokkavasti, väistäen huonosti tähdätyn hutaisun.

“Voi luoja teitä”, Hiroshi mumisi, viskaten avaimet vuorostoon Takuyalle, joka otti ne vastaan kulmat koholla. “Terukilla on kuulemma jotain asiaa, joten joku hakee minut täältä. Jatkakakaa te sillä aikaa vaikka...kinastelua, jos ette muuta keksi.”

Lauseesta ei kulunut viittä minuuttiakaan, kun jostain keskustan suunnalta satamaan kaasutti reippaalla ylinopeudella tummanvihreä A-sarjan Audi, joka pysähtyi poikien kohdalla liioitellun näyttävästi käsijarrukäännöksen avustamana. Takuya pyöräytti silmiään lähes halveksuvasti ja viittoi väliaikaiset hyvästit auton etupenkille kapuavalle Hiroshille. Lipallisen hatun alle piiloutunut kuski tuskin katsoi sivuikkunoista pihalle ennen kuin tämä kiihdytti matkoihinsa.

“Kuka tuo oli?” Toshi kysyi, katsoen laiturin laitaa kohden harppovan Takuyan perään, kun A6 oli kadonnut kulman taa. “Ja minne sinä menet?”

“Hideo”, Takuya vastasi, kurkistaen betonilaiturin laidan yli, kädet farkkujen taskuissa. Pudotus oli pitkä ja alapuolella vellova vesi mitä luultavammin jäistä ja syvää. “Jotain Hiroshin omia tuttuja, olen tavannut vain kerran tai kaksi, niin en tiedä tarkemmin. Ja minä olen matkalla uimaan.”

Toshi ilmestyi seisomaan Takuyan selän taa, tuijotellen tummaa vesimassaa. Syttyvän tulitikun ääni kertoi nuorukaisen kaivaneen tupakka-askinsa jälleen esille. Takuya oli nykyään varma, että Toshi ei suinkaan enää vain ruokkinut nikotiiniriippuvuuttaan vaan purki stressiä.

“Uimaan? Hullu.” Toshi puhalsi lämmintä savua toisen miehen olan yli.

“Enkä ole. En ainakaan, jos käytän sinua koekaniinina.”

Niin sanottuaan Takuya kääntyi ja nappasi liian lähelle uskaltautunutta Toshia paljaista olkapäistä, yrittäen työntää tämän piloillaan mereen. Poika reagoi nopeammin kuin Takuya oli odottanutkaan; Toshi tarrautui Takyuaa käsivarsista iilimadon lailla, tiputtaen savukkeensa maahan, huutaen samalla kirouksia nauretttavan korkeataajuisella äänellä.


“Saatanan hullu, IRTI”, Toshi äyskähti, pärskähtäen nauravasti vähän väliä, pakottaen vastakkaiseen suuntaan vetävää Takuyaa mukanaan kauemmas laidasta. “HULLU!”

“Kuulostat ihan pikkutytöltä”, Takuya huomautti, vääntäen Toshin kädet ranteista pidellen vasten pojan omia kylkiä.

Molempien tennarit luistivat asfaltille ajatuneilla pikkukivillä ja hienojakoisella hiekalla, saaden jokaisen askeleen lipsumaan aina edeltävää enemmän. Lopulta Takuya menetti tasapainonsa ja putosi polvilleen kovaan maahan, vetäen Toshin mukanaan kumoon. Toshi kaatui kyljelleen, kiroten entistä raskaammin naurun seasta. Takuya päästi irti nuoremman käsistä ja lysähti istumaan, nojaten käsillään taaksepäin. Hän katsoi naureskellen, kuinka ranteitaan hierova Toshi kierähti selälleen, mulkaisten tätä kulmiensa alta. Tämän katseessa oli jotain, jota Takuya ei kyennyt tulkitsemaan.

“Tuo sattui. Olet ihan sekaisin”, Toshi mumisi, tutkien sormenpäillään asfaltti-ihottumalle raapitunutta kyynärpäätään. Hän päästi päänsä putoamaan pinnoitetta vasten, suunnaten tuomitsevan katseensa pilvettömälle taivaalle. “Ja tupakan velkaa.”

***

“Ajatte täältä Tokaihin, siitä Ariaken kautta suoraan Koyaan”, Takuya sanoi, taitellen Nissaninsa hanskalokerosta löytämäänsä karttaa pienempään muotoon. Hän oli vahvistanut Shuton Wangan-reitin mustekynällä ja ympyröinyt sen alku- ja loppupisteet. “Et oikeastaan voi kääntyä väärään suuntaan kuin Tokain liittymästä, muuten se on aika suora pätkä.”

Pantamikrofoniaan päänsä muotoihin soveltuvaksi taitteleva Toshi nyökkäsi hermostuneesti, sorkkien langattonta kuulokeviritelmää paikalleen. Pojat istuivat kisareitin liepeille parkkeeratussa autossa, pienikokoisen marketin pihassa; liian lähelle he eivät päässeet, sillä Shuton alueesta oli tehty parkkipaikkavapaa juurikin laittomien kisojen vuoksi. Eclipse oli ajettu viereiseen ruutuun ja sitä ohjannut Toshi oli siirtynyt ohjeiden jakelun ajaksi Nissanin etupenkille.

“Tulette varmaan takaisin samaa reittiä, käännytte jossain ennen Keiyoa. Neuvon paremmin, kunhan siitä ilmoitetaan.”

Toshi nyökkäsi uudelleen; pojan kasvot olivat niin kalvakat, että tämä näytti oksentavan pian Skylinen muuten tahrattomalle kojelaudalle.

“Ei sinun tarvitse edes stressata, tämä on tiimikilpailu”, Hiroshi lohdutti takapenkiltä. “Sinä vain varmistat, että saat houkuteltua isolla panoksilla pelaavia ääliöitä mukaan peliin ja avustat sitten Hideota blokkaamalla kaikki, jotka yrittävät ohi. Sinun ei tarvitse edes yrittää voittaa. Hideo on piru ratissa. Sen jälkeen kun hän pääsee sinun ohitsesi, peli on käytännössä pelattu muiden osalta.”

“Olette molemmat hieman villejä kortteja”, Takuya jatkoi, vaikka tiesikin Toshin kuluttaneen häntä enemmän aikaa katukisoja katsellen. “Kaksi nättiä poikaa ajamassa. Muut eivät edes tiedä, mikä heihin iski.”

“Ja Takuya kyllä antaa ohjeita parhaansa mukaan, vaikka emme näekään tilannetta koko aikaa. Seuraamme kuitenkin liikkeitäsi GPS:n avulla.”

“Äläkä tee kuten Hiroshi, yritä pysyä tiellä tällä kertaa.”

“Lopeta viisastelu ja aja itse seuraavan kerran, Takuya-rakas. Ja tosiaan, varaudu siihen, että kilpailijoita on aika paljon. Osallistumismaksu oli aika pieni, mutta hyvällä tuurilla kerrointa saadaan hinattua korkeammalle ja osanottajia pois pelistä sen myötä.”

“Varoitukset poliiseista kannattaa sitten ottaa vakavasti, joku yleensä keksii vaihtoehtoreittejä. Kisa loppuu automaattisesti, jos porukka saa partion peräänsä.”

“Tiedän, tiedän”, Toshi mumisi pahoinvoivasti, vaimentaakseen informaatiotulvan. Takuya taputti nuorta miestä rohkaisevasti niskan tienoille ja poimi oman mikrofininsa, taitellen pannan päänsä yli.

“Hyvä. Alahan mennä.”

Vastalauseita mutiseva Toshi potkaisi oven auki ja laahusti autolleen, luoden vielä pelästyneen katseen Nissanin kaksikkoon.

“Hän näyttää peuralta ajovaloissa”, Hiroshi huomautti, kun Takuya kiskaisi apukuskin puoleisen oven kiinni ja starttasi Skylinen. Kuski keskittyi napsauttamaan radipantaansa päälle. “Toivottavasti hän pysyy tajuissaan koko kisan.”

***

“Varo sitä fuksian väristä Hondaa, joka oli lähdössä vasemmassa laidassa”, Takuya neuvoi varsin vauhdikkaan startin jälkeen, kun Toshi oli luovinut itsensä eroon urheiluautojen ruuhkasta ja pystyi hetkellisesti kuuntelemaan ohjeita. Jo ennen ensimmäistä mutkaa joku huonotuurinen ohittaja oli rysäyttänyt autonsa sivuttain kaiteeseen. “Yumi pistää autosi päreiksi, jos annat siihen mahdollisuuden. Pelottava nainen.”

“Eli jos näät taustapeileistä sinivihreän Nissan Silvian, voit varautua törmäykseen. Yumi ajaa samassa tiimissä ja hän yrittää saada Yoshitsugun kärkeen”, etupenkille ahtautunut Hiroshi sanoi ääntään korottaen; hän yritti epätoivoisesti puhua samaan mikrofoniin Takuyan kanssa ja painaa korvaansa vasten nappikuuloketta. Takuya sohi Hiroshin päätä kauemmas ja syventyi sylissään lepäävän tablettikoneen näyttöön.

“Tunnelien kohdalla signaali katkeaa hetkeksi, joten olet tovin omillasi”, Takuya sanoi, tökkäisten taas lähelle pyrkivää Hiroshia loitolle. Miehen kämmenet hikosivat jännityksestä; siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi osallistunut kisaan neuvojana - ajamisesta oli sitäkin kauemmin, mutta kisan ohjastamisessa ilman kunnollista näköyhteyttä oli oma jännityksensä.

Toisen tunnelin jälkeen, hieman ennen Tokain liittymää, Toshi kirosi äkillisesti ja äänekkäästi. Mikkiin tarttui myös moottoriäänen yli kuuluva, peltinen rusahdus.

“Korjaa, käännä takaisin tielle ja runno se paskiainen takaisin sinne mistä tulikin”, Takuya ohjeisti tylysti, tietämättä tapahtumien varsinaisesti kulusta oikeasti mitään. Hän vain näki mielikuvissaan kuinka oranssi maali rullautui irti toisen auton etupuskuria tai helmapeltejä vasten. “Älä päästä ketään ohi”.

“Kuka se oli?” Hiroshi ärjäisi taustalta, roikkuen kiinni välikonsolissa, Takuyan toinen käsi naamallaan.

En tiedä, vaalea BMW”, Toshin kireä ääni vastasi särähtäen. Parkkeeratussa autossa istuva kaksikko loi toisiinsa huolestuneen katseen ja Takuya päästi kätensä tippumaan.

“Se on varmaan Iwasen kavereita”, Hiroshi sanoi miettivästi, välittämättä juurikaan siitä, kuuliko Toshi. Sitten hän kumartui jälleen lähemmäs. “Runno takaisin vaan, ollaan kusessa, jos niiden pojat pääsee ohi.”

Syvä hiljaisuus, jonka päätti repivä jarrutusääni. Toshi oli luultavasti koukannut rajusti oikealle, joko jonkun eteen tai ahdistaen viereisen auton liian laitaan.

...hups.

“Älä muista välitä, rapatessa roiskuu”, Takuya totesi kuivasti, vilkaisten ohimennen tablettikonetta; laite oli ohjelmoitu seuraamaan sekä Toshin että Hideon autoihin kiinnitettyjä lähettimiä ja aiemmin taaemmas jättäytynyt Audi kiri nyt välimatkaa umpeen. “Puhdista tietä, Hideo kuroo kiinni.”

Toshi vajosi jälleen keskittyneeseen radiohiljaisuuteen, kunnes näytöllä toinen vilkkuvista täplistä pyyhkäisi Eclipseä esittävän läiskän ohi.

Hui helv-- Oliko tuo Hideo?

“Minähän sanoin, piru ratissa”, Hiroshi nauroi lapsenomaisen innostuneesti kihertäen, poski Takuyan poskea vasten. Hän kurottautui puhumaan - tai innostuksensa vuoksi lähinnä huutamaan - mikkiin. “Tästä eteenpäin, pidä vaan kaikki takana. Kärjen porukka ei ehdi tajuamaan mitään! Enää parikymmentä kilometriä jäljellä, Hideo hoitaa kyllä homman kotiin.”

***

Kolhuinen Mitsubishi Eclipse oli jälleen parkkeerattu Takuyan autokorjaamo-asunto-kompleksin pihalle, Skyline sisälle talliin. Takuya oli käynyt viemässä edelleen jalkavaivaisen Hiroshin omalle asunnolleen, Toshi oli ajanut edeltä korjaamolle. Mies oli kisan ja vähäisten yöunien jäljiltä niin uupunut, että olisi tuskin selvinnyt kotiinsa kävellen; autopaikan puutteessa hänen olisi kuitenkin pitänyt ajaa ensin Takuyan kautta, jättäen Eclipse säilytykseen.

Toshi kaatui suoraan sohvalle, viitsimättä sytyttää valoja. Pojasta irtosi jonkinlaista kuolonkorinaa, kun tämä kääntyi mahalleen makaamaan, haudaten väsyneen naamansa sohvatyynyihin. Rappukäytävän ovea lukitseva Takuya vilkaisi tätä hämärässä, pudistaen hymyillen päätään.

“Se meni oikeasti hyvin”, hän sanoi, hyläten avainnipun tiskipöydän laidalle. Se oli totta; Hideon ja Toshin yhteispeli oli sujunut yllättävän hyvin, ja Hideo oli saanut ujutettua Audinsa toiselle sijalle, Toshi oli ollut kuudes. Voittaja oli ollut kaikille täysi yllätys, edes Hiroshi ei tiennyt osakalaismiehestä muuta kuin kotipaikkakunnan ja sukunimen. “Ei kukaan voita ekalla ajokerrallaan eikä sinun tehtävänäsi ollut päästä ensimmäiseksi.”

Takuya töni Toshin jalat tieltään - mies taivutti niitä laiskasti ylöspäin -  ja istuutui sohvan toiseen päätyyn aukomaan tennareittensa nauhoja. Toshi pudotti jalkansa toisen syliin, suostumatta liikuttamaan niitä enää.

“Saat tosin auttaa minua huomenna, tahdon ne harmaat rannut pois auton kyljestä ja pitää käydä ostamassa uusi sivupeili jostain”, hän jatkoi yksinpuheluaan, kun nuutunut hashiriya ei vastannut. Takuya tökkäsi kokeeksi Toshin takareittä. “Kuunteletko sinä? Tai oletko sinä enää edes elossa?”

“Luulisin?”

Toshi kääntyi vaivalloisesti takaisin selälleen, hymyillen silmät puoliksi ummessa. Hän risti kätensä niskansa tueksi, näyttäen olevan nukahtamaisillaan koko ajan.

“Viikon päästä uudestaan”, Takuya huomautti. Hänkin oli väsynyt, vaikka olikin lähinnä istunut radan sivussa. Nyt kun pahin adrenaliinipiikki alkoi mennä ohi, uupumus teki tuloaan. “Tahdotko yhä ajaa? Nyt voit jopa valita, jos Hiroshin nilkka vaan saadaan kuntoon siihen mennessä.”

“Tahdon minä. Todellakin.”

Takuya naurahti vaimeasti, nojautuen paremmin vastan sohvan selkänojaa, katsellen yläviistoon, jonnekin kattolistojen tienoille. Toshin jalat painoivat miehen sylissä ja hän tuijotteli hyvän tovin seittiä kutovaa hämähäkkiä ennen kuin jatkoi keskustelua.

“Siihen jää koukkuun.”

“Mhm?”


“Ajamiseen. Siitä tulee huumetta.”

Toshi kohottautui vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, pää joko huvittuneesti tai väsyneesti kallellaan. Miehen silmät olivat yhä puoliksi kiinni ja Takuyasta tuntui, etteivät ne aukeaisikaan ennen kymmenen tunnin yöunia. Hän ei edes ollut varma, oliko toinen aidosti hereillä.

“Narkkari”, Toshi sanoi syyllistävästi, lysähtäen sitten takaisin makuuasentoon. Takuya tuhahti ja läpsäisi miestä melko ponnettomasti kylkeen rangaistukseksi; vastaus oli korkeanuottinen solvaus ja tyynyn alle hautautuva pää.

“Kuivilla jo, sinulla on pahin edessä päin. Ja kuulostat edelleen tytöltä.”
« Viimeksi muokattu: 08.05.2015 01:26:11 kirjoittanut Pyry »

karnauba

  • ***
  • Viestejä: 9
Vs: 57% || K13 || reality, action, drama, slash || 1/2
« Vastaus #1 : 08.07.2012 19:21:28 »
OSA 2

Painostava hiostavuus oli vaihtumassa illalla viileäksi sateeksi - tummat pilvet enteilivät jopa ukkosta - Mount Harunan ympärillä, kun Toshi pysäytti Eclipsen kapean vuoristotien levikkeelle. Pojat kirjaimellisesti kompuroivat ulos autosta, sillä reippaan kolmen tunnin ajomatka oli hyydyttänyt molempien jaloista verenkierron lähes kokonaan. Takuya venytteli käsivarsiaan, vetäen syvään henkeä nenän kautta; hän nautti suunnattomasti siitä, että sai hengittää välillä muutakin kuin kuivattavaa, ilmastointijärjestelmän kautta kierrätettyä ilmaa.

He eivät olleet edes vuoren huipulla, mutta silti edessä avautuva näkymä oli henkeäsalpaava. Erityisen henkeäsalpaava se taisi olla Toshille, joka puri huultaan katsellessaan alaspäin viettävää rinnettä.  Alhaalta erottuivat itsemurhakurvit ja solat, joita kaikkia ei edes erottanut tiheän puuston läpi. Takuya vilkaisi vuoren lakea kohden; siellä metsikön ja katujen yllä leijui jo alkava sumu.

“Tahdotko vieläkin ajaa?” Takuya kysyi virnuillen, kun Toshi puristi levikkeen metallikaidetta kämmeniään vasten. Miehellä oli nyt takanaan kaksi Tokion kaduilla käytyä kisaa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Takuya ja Hiroshi suostuttelivat häntä mukaan tõgeen, laittomaan vuoristoralliin. Takuya tiesi kokemuksesta, miten erilainen kokemus kapoisilla vuoristoteillä ajaminen oli.

“Oletettavasti”, Toshi sanoi, kääntyen pois päin pudotuksesta, vääntäen huulilleen jotain hymyn kaltaista. Ilme sai hänet näyttämään enemmänkin pahoinvoivalta kuin hyvätuuliselta.

“Tämä on paha reitti”, Takuya myönsi, nojaten kädet puuskassa kaiteeseen, varoen keikahtamasta sen yli tyhjyyteen. Hupparin selkämykseen tarttui kosteutta ruosteisesta metallista. “Mutta tästä saa myös isommat rahat, poikkeuksetta.”

Toshi nojautui Takuyan viereen, haroen tummia, kurittomia hiuksiaan. Poikien jalat hipoivat toisiaan, kun nuorempi potki pikkukiviä hermostuneesti ja katseli silmiään siristäen Eclipseä. He olivat kuluttaneet pari edellistä päivää lommojen suoristeluun ja muihin pieniin korjaustöihin, kuten sivupeilin kiinnitykseen ja takaspoilerin uusimiseen. Väri ei kaikissa osissa ollut aivan alkuperäistä vastaava, mutta Hiroshi oli pessimistisesti todennut, että ne jouduttaisiin kuitenkin uusimaan alle kuukaudessa.

“Millainen kisa se on?”

“Matsudan tuntien ajatte ‘äkkikuolemaa’”, Takuya vastasi, naputellen alahuultaan sormillaan. Hän oli hieman huolissaan ajatuksesta, että Toshi viskattaisiin takaa-ajoon perustuvaan kissa ja hiiri-leikkiin ilman aikaisempaa kokemusta pelin hengestä. Hän ei kuitenkaan raaskinut sanoa ajatuksiaan ääneen. “Tosin lähdön kohdalta tie on niin leveä, että Grip Gamblerkin on mahdollinen. Periaatteessa. Riippuu siitä, kuka pääsee lopulta päättämään.”

Toshi mutristeli huuliaan tyytymättömän näköisenä, yrittäen sytyttää taskustaan kaivelemansa, itse käärityn sätkän.

“Se 57 prosenttia kuulostaa äkisti aika isolta”, hän sanoi, raapien arviolta kolmatta tulitikkuaan askin karheaa laitaa vasten. Silmiään pyöritellen Takuya ojensi nuoremmalle miehelle sytyttimen.

“Mhm, se on.”

Toshi sytytti savukkeen ja veti savua keuhkoihinsa, kulmat huolestuneessa - tai mietteliäässä, Takuya ei päässyt sävystä perille - kurtussa.

“Tuota... saanko kysyä jotain?”

“Antaa palaa.”

“Miten sinä päädyit ajamaan kilpaa?”

Takuya kohotti kulmiaan hieman yllättyneesti, muttei sanonut mitään. Sen sijaan hän keplotteli palavan savukkeen ja sytyttimen jälleen itselleen, hymähtäen miettivästi. Hän veti henkoset ja palautti sitten tupakan takaisin Toshin viileisiin, odottaviin sormiin. Sytyttimen hän sujautti takaisin taskuunsa.

“Aluksi...se oli teinikapinaa”, hän vastasi lopulta. “Tutustuin Hiroshiin joskus 15-kesäisenä ja eihän siitä mitään hyvää seuraa, kun kaksi näin tyhmää päätä lyödään yhteen. Hiroshi on kotoisin samoilta kulmilta kuin Teruki, joten hän on pyörinyt penskasta asti autoporukoissa.”

“Myöhemmin siinä alkoi olla kyse rahastakin, tietty”, Takuya jatkoi, hymyillen itsekseen muistoilleen. “Mutta minulle ajaminen on aina pakoa todellisuudesta, leikitään jumalaa omalla hengellään ja niin poispäin.”

“Yllättävän syvällistä”, Toshi vastasi härnäävällä sävyllä, tönäisten Takuyan jalkaa tennarinsa ulkosyrjällä. Takuya tönäisi takaisin, tukahduttaen huulilleen hiipineen virnistyksen virnistyksen.

“Silloin tällöin on ihan hyvä olla vähän syvällinen”, hän vastasi filosofisesti, vilkaisten syrjäkarein nuorempaansa. “Vastakysymys. Miten sinä päädyit Terukin porukoihin?”

“Se perinteinen”, Toshi vastasi lyhyesti, kääntäen katseensa poispäin; miehen hymy oli kaventunut parilla hampaalla. Takuya ymmärsi; hän oli kuullut vastaavia tarinoita lukuisia, yksi niistä oli Hiroshin elämäkerta. Surkeat perheolot, väliinputoaminen, tarve täyttää aukot elämästään, itsensä etsiminen.

“Löysitkö hakemasi?”

Toshi kääntyi takaisin toista miestä päin, nojaten vaitonaisena taaksepäin. Hän oli nähtävästi tajunnut kysymyksen. Hän haroi jälleen hiuksiaan, tuijottaen hieman Takuyasta ohi, kunnes nosti kohotti päätään kohdatakseen toisen katseen.

“Löysin.”

***

Joskus 15-kesäisenä” oli hutiloiva ja epämääräinen ilmaus. Todellisuudessa Takuya muisti varsin kirkkaasti päivän, jolloin hän oli ensimmäisen kerran törmännyt naapurustoon muuttaneeseen pörrötukkaiseen idioottiin, josta tuli myöhemmin hänen paras ystävänsä.

Kahdeksen vuoden takainen heinäkuun toinen päivä oli ollut jotakuinkin yhtä lämmin kuin ne kuluneet viikot, joiden aikana Takuya oli yrittänyt opettaa Toshia päteväksi kuljettajaksi. Tuolloin vastottain 15 vuotta täyttänyt Takuya notkui kerrastalon betonipäällysteisellä pihalla ja katseli, kuinka vastapäiseen rakennukseen kannettiin muuttolaatikoita. Perhe näytti koostuvan äidistä ja kahdesta lapsesta, joista toinen - noin kymmenvuotias tyttö - raahasi parhaillaan pientä yöpöytää rappukäyttävään.

Takuyan huomio kuitenkin kiinnittyi muuttoauton etupenkillä pää painuksissa istuvaan poikaan, joka oli arviolta saman ikäinen, ellei sitten hieman vanhempi kuin hän itse. Selkeästi vastahakoinen poika raahautui perheensä avuksi vasta kun tätä läimäistiin rullalle käärityllä sanomalehdellä takaraivoon.

“Hiroshi, auta siskoasi! Kanna nuo keittiöön.”

Takuya seurasi naureskellen, kuinka vanhempi poika irvisti mielenosoituksellisesti, kiskaisi täyteen pakatun pahvilaatikon käsivarsilleen ja katosi tömistellen hämärään. Tässä vaiheessa Takuya itse livahti takaisin sisälle, hän ei juurikaan piitannut liiasta auringosta.

Myöhemmin samana iltana, hämärän laskeuduttua, Takuya seisoskeli kotitalonsa nurkilla tupakalla. Ilma oli miellyttävän viileä  ja tyyni, kun vastapäisen talon rappukäytävästä hiippaili ulos samainen poika kuin aiemminkin. Poika pysähtyi katoksen alle ja penkoi hetken taskujaan, nähtävästi löytämättä etsimäänsä. Jopa lähes pimeässä Takuya erotti, miten toinen selkeästi harkitsi jotain.

“Hei, sinä”, Hiroshin ääni kuului lopulta. Takuya vilkaisi ympärilleen siltä varalta, että lähistöllä sattuisi olemaan joku muukin ja osoitti sitten itseään kysyvästi. “Joo, sinä. Onko tulta?”

“On, tule hakemaan”, Takuya vastasi, varoen korottamasta ääntään liikaa. Ei sillä, että kukaan olisi välittänyt, mutta teini-ikäisen mieli käski pitää pienet paheensa salassa. Hän katseli tuhkia kopistellen, kuinka Hiroshi hölkkäsi betonialueen ja pienen, kesän kuivattaman ruoholäikän yli. Takuya ojensi sytyttimen pojalle, joka kiitti hymyä väläyttäen.

“Hiroshi Nakahara”, vanhempi sanoi, ojentaen kätensä. Takuya jätti savukkeen huultensa väliin lepäämään, tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä kevyesti.

“Tiedän, tavallaan. Takuya Suwa.”

“Naapurikyylä, vai?” Hiroshi kysyi, puhallellen ensisavuja vastakkaiseen suuntaan. Takuya tyrskähti vaimeasti, vilkaisten vieressään seisovaa poikaa.

“Varo vaan. Kannattaa pitää verhot suljettuina.”

***

Kilpailuillan koittaessa Takuya oli oikeastaan varma siitä, että häntä jännitti enemmän kuin Toshia. Hammasta purren Takuya auttoi Hiroshia etsimäään uusia pattereita pantamikrofoneihin vielä puolta tuntia ennen lähtöä; hän yritti siten ravistaa yltään inhottavan, pahaa ennustavan tuntemuksen ennen kuin he lähtivät ajamaan Harunalle. He ajoivat peräkkäin kahdella autolla, Takuya edellä Nissanillaan Hiroshin kanssa, Toshi jäljessä Mitsubishillä.

Takuya kiskaisi hermostuneesti käsijarrun päälle, kun he pääsivät vuoren huipun levennetylle tasanteelle. Epämääräinen paha olo ei ollut kadonnut minnekään edes kuluneen ajomatkan aikana. Hän tönäisi oven turhauneesti auki ja laski jalkansa asfaltille, jääden kuitenkin istumaan.

Kilpailupaikalla oli vielä rauhallista ja hämärtyvä ilta oli harvinaisen äänetön. He olivat paikalla ensimmäisten joukossa, muut Tokiosta tulevat luultavasti saapuivat viimeisinä ja loput olivat paikallisia. Ohi ajoi vain muutama liepeillä asuva henkilö; kisan ajaksi reitin päihin pistettäisiin joltain työmaalta ryöstetyt portit takaamaan ajon häiriöttämyyden. Samalla ne pitäisivät kaikki sivulliset loitolla ja poissa ylinopeutta ajavien kilpailijoiden alta.

“Takuya?” Toshin ääni kutsui äkkiä. Nuorempi mies nousi juuri Skylinen viereen ajetusta autostaan, kädet nahkatakin taskuissa, kasvoillaan mietteliäs ilme.

“Niin?”

“Tämä voi kuulostaa hemmetin tyhmältä, mutta minulla on...eh... asiaa”, Toshi sanoi hitaasti. Näytti siltä, että poika yritti kaivautua syvemmälle tyköistuvan takkinsa uumeniin.

“No selvästi on”, Takuya vastasi, kohottaen toista kulmaansa. “Mitä siis?”

“Kahdenkesken”, Toshi sanoi, luoden ohimennen katseen päätään unisesti roikottavaan, yhä autossa istuvaan Hiroshiin. Hiroshi oli aina ollut huono matkaamaan pitkiä matkoja, sillä hänestä tuli aina pohjattoman uninen, mikäli hän ei saanut ajaa itse. Huokausta pidätellen Takuya nousi ja seurasi Toshia, joka oli jo kadonnut jonnekin hämärään.

“Jaa huolesi”, Takuya kehotti väsyneesti, kun he olivat päässeet kuuloetäisyydelle parkkeeratuista autoista.
Mount Harunan laki oli täynnä rehevää puustoa, ja he seisoivat parhaillaan paljaaksi hakatussa puoliympyrässä, jääden korkean alppiruusupensaan taa. Takuya istahti pensaan vierelle jätetylle, laakealle kivelle ja käänsi odottavan katseensa Toshiin. Nuorempi mies istuutui tämän vierelle, hieroen niskaansa tavalla, joka viesti ääretöntä kiusaantuneisuutta.

“Toshi, antaa kuulua”, Takuya patisti, vilkaisten merkiksi rannekelloaan.

Mitä tahansa Takuya olikaan olettanut - skenaariot hänen päässään vaihtelivat osallistumisen peruuttamisesta aina auton rikkoutumiseen - Toshin ajatusmaailma ei selkeästikään kulkenut samoja latuja. Se olikin jotakuinkin ainoa asia, jonka Takuya ymmärsi, kun hän tunsi äkisti toisen huulet omillaan ja pitelevät kädet niskassaan. Sähköinen väre kulkeutui pitkin Takuyan selkärankaa.

Mitä helvettiä?

Suudelma ei varsinaisesti ollut elokuvamateriaalia - hieman hätiköity ja karu, enemmänkin huulten törmäys kuin yhteensulautuma - mutta suudelma yhtäkaikki. Takuyan sormet puristuivat Toshin takin kaulukseen, alkuperäisenä aikomuksenaan tönäistä nuorempi kauemmas. Ennen kuin hän ehti tekemään niin tai edes muuttamaan mieltään, Toshi vetäytyi itse kauemmas.

Kaksikko tuijotti toisiaan hetken jäätyneen hiljaisuuden vallitessa. Toshi mitä luultavammin aikoi sanoa jotain äärettömän idioottimaista - Takuya päätteli niin kultakalaa muistuttavasta, suuta aukovasta ilmeestä ja katseesta, joka harhaili pitkin alppiruusupuskaa - joten Takuya kiskaisi miehen vaistomaisesti takaisin lähelleen. Ennen kuin järki ehti puuttumaan peliin, Takuya kallisti hienoisesti päätään ja painoi huulensa vasten Toshin huulia.

Tämänkertainen suudelma oli enemmän kaikkea. Se oli tutkivampi, pidempi ja ennen kaikkea rohkeampi, varmempi. Intohimoisempi. Toshi vastasi siihen empimättä, asettaen kätensä toisen miehen takaraivolle, pujottaen sormet hiusten sekaan.

Heidät keskeytti turhautunut ääni, joka kantautui jostain Skylinen ja Eclipsen tienoilta.

“Toshi? Takuya? Liikettä nyt, muut ovat jo täällä.”

“Myöhemmin”, Toshi mumisi, henkäisten lämmintä ilmaa Takuyan suuhun niin sanoessaan, ennen irrottautumistaan. Hän jätti jokseenkin hämmentyneen Takuyan istumaan, paeten itse takaisin autojen suuntaan.

***

“Takuya, mikä helvetti sinua riivaa, keskity”, Hirosti ärähti, kun Takuya lipsautti toistamiseen väärän neuvon radalle asettuvalle Toshille. Vanhempi mies kohotti katseensa kännykkänsä näytöstä ja mulkaisi toista syyllistävästi. Takuya mumisi epäselvät pahoittelut, hiuksiaan haroen. Hänellä ei ollut minkäänlaista intoa vastata kysymykseen, joten hän oli kiitollinen muiden kilpailijoiden ilmestymisestä paikalle; autojen tutkiminen vei keskustelun uusille urille.

“Yumi kisaa taas”, Hiroshi totesi, osoittaen tuttua, fuksianväristä Hondaa. Auto oli saanut kylkeensä näyttävän, mutta jokseenkin kliseisen kukkivaa kirsikkapuuta esittävän koristemaalauksen. Hondan ja Toshin auton väliin pysähtyi taivaansininen Genesis. “Ja oho, tuo on taas Iwasen poikia.”

Alamäkeen suuntautuvassa tõgessa kuski ei ehtinyt oikeastaan vastaanottamaan kuin niitä muutamia elintärkeitä neuvoja, joten pääasiassa Hiroshin ja Takuyan tehtäviin kuului odottaminen. Takuya katsoi levottomasti ulos suljetusta ikkunasta. Sade teki tuloaan ja ensimmäiset, raskaat pisarat tipahtelivat asfalttiin.

“Tuo ei lupaa hyvää”, Hiroshi sanoi, vilkaisten itsekin taivaalle. Sitten hän laski katseensa tummista pilvistä, seuraten kisan toisen, silmiinpistävän limenvihreän Honda Civicin liittymistä joukkoon. “Toivottavasti kisa saadaan pakettiin ennen kuin tiet ovat liian liukkaat.”

Lähtö oli aggressiivinen ja Toshi kiilasi Eclipsensä suoraan kärkijoukkoon yhdessä molempien Hondien ja vaaleansinisen Hyundain kanssa. Autoja oli kaikkiaan viisi, sen enempää niitä ei mahtunut rinnakkain.

Toshi oli parantanut starttiaan ja kytkintyöskentelyään huomattavasti sitten ensimmäisen kilpailun, mutta sattuneista syistä Takuya ei kyennyt keskittymään moiseen. Normaalioloissa hän olisi luultavasti pudonnut nelipistevöistä huolimatta penkiltä silkasta innostuksesta. Juuri Takuyan poissaolevuuden vuoksi Hiroshi repi tämän mikrofonipannan itselleen heti kun autot olivat kadonneet ensimmäisen mutkan taa reippaassa sivuluisussa.

“Idiootti, yritä edes”, hän äyskähti ystävälleen, asetellen pannan nopeasti päähänsä ja puhuen sitten mikkiin: “Hiroshi tässä, vahdinvaihto. Yritä pysytellä mahdollisimman kauan sen vihreän Civicin takana. Kyo on mielipuoli, ohita vasta viimeisissä kaarteissa.”

Hiroshin pitäessä huolta kisan kulusta, Takuya nojautui taaksepäin istuimellaan, katsellen puoliksi ummistetuin silmin tummanharmaata kattoa. Hänellä oli sanoinkuvaamattoman levoton ja odottava olo. Hän tahtoi vastauksia kysymyksiin, joita hän ei edes ollut ehtinyt esittää.

Takuya oli aina ollut hieman huono tunnepuolen kanssa. Hän oli melko suoraviivainen ja mutkaton ihminen, jonka elämässä asiat pääosin vain soljuivat eteenpäin - hän harvoin pysähtyi miettimään mitään tarkemmin. Takuya joutui myös hieman vastahakoisesti myöntämään itselleen, että hänen suhteensa yleensä kaatuivat turhaan tuuliviirimäisyyteen ja silkkaan ajattelemattomuuteen.

Takuya pudisteli päätään karkoittaakseen ylimääräiset ajatukset päästään, asiasta ehtisi stressaantumaan myöhemminkin. Hän vilkaisi kelloaan; pimeässä hohtavat viisarit kertoivat kisasta kuluneen hieman alle puolet. Reitti oli lyhyt, mutta normaalia moottoritietä huomattavasti vaativampi.

Siinä vaiheessa kun Hiroshi äkisti karjaisi mikkiin, vaatimaton tihku oli yltynyt jo kaatosateeksi.

“Toshi? TOSHI?! Helvetti...Toshi?!”

Hiroshin kasvot kalpenivat silmissä, kun tämä selkeästi yritti saada jonkinlaista vastausta langan toisesta päästä. Äskeinen pelästyminen vaihtui hitaasti kauhuun. Takuyan sydän muljahti epämiellyttävästi; hänen alitajuntansa pääsi nopeammin tilanteen tasalle kuin hän itse.

“Käynnistä...auto”, Hiroshi änkytti, puristaen puhelintaan toisessa kädessään. Miehen kynnet painoivat jälkiä Hiroshin omalle, farkkujen peittämälle reidelle. “Kolari. Kait. Linja meni poikki ja...ja...en...en tiedä. Aja.”

***

Joku oli ehtinyt jo ennen heitä paikalle. Nuori mies seisoi penkan puolella kaatosateessa, kännykkä korvallaan, huutaen särkyneesti ohjeita puhelimeen. Nissanin ajovalot pyyhkivät onnettomuuspaikan yli, valaisten kaksi pirstaloitunutta urheiluautoa. Takuya potki ovensa väkivalloin lähes saranoiltaan ja syöksyi ulkoilmaan, jättäen Skylinen käyntiin - hänen vapisevat kätensä tuskin olisivat osuneetkaan virtalukossa olevaan avaimeen.

Oranssi Eclipse makasi katollaan mutkassa, tien vastakkaisella laidalla, perä menosuuntaan päin. Auto nojasi taittunutta turvakaidetta vasten, kasaan painunut keula maassa ja sitä ympäröi lasikuitukappaleiden ja sirpaleiden meri. Oikealle kaartavan mutkan loppupäässä lojui takaosastaan runnoutunut kirkkaanvihreä Honda, jonka sisäkaarteen puoleinen ovi retkotti auki. Hiroshi kertoi Takuyalle vasta viikkoja myöhemmin, että sateessa seissyt hätäpuhelun soittaja oli kolarin toinen osapuoli, Civicillä ajanut Kyo, joka oli selviytynyt omin avuin ulos autostaan.

Eclipsestä nousi tiheää, tummanharmaata savua ja toinen takarenkaista pyöri laiskasti vielä silloinkin, kun Takuya juoksi horjuen auton luo, kompuroiden irronneen etupuskurin yli, ja repi Hiroshin avustamana lommoille painuneen kuskinoven auki.

Sappi poltti Takuyan kurkussa, kun hän pudottautui polvilleen nähdäkseen nurinpäin kääntyneen auton sisälle. Hän haistoi veren. Ensimmäisenä hän näki ruhjoutuneen käden, joka lepäsi hajonneen sivuikkunan tiivisteillä.

Toshin turvavyöt olivat pettäneet ja mies makasi kyljellään entisen tuulilasin, nykyisen lasinsirukasan päällä; toinen jalka taipui luonnottamasti ylöspäin, juuttuneena jonnekin ratin taa. Kaiken veren alla Tosin kasvot olivat elottomat, kalpeat ja niitä peittivät siniset varjot.

“EI, et voi”, Hiroshi ärähti, repien auton sisälle yrittävää Takuyaa kauemmas, kiskaisten nuoremman selälleen märälle asfaltille. Vesi valui pitkin molempien hiuksia ja kasvoja; vain Takuyan poskille kosteita vanoja vetävät pisarat olivat liian suolaisia ollakseen sadetta. Hiroshin katse oli ahdistunut, mutta käskevä, määrätietoinen. “Niska voi olla murtunut.”

“Helvetti, IRTI.”

“ET VOI, TAKUYA, TUO EI AUTA.”

“IRTI!”

Takuya ei enää huomionut verisiä naarmuja, joita hän sai kämmeniinsä lukuisista sirpaleista, joiden päälle hän nojautui kurottautuessaan auton sisälle. Miehen korvissa hänen hakkaava sydämensykkeensä sotkeutui sateeseen, joka rummutti kiihtyvällä tahdilla auton pohjaa ja jarrutusjälkien peittämää katua.

Ei näin voinut käydä.
Ei nyt.


Jostain kaukaa kantautui ambulanssin lähestyvä, korvia repivä hälytysääni, kun Takuya kurotti toista kättään kohti Toshin ranteen kylmää ihoa.

***

Oranssinpunaisen Genesiksen takapyörät lukittuivat ja auto lähti jyrkkään, mutta hillittyyn sivuluisuun, kun sen kuski kiskaisi käsijarrun päälle, vapauttaen sen hetkeä myöhemmin. Moottorista irtosi varsin vaikuttava ääni, kun kierrosluvut ampaisivat useammalla tuhannella ylemmäs ennen kuin Hyundain vaihde vaihtui suurempaan sen kiihdyttäessä pitkin rahtikonteista vapaata suoraa. Genesis pyörähti uudemman kerran ympäri vain paria metriä ennen ruosteenpunaista, 12-metristä konttia, kiihdyttäen vauhtiaan paluumatkalla.

Takuya istui valkean Kawasaki Ninjan päällä hajareisin, nojaten käsivarsillaan moottoripyörän ohjaustankoon; toisesta sarvesta roikkui tummavisiirinen kypärä. Aurinko oli vielä korkealla kellonajasta huolimatta, kun Takuya seurasi silmiään siristellen lähestyvää Hyundaita, joka kaartoi hidastaen ja lopulta pysähtyen miehen vierelle. Kuskinpuoleinen ikkuna laskeutui ja Takuya väläytti hyväksyvän hymyn.

“Joko selkäsi kestää?” Takuya kysyi, katsellen kuinka etupenkillä istuva Toshi suki hiuksia silmiltään. Nuoremman miehen otsalla näkyi yhä tikkien jättämiä arpia.

“Jotenkuten”, Toshi vastasi väsyneesti hymyillen, sammuttaen Genesiksen moottorin. Auto oli saatu lunastettua takaisin pitkällisen paperisodan ja suureellisten lupausten siivittämänä; Hiroshi oli lupaillut lähes kuun taivaalta vannoessaan, että laittomat muokkaukset ja kaikki ylimääräinen saisivat lähteä. “Niskaa vihloo vähän yhä, mutta eiköhän tämä tästä.”

“Olet hullu”, Takuya sanoi päätään epäuskoisesti pudistellen. “Pitäisit edes niskatukea kun ajat.”



“Ääliö, en voi kääntää päätäni, jos pidän sitä”, Toshi tuhahti takaisin, kampeutuen venytellen ulos autosta, jättäen ikkunan auki. Hän hieroi kokeilevasti niskaansa ja kääntyi sulkemaan Hyundain oven. “Se haittaa ajamista. Sitä paitsi, itsekin rasitat jalkaasi.”



“Minun kolaristani on kohta kolme vuotta ja sinun alle vuosi. Ja on vähän eri asia nilkuttaa kuin niksauttaa pää harteiltaan”, Takuya sanoi terävästi, hymyillen kuitenkin yhä.

Hän nousi varoen pyörän päältä ja kiskaisi sen metallisen keskusjalan varaan. Sitten Takuya kietoi kätensä Toshin vyötärön ympäri, painaen itsensä toisen selkää vasten. Hän lepuutti leukaansa nuoremman olkapäätä vasten, puhaltaen lämpimiä henkäyksiä tämän kaulalle.

“Olet välillä niin sokerinen, että en ole aivan varma, kumpi meistä iski päänsä”, Toshi vastasi kulmiaan kohottaen, nojautuen kuitenkin toista vasten ja laskien kätensä Takuyan sormien päälle.

“Älä nalkuta, tykkäät kuitenkin”, Takuya mumisi Toshin paljaiden hartioiden ihoa vasten. Hän kuuli kuinka toinen hymähti epämääräisesti.

“Mistä tiedät?”

“Koska olet samanlainen narkkari kuin minäkin.”

“Huumeet ovat pahasta”, Toshi vastasi virnistäen, kääntäen päätään nähdäkseen toisen ilmeen; liike oli kuitenkin hieman tuskainen ja jäi puolitiehen. Takuya irvisti närkästyneesti, painaen sitten huulensa vasten Toshin kaulaa, estääkseen tätä satuttamasta itseään enempää.

“Ei kaikki riippuvuus kohdistu huumeisiin tai edes ajamiseen.”

-------

A/N: Argh, siinäpäs ois. En ole julkaissut/saanut valmiiksi mitään vuosiin, joten nyt arvostaisin kovasti kommentteja :) Palaute on siis hyyyyvin tervetullutta.

Tobaki

  • Vieras
Vs: 57% || K13 || reality, action, drama, slash || 2/2
« Vastaus #2 : 09.07.2012 22:19:02 »
Japanilaisia, laittomia katukisoja ja asenteellisia, itsemurhahakuisia miehiä? JOO!

Kuten jo aiemmin olen sanonut ja sanon vastakin, tässä novellissa on sitä JOTAIN. Harvoin tulee vastaan melko eksoottisista aiheista kertovia novelleja, joissa oikeasti kuulostetaan siltä että tiedetään mitä puhutaan, mutta ei kuitenkaan unohdeta juonenkuljetusta ja hahmojen toimintaa sen sivusta (kuten useille tietyn alan ammattilaisille käy, että osaamisaluetta koskevat novellit sortuvat lähinnä tekniseen nippelitietoon ja faktoihin ja itse stoori jää sivuosaan). Toki novellin pääpointti oli selkeästi enemmänkin juuri teoissa ja toiminnassa, siinä, mitä tapahtui enemmänkin kuin että miksi, mutta toisaalta se tuntui vain lisäävän Takuyan, Toshin ja Hiroshin miehekästä asenteellisuutta. Kertaakaan ei tullu sellaista oloa että luen vain miehiksi puetuista naisista, mikä on aika superpaljon slash-novellilta joka sijoittuu nousevan auringon maahan ;D

Koko novellin asenteen ohella tykkäsin suuresti itse tekstin tyylistä. Se on niin mukavaa kun jaarittelu unohdetaan eikä runollisesti pyritä kuvailemaan jokaista tunteenpoikasta joka miehen mielessä risteää - asioita, joihin esimerkiksi mä sorrun vähän turhan usein ja jota sitten muokkauksien keskellä joutuu karsimaan, koska ei ole realistista ajatella että moottoriöljyn tahraama katukisamies oikeasti pohtii, "TYGSIIKÖHÄN TOI TOSHI-KUN MUSTA NYT VAI EI." Ei hitto, ei se vaan sopisi siihen sitten yhtään! Tekstin sujuvuudesta pitää vielä mainita se että musta on hyvä ettet lisännyt väkisin niitä japsitermejä sinne puheeseen. Englanninkielisissä novelleissa -kun ja -san päätteet vielä saattaa mennä jotenkuten, mutta kokonaan suomeksi kirjoitetussa novellissa tuntuu aina välillä pikkuisen hassulta, että ne termit on jätetty sinne irrallisina roikkumaan kun yhtä hyvin esimerkiksi -sanin paikalla voi käyttää "herraa" tai "rouvaa." Japaniin sijoittuvalta novellilta tämmönen realistisuuden tuntuisuus tuntuu eksoottiselta, ja minäkin monia yaoita lukeneena tiedän, ettei sielläkään realistisuudella ihan oikeasti JUHLITA. Tässä sä kuitenkin tunnuit koko ajan muistavan ettei sun tarkoitus ole käsikirjoittaa tai kuvata mangaa, vaan ihan... tai no, MELKEIN normaali (mitä nyt laittomia katukisoja ja metalliluilla paikattu supermekaanikko Takuya ja sen ihmepoika Toshi... eikun ;D) tarina miehistä ja niiden eeppisistä autoista.

Autoilusta melko tietämättömänä ja siitä kiinnostumattomana musta on aika loistavaa, että sä sait kaiken tuntumaan silti mielenkiintoiselta. Paljon tietofaktaa sisältävissä teksteissä saattaa joskus käydä niin että lukijaa alkaa oikeasti kyllästyttää, mutta mä en huomannut kyllästyväni kertaakaan mekaanisten faktojen tai ajamisen kuvailun aikana, vaan elin niissä Toshin harjoituksissakin ihan kikseissä mukana, vaikka kilpa-autoilu on penkkiurheilun ohella jotain jota mä naisellisesti pyrin välttämään melkoisen paljon. Eli propsit siitäkin!

Mitähän muuta mun piti mainita... Niin joo. Kuvailu. Sitähän nimittäin oli melko vähän, tunteisiin ei paneuduttu juurikaan ja tietyissä tilanteissa semmoinen intensiivisyys ja vähän laiha eläytyminen vaivasivat, mutta kun tarinan lukee kokonaisuutena nyt, niin huomaa että se voisi olla melkein tarkoituksenhakuista ja siksi toimivaa. Koska sulle ei ole ominaista eläytyä runollisesti syviin tunteisiin ja kuvata niitä sydäntäsärkevästi, niin musta toimii loistavana tehokeinona, ettet yritäkkään sellaista turhaan esimerkiksi kuvaillessasi Toshin ja Takuyan (yhyy kohta sorrun sanomaan sitä Takkujaksi, anteeksi vaan mutta SE ON PAREMPI NIMI...) painimista laiturilla, vaan säästät tunnelman esimerkiksi Mount Harunalle ja siihen kun kaksikko istuskelee vierekkäin auton konepellillä ja juttelee syvällisiä. Silloin sä saat ne oikeasti merkitykselliset hetket TUNTUMAAN erilaisilta, ja pienet suhteen kehittymisestä kertovat hetket taas olemaan selkäesti kevyempiä, jotka voi tulkita vähän vapaammin. Ei tarvitse paukauttaa jatkuvasti suuria tunteita tai intiimejä hetkiä lukijalle (vaikka minä niin teenkin, ehehehhehehee), vaan antaa odottaa niitä juttuja jotka saa sitten virnuilemaan typerästi ja hypähtelemään tuolilla ihan "TOSHI/TAKKUJA FOREVEER!"  :D Toshin ekaa suudelmaa ois voinu syventää tietyllä tappaa, se tuli kovin PAM - tyyppisesti siihen, mutta toisaalta siltä se varmaan Takkujasta tuntuikin ;D

Hmm mitähän mä vielä olen unohtanut mainita. LOPPU! Jessus mä edelleen muistan kuinka säikähdin että niittasit Toshin, hrrr. Luojan kiitos et, mä olisin itkenyt kaksi viikkoa pelkästään siksi että tossa kohtaa olisi ollut a) hurjan kliseistä tappaa toinen ja b) hurjan JULMAA. Mutta jes jes jes, onnellinen loppu whii <3 Mun melkein tekisi mieli lukea näöistä jotain fluffya, mutta tiedän että se taitaa oikeasti jäädä vain haaveeksi  ;D  ;D

Mutta ellei se ole tosiaan tullut vielä selväksi, niin tykkään tästä ihan hurjasti, ja Takkuya ja Toshi on parhaimpia harrastelijakirjoittajan luomia hahmoja joita olen lukenut. Se on jo jotain koska mä kuitenkin luen melkoisen paljon finitekstejä ja mulla on kokemusta vaikka kuinka monesta slasharista, mutta sä vaan saat kaiken tuntumaan niin elävältä niin ihanan mutkattomalla tavalla. Jess, kiitos ja kumarrus tästä lukukokemuksesta, ja sun on lähes pakko jatkaa kirjoittamista  ;)

Funtion

  • Vieras
Vs: 57% || K13 || reality, action, drama, slash || 2/2
« Vastaus #3 : 10.07.2012 14:05:45 »
Jos nyt ihan ihan tarkkoja ollaan, niin otsikossa on virhe, alkutiedoissa myös. Ennen prosenttimerkkiä tulee välilyönti. Eli sen pitäisi olla 57 % eikä 57%. Noh, menköön.


“No, pahempaakin on nähty”, Takuya vastasi huuliaan mutristaen, nousten kankeasti istumaan pyörillä varustetun alustansa päälle ja pörröttäen hiestä päänahkaansa vasten liimautuneita hiuksiaan.

Tässä pitäs varmaan lukea hikistä, eikä hiestä?

Hän kiskoi tummanharmaitten työhaalariensa lahkeita ylemmäs, pyyhkäisten ohimennen hikipisaroita otsaltaan; pohjoisen Sendain kasvatti vihasi tällaista hellettä yli kaiken.
Tummanharmaiden, ei harmaitten. Niin ja noin periaatteessa ennen lauseenvastiketta (= joku tekee jotain samaan aikaa kun tekee jotain muutakin eli tässä tapauksessa pyyhkäisten) ei kuuluisi tulla pilkkua, mut kaunokirjallisissa teksteissä pilkut saa olla miten lystää, joten en siitä huomauta. Mutta toteanpa kuitenkin tuosta lauseenvastikkeesta, sillä moni tekee sen virheen että käyttää lauseenvastikkeen kanssa pilkkua eikä tajua että se on väärin.

“...ja vielä 100-kennoinen yleiskäyttökatalysaattori 3,7 litran V6-moottoriin”, Takuya luetteli myyjälle, taitellen kädessään rutistamansa, keltaiselle post-it-lapulle sutaistun listan pienemmäksi ja työntäen paperin farkkujensa takataskuun. Lappu oli raapustettu täyteen numeroita, lyhenteitä ja hinta-arvioita ja suurinpiirtein puolet siitä oli tummien sormenjälkien peitossa.

Ush, en tajua yhtään mitään katalysaattoreista tai muustakaan. Ihan kuin olisin hepreaa lukenut! Mutta kiva että ees joku tietää… niin ja se on suurin piirtein, ei suurinpiirtein.

Myyjän virkaa toimittava mies vilkaisi Takuyaa syrjäsilmällä, kääntyen tietokoneensa puoleen, näppäillen laiskasti tilauksen loppuosan muistiin.
Kau-he-as-ti lauseenvastikkeita! Niitä on hyvä käyttää silloin tällöin joskus ja jouluna mutta ei koko ajan! Tässä niitä on kamala määrä ja vieläpä pilkulla erottettuina… ähst. Mä sinuna muokkaisin tätä lausetta. Täähän vois olla vaikka et: "Myyjän virkaa toimittava mies vilkaisi Takuyaa syrjäsilmällä, kääntyi tietokoneensa puoleen ja näppäili laiskasti tilauksen loppuosan muistiin." Sillä tuskinpa se teki noita kaikki asioita samaan aikaan minkä lauseenvastike antaa ymmärtää…

Jos Takuya olisi tiennyt, mihin se kaikki tulisi johtamaan, hän olisi mitä luultavammin potkinut myyjän ulos autostaan sillä sekunilla.
Tästä kohdasta mä pidin kamalasti! Tästä miten tavallaan kertoja tosiaankin näkyy ja tuntuu siltä että Takuya kertoo tätä tarinaa ja tällainen "välihuomautus" oli mukava piriste.

Koppava ja nenäkäs ensivaikutelma oli johtanut harhaan; oikea Toshi oli luonteeltaan paljon kuviteltua pehmemäpi ja tämä otti vastoinkäymiset sekä kritiikit pahasti itseensä.
Pehmeämpi, ei pehmemäpi.

Jatkakakaa te sillä aikaa vaikka...kinastelua, jos ette muuta keksi.”
Jatkakaa, ei jatkakakaa.

Olipa se pitkä! Huh huh, mitä nyt katoin niin eka osa oli tekstinkäsittelyohjelmassa 18 sivua ja melke 6000 sanaa mut onneks toka osa oli puolet lyhyempi. Kieltämättä tää oli liian pitkä mun makuuni, mut kirjoittajan päätöshän tuo on. Väsyin jossain kohtaa niin paljon, etten enää jaksanut poimia kaikki virheitä, niitä sinne jäi siis vielä, ekaan osaan sekä sitten tokaan osaan josta en poiminut ainuttakaan. Lauseenvastikkeita sulla oli tekstissä aivan liikaa ja se onkin sellainen asia, johon mä kiinnittäisin sinuna huomiota.

Tää aihe oli sellainen, että kuvittelen tän kauheen mielenkiintoseks mut ei se sitten oikein ollutkaan sellaista mitä mä normaalisti lukisin… no, enhän mä sotajutuistakaan pidä ja silti Tuntematon on pakko lukea. Tää tuntui myös hieman pakkolukemiselta, sillä ensinnäkin, menin sekasin henkilöiden nimisissä (Toshi oli se myyjä ja Takyua tai Takuya tai joku oli se ns. kertoja ja siihen se sit jäi). Tähän varmasti vaikutti se, miten nimet oli japaninkielisiä, mut eihän tähän ois muunlaiset nimet sopinutkaan. Kuitenkin mä ite oisin ehkä laittanut vähän eri alkukirjaimella alkavia nimiä, nyt nää sekotti liian helposti toisiinsa.

Huh, tää aihe tosiaan on ihan vieras mulle. Musta on käsittämättömän hienoa, miten sä selvästi oot perehtynyt tähän ja tiesit mistä puhut. Tää teksti sopii ehkä enemmän sellaisille, jotka oikeasti tunteen tän aiheen. Katukisoista en myöskään tiedä mitään, se on ihan järjetöntä jos ne tuollaista tekee vaikka aina joku loukkaantuu, mut ihmiset on aika tyhmiä. Musta on kuitenkin ihan superhienoa, miten sä kirjotit jostain tällaisesta ns. vieraammasta aiheesta. Tiedä sitten, kuinka paljon oot ite tutustunut näihin yms. mutta tää aihe novellissa oli mulle kyllä jotain ihan uutta.

Oli tosiaan hienoa, miten nää miehet oli oikeesti miehiä eikä mitään naismaisia miehiä — tää on harvinaista herkkua Finin originaaleissa. Mua vähän harmitti se, miten hahmoja ei kuvailtu juuri lainkaan ja miten tää koko ajan vaan keskittyi tapahtumiin: tässä tapahtui niin paljon kaikkea, etten loppupeleissä enää tiennyt mitä tapahtui. Olisin kaivannut enemmän kuvailua. Tietty jotkut pitää juuri tämän tyylisistä teksteistä, muhun tää ei vaan uponnut niin hyvin.

Lainaus
Paljon tietofaktaa sisältävissä teksteissä saattaa joskus käydä niin että lukijaa alkaa oikeasti kyllästyttää, mutta mä en huomannut kyllästyväni kertaakaan mekaanisten faktojen tai ajamisen kuvailun aikana, vaan elin niissä Toshin harjoituksissakin ihan kikseissä mukana, vaikka kilpa-autoilu on penkkiurheilun ohella jotain jota mä naisellisesti pyrin välttämään melkoisen paljon.
Mulla taas on tähän vastaväite. Mun mielestä tässä oli ehkä vähän liikaa kaikkea faktaa ja erinäisiä juttuja, tää musta soveltuu parhaiten niille, jotka oikeasti tietää tästä aiheesta enemmän. Mä suorastaan välillä kyllästyin lukemaan tätä ja mun silmät vaan hyppi yli sanojen, joita en tajunnut. Tää ei avautunut mulle niin hyvin kuin olisin toivonut.

Haha, mua harmitti ettei Toshi sitten kuollutkaan (ois vaan kuollut..) Mut kaikkee ei voi saada! Tuo toisen osan lopetus oli kyllä hieno, sellainen tiivistävä ja yhteennitova. Se veti tän koko tekstin kokoon yhteen mykkyrään.

Tää nimi oli kamalan mielenkiintoinen ja sopi tähän hyvin — siitä pisteet. Näin muuten yleisesti ottaen tää oli ihan hyvin kirjoitettu, joskin siellä oli aika paljon virheitä. Vielä kun ottaa huomioon, ettet oo julkassut/saanut valmiiksi mitään vuosiin, niin herranjestas, tää oli kyllä aikamoinen teksti siihen nähden! Tässä oli selkee alku ja loppu ja keskiväli ja juoni lipui koko ajan tasaisesti eteenpäin vaikka mun oma kiinnostus tätä kohtaan hiipuikin. Kuitenkin tää oli vaikuttava teksti, joka kyllä varmasti jää mun mieleeni… kiitos tästä! :D

karnauba

  • ***
  • Viestejä: 9
Vs: 57% || K13 || reality, action, drama, slash || 2/2
« Vastaus #4 : 10.07.2012 14:47:13 »
fierté:

Ohhoh, kiitos pitkästä ja perusteellisesta kommentista :D

Kirjoitusvirheet on mulla nyt se synti, koska en käyttänyt betaa ja koneelleni ei saa ilmaisohjelmaa, jossa oli suomeksi sanakirja tai tarkistusmahdollisuus. Virkkeiden pituuksia olen yrittänyt pätkiä myös kautta tarinan, mutta nähtävästi sinne sitten lipsahti pari ylipitkää :) Pitääpä kiinnittää vähän huomiota vastaisuudessa.

Joo, aiheesta sen verran, että en tiedä autoista mitään (tai no omistan auton ja ajokortin, mutta siihenpä se jää). Yksi syy sille, miksi tahdoinkin kirjoittaa aiheesta, vaikka tää oli vähän hasardi valinta :) Joten en sinällään oleta, että esim. tuota lainaamaasi pätkää ymmärtää kukaan vaan kyse on enemmän ns. hahmoille itselleen suunnatusta keskustelusta. Koska imho juonen itsensä kannalta ei ole mitään väliä, millä akulla se Hiroshin kärri nyt kulkeekaan, kunhan hifistelen :) Google ja kirjasto olivat kyllä suuria ystäviä tätä tehdessä.

Kuvailua jäin kyllä miettimään myös  (tai lähinnä sen puutetta), mutta ennen olen sortunut niin jäisiin ylilyönteihin, että kivempi näin päin välillä.

Nimijuttu on kans sellanen, että en tajunnu edes ajatella koko asiaa, pahoittelut myös siitä. Itse pyörittelen aasialaisia nimiä niin paljon, että ne ovat selkeämpiä kuin varmaan monelle muulle.

Alkuperänen suunnitelma oli muuten Toshin niittaaminen, mutta äh.
En tiedä. Liian kliseistä? ;D

Mutta siis kiitoksia vielä ;D