Ficin nimi: Hukkua
Kirjoittaja: jjb eli meikä
Fandom: Star Trek (The Original Series)
Tyylilaji: angst, deathfic, one-shot, songfic
Ikäraja: K-11
Paritus: Spock/McCoy (tulkittavissa slashiksi tai syväksi ystävyydeksi, miten itse tahtoo)
Yhteenveto: On sitä huonompiakin tapoja järkensä menettämiseen.
Vastuuvapaus: En omista Star Trekkiä, Paramount omistaa ja Gene Roddenberry keksi, Birdy-kappalettakaan en omista, leikin vain muiden leluilla vailla rahallista korvausta.
A/N:
Fandom10:ni jatkan yllätys, yllätys OTP:ni eli S/MC:n parissa. Tämä on tavallaan henkinen jatko-osa englanniksi kirjoittamalle ficilleni
Masochist and Mental, vaikka todellisuudessa näissä ei ole muuta samaa kuin aihe. Kyseessä on siis II ja III elokuvien välinen aika, Spock on kuollut, mutta hänen ”katransa” eli eräänlainen sielunsa on McCoyn pään sisässä, ajamassa poloista miestä pois raiteiltaan. Lukemista saattaa auttaa taustatieto, mutta kirjoitin itse tämän kyllä aika hatarien muistikuvien mukaan, sillä III:sen näkemisestä on aika paljon aikaa. Ihan vain siksi päätin nyt tämänkin idean kirjoittaa, kun tuollaista kepeähköä huumoria on tullut kirjoiteltua jo aika tavalla, angstilla on sellainen kiva vaihtoehtoisuuden fiilis. Mutta kommentoi sinä ihmeessä mitä mieltä olit luettuasi, en pure, ja ilahdun kaikista kommenteista.
Niin, ja se vielä piti sanoa, että tavallaan tämä on songfic
22 Pistepirkon biisiin
Birdy, sanat ovat lopussa. Saa lukija itse sitten päätellä oliko sillä todellisuudessa yhtymäkohtia tekstiin vai ei.
HukkuaMitkä hautajaiset nämä muka ovat kun kukaan ei todella kehtaa itkeä? Puolikaaressa, tohtori McCoyn molemmin puolin, seisoi punaunivormuisia upseereita toinen toistaan vakavammin naamoin ja hänen oli vaikea tunnistaa edes omia ystäviään kaiken sen melankolisuuden keskeltä. Eikä häntäkään itkettänyt, itse asiassa hänen silmänsä olivat lasittuneet ja kuivat. Taustalla kuului musiikkia, mutta se oli ihan yhtä kolinaa vain.
Metallinen, kiiltävä arkku oli kiskoilla kaikkien heidän jalkojensa juuressa kuin mikäkin iso pala romua. Mitä enemmän sitä katsoi, sitä enemmän McCoy tunsi suuttuvansa vain siitä miten mitätöntä on kuvitella tuollaisen teollisesti sarjatuotetun mineraalilaatikon millään muotoa olevan kaunis, tai edes hyväksyttävä tapa lähteä tästä maailmasta.
Jostain kuului pieni rasahdus ja arkku alkoi liikua kiskoilla ääneti. McCoy ei ollut räpäyttänyt silmiään ainakaan minuuttiin tai kahteen, ja kaikki ääriviivat sumentuivat ja muuttuivat valkoisiksi. Hän ei nähnyt miten tuo metallinen arkku ammuttiin avaruuden halki Genesis-planeetalle, joka ironisesti uudelleensyntymisen päivänään muuttui viimeiseksi leposijaksi jollekulle hyvin tärkeälle ja rakkaalle, joka menehtyi kuin marttyyri konsanaan.
McCoyn puolesta olisi ollut enemmän oikein kuolla kerralla kaikkien, mutta millä sitä olisi voinut aina niin vulkanuslaiselle Spockille mitenkään selittää? Monen etu on suurempi kuin yhden, mitä siinä yksi elämä painaa jos toisessa vaakakupissa on sata, kaksisataa, kolmesataa tai enemmän? Silmät pyörivät päässä ja ne oli pakko sulkea.
***
”Bones”, Kirk laski kätensä ystävänsä olalle huomattuaan kuinka hän ei ollut liikkunut ollenkaan vaikka tilaisuus oli päättynyt. ”Sinua tarvitaan sairastuvalla.”
”E- en taida... en tiedä jaksanko mennä,” hän vastasi hiljaisella äänellä painaen kuivuneet silmänsä kiinni, mutta avattaessa ei tuntunut siltikään näkyvän värin väriä tai muodon muotoa. Lasillinen nestemäistä unohdusta tekisi nyt terää.
Lasillinen, pullollinen, elämän kokoinen, mitä vain. Kunhan nyt vain saisi tyhjyyden jotenkin sivuutettua. Kapteeni huokaisi ja taputti olkaa.
”Järjestän sitten vapaata. Älä nyt kuitenkaan siihen seisomaan jää.”
”Tiedätkö Jim, hän huijasi minua. Spock huijasi minua”, McCoy puhui enemmän itsekseen vaikka Kirk hiljentyikin kuuntelemaan tarkkaavaisesti jokaista sanaa.
