Nimi: Läpikuultavaa
Kirjoittaja: Silinteri
Ikäraja: K-11
Paritus: Harmaa Leidi/George, Lee/George
Tyylilaji: draama
Vastuuvapautus: En edelleenkään omista tästä mitään HP-maailmaan kuuluvaa, enkä myöskään saa tästä minkäänmoista korvausta.
A/N: Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Finissä on aivan liian vähän ficcejä Tylypahkan haamuista, joten päätin parantaa tilannetta ja kirjoitin itse sellaisen. Tämä osallistuu FF100:n aiheella 075. varjo ja Weasleyn perhepotrettiin Georgella.
~
Läpikuultavaa
Harmaan Leidin suhde oppilaisiin oli vuosien varrella rakentunut yksinkertaisen neutraaliksi, oppilaat eivät tohtineet häiritä häntä ja hän ei puolestaan häirinnyt oppilaita. Tämä järjestely toimi ja Harmaa Leidi oli siihen myös perin tyytyväinen. Tylypahkassa opiskelevat nuoret eivät oikeastaan edes kiinnostaneet Harmaata Leidiä, vaikka hän kyllä piti satunnaisista, mutta syvällisistä keskusteluista Korpinkynnen johtajatytön kanssa. Kohta tämäkin lähtisi maailmalle ja Harmaa Leidi olisi yksin. Se ei kuitenkaan häntä haitannut, Harmaa Leidi oli varsin tyytyväinen aave-elämäänsä. Tylypahkan tilukset eivät kyllästyttäneet häntä vieläkään ja hän oli omasta mielestään perin onnellinen, lukuunottamatta niitä omantunnon masentavia pistoksia, jotka koskivat hänen äitinsä diadeemia. Harmaa Leidi useimmiten sai kuitenkin tämän häpeällisen tapauksen työnnettyä taka-alalle ja peiteltyä mahdollisimman hyvin miellyttävillä muistoilla.
Harmaa Leidi oli nähnyt tuhansien oppilaiden kasvavan, kehittyvän, muuttuvan. Hän oli nähnyt kilttien ja tunnollisten koulutyttöjen ja -poikien palaavan kesälomalta kapinallisina, kiittämättöminä, pinnallisina ja itseään täynnä. Toki muutoksia tapahtui toiseenkin suuntaan, mutta ne olivat harvinaisempia. Joskus luokan pahimmat suupaltit ja vahtimestari Voron painajaiset tulivat takaisin kouluun hiljaisina, luultavasti johtuen jostain epäonnistuneesta kirouksesta tai murtuneista luista ja arvista jotka olivat ilmestyneet heidän vanhempiensa taikasauvoista. Sukupolvet vierivät, Tylypahkan käytäviä pitkin astelivat aina uudet oppilaat ja aika ei merkinnyt Harmaalle Leidille enää mitään. Kun on elänyt, tai ainakin ollut maan päällä enemmän kuin satoja vuosia ja tulee olemaan vielä monia tuhansia, ei edes huomaa, jos sattuu vahingossa leijumaan kaksi viikkoa paikallaan seuraten pääskysten kesäistä muuttoa takaisin Tylypahkan seinien ja räystäiden lukemattomiin koloihin.
Harmaa Leidi oli tunnettu erittäin valikoivasta miesmaustaan, hänen silmäänsä miellytti harva ja hänen unelmamiehensä ihanneluonne oli mahdottomien toiveiden summa. Siksi Harmaa Leidi hämmästyi itsekin, kun hän huomasi luokittelevansa erään kuudesluokkalaisen pojan räiskyvänpunaiset hiukset suloisiksi ja tuikkivat silmät mielenkiintoisiksi. Kerran Harmaa Leidi huomasi jopa, että hänen teki mieli lähteä tämän pojan ja hänen rastatukkaisen ystävänsä perään, kun he kävelivät kohti Tylypahkan tiluksilla olevan järven rantaa. Harkittuaan aivan liian lyhyen hetken, lähti Harmaa Leidi seinän läpi kaksikon perään.
Harmaa Leidi tunsi siinä tilanteessa itsensä taas pikkutytöksi, joka hiipi kikatellen parhaan ystävänsä kanssa naapurin pojan perässä siksi, koska se poika sattui vain olemaan niin suloinen. Tässä tilanteessa oli vain kaksi eroavaisuutta, Harmaa Leidi ei pahemmin kikattanut eikä hänellä ollut mukanaan ystävää. Mitä hänen ystävänsäkin mahtaisivat ajatella, jos he saisivat tietää, että Harmaa Leidi kuluttaa aikaansa seuraten teinipoikia pitkin maita ja mantuja. Tämän mietteen Harmaa Leidi työnsi mielensä perukoille, eihän kukaan tästä saisi tietää. Harmaa Leidi perusteli asian itselleen niin, että hän yksinkertaisesti halusi tietää häntä miellyttävästä henkilöstä lisää, tietenkään tässä ei ollut mitään sen erikoisempaa. Näitä väitteitä Harmaa Leidi tuskin uskoi itsekään, mutta niiden voimalla hän jatkoi matkaansa eteenpäin. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että Harmaa Leidi oli vain pieni ilman värähdys, maassa häilähtänyt varjo. Olisi pitänyt olla yliluonnollisen tarkka näkö, jos olisi hänet tahtonut nähdä.
Pojat olivat saavuttaneet jo suuren tammen ja he istahtivat rupatellen sen juurelle niin, ettei heitä näkynyt sieltä, missä suurin osa Tylypahkan oppilaista oleskeli. Rastatukkainen poika kurkkasi tammen takaa ja katseli Harmaan Leidin lävitse, kuin tarkistaakseen, että oliko lähettyvillä ketään. Tässä vaiheessa Harmaata Leidiä alkoi jo hivenen epäilyttää, jos hän olisi harkinnut asiaa hetken kauemmin, hän olisi koonnut itsensä ja lähtenyt pois. Pitkään ajatteleminen tunnetusti ei ollut Harmaan Leidin vahvinta alaa, joten hän jäi kuitenkin paikalleen, äkillisestä paljastumisen pelosta ja puhtaasta uteliaisuudesta.
Jos Harmaa Leidi olisi osannut aavistaa seuraavan tapahtumasarjan, olisi hän lähtenyt pois hameenhelmat hulmahtaen ja nopeammin kuin Riesu Verisen Paronin nähtyään. Nimittäin heti, kun rastapää vetäytyi takaisin puun jyhkeän rungon taakse, oli se punahiuksinen suloisuuden huipentuma ottanut tummempi-ihoisen pojan kasvot käsiinsä ja painanut huulensa tämän huulille, upottanut sormensa tämän hiuksiin. Toinen oli kietonut sormensa punapään niskaan ja he olivat keskittyneet toisiinsa loputtoman pitkän ajan, syventäneet suudelmaa ja hivuttaneet käsiään kohti paikkoja, joita Harmaa Leidi ei suostunut ajattelemaan. Jos Harmaan Leidin suonissa olisi edelleen virrannut veri, sen mukana olisi paennut kaikki väri hänen kasvoiltaan.
Pyyhältäessään kiireesti kohti turvallista Tylypahkan kirjastoa, sen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, taisi Harmaa Leidi jopa kulkea muutaman oppilasparan lävitse. Ehkä hän vastaisuudessa keskittyisi oppilaiden sijasta hiljaisiin ystäviinsä Tylypahkan seinien kiviin. Niillä ei ole tapana järkyttää viattomia tirkistelijöitä.
~
A/N: Arvostaisin kommentointia, jos olet tämän lukenut. :3