”Minä ihan oikeasti kuvittelin, että hän kuuntelisi kun kielsin tekemästä mitä teki. Tietysti huomasin sen miten huolissaan hän oli, jos nyt sitä pientä pään nyökkäystä tunteeksi saattoi tulkita, mutta hemmetti vie...” McCoy puhui rahisten muistellen miten vakavissaan Spock oli ollut siitä, ettei alusta voitaisi pelastaa, ellei hän uhraisi itseään korjatessaan aluksen ylikuumenemiseen johtavaa vikaa. Parhaimmillakaan suojavarusteilla vaarallista säteilyä vastaan ei olisi voinut suojautua, lääkärinä McCoy tiesi sen ja kielsi häntä edes ajattelemasta moista.
Eihän hän yhä lääkärinä, Hippokrateen valan vannoneena, voinut vastaan panematta ajaa ketään sellaiseen itsemurhaan, vaikka upseerina hän tiesi ettei aina ole olemassa oikeaa vastausta kaikkiin kysymyksiin.
Se oli
Kobayashi Maru – tehtävä ilman ratkaisua.
Vaikka McCoy tiesi, että Spockin ehdotus oli paras pelastautumiskeino, ei hänen kunnioituksensa yhtä yksittäistä elämää kohden antanut myöden. Hänestä oli väärin selviytyä, jos se merkitsi yhdenkin kuolemaa.
Ja se oli todellakin näyttänyt siltä, että Spock olisi sen ymmärtänyt. Mutta sitten hän oli tyrmännyt hyvän ystävänsä ja tehnyt oman päänsä mukaan. Niin Spockia, eihän hän ole ikinä väärässä, tai ainakaan McCoy ei näissä keskusteluissa koskaan ollut oikeassa. Ei edes tällä kertaa.
”No, tiedäthän ettei Spockin päätä pienistä käännetä... käännetty”, Kirk vastasi korjaillen hämmentyneenä sanojaan ja hymyili, vaikka hänen silmissään ei läikehtinyt ilo vaan enemmänkin raskasmielisyys. Kääntyessä McCoy jalat painoivat kuin tonniset betonimöykyt olisivat kiinnittyneinä saappaankorkoihin tekien jaloista jäykät palat pölkkyjä.
”Se minua aina eniten pelottikin, ettei siis Spock kuuntele minua edes silloin kun todella olisi sanottavaa. Ehkä olisi pitänyt vähän rajoittaa niiden tappeluiden kanssa.”
Kirk naurahti ja niin teki McCoykin. Liekö sitten hauskaa.
***
Myöhemmin samana iltana pimeässä huoneessaan tohtori istui yksin bourbon-lasinsa kanssa, juoden maistamatta mitään päätänsä täyteen. Hytti ei kaivannut valoa, koska valosta huolimatta kaikki olisi ollut ihan yhtä pimeää ja synkkää kun mieli oli niin mustana. Silmät kiinni painuneina, unta vasta tavoitellessa saattoi McCoy kuulla Spockin äänen.
”Olenkohan tulossa hulluksi?” McCoy kuiskasi itselleen huomattuaan, että hän vastasi päänsä äänille, jotka puhuivat Spockin sanoin kommentoiden sitä miten epäloogista ja epätervettä on hukuttautua alkoholiin.
”
Vulkanuslaiset eivät myrkytä itseään haitallisilla aineilla”, McCoy kuuli itsensä puhuvan toisella äänellä ja hän pudotti pullon kädestään. Bourbon valui sen suusta kastellen maton läpimäräksi ja tahraiseksi. Pimeässä hapuillen hän etsi peiliä tai sänkyä tai mitä tahansa.
”
Tämä ei ole loogista”, hän mutisi saatuaan jonkin verran valoa aikaiseksi nähdäkseen itsensä hytin ovensuussa olevasta peilista. Siniset verestävät silmät katsoivat takaisin ja McCoy tunnusteli kasvojaan humalaisen tärisevästi.
”
Missä minun kasvoni ovat?”
Hetken ihmeteltyään McCoyn polvet pettivät ja hän kaatui hyttinsä lattialle lyöden päätänsä hieman pöydän reunaan. Hän käpertyi sykkyrälle lattialle koska häntä oksetti liikaa. Loputtomilta tuntuneiden minuuttien jälkeen hän sammui siihen keskelle lattiaa, hyvin epämukavaan asentoon, pää taivutettuna lähelle polvia ja kädet kalpeita kasvoja vasten kuin hän olisi yrittänyt aikasemmin repiä lihaa irti.
***
Aamulla McCoy ei voinut muistaa mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Hän tiesi osallistuneensa hautajaisiin, joissa ei todella surtu, mutta kaikki muistikuvat tuntuivat katoavan kuin savuna ilmaan. Eikä ainoastaan edellisen päivän, vaan hiljalleen sitä edeltävätkin päivät alkoivat hajota ja rikkoutua, aivan kuin joku tahallaan deletoisi hänen päätietokoneestaan tärkeitä virtapiirejä korvatakseen ne omillaan. Toisinaan oli vaikea muistaa miten lääkeskanneria käytetään, vaikka se oli läärärin toinen luonto.
”Oletko kunnossa? Näytät pystyynkuolleelta” Kirk kysyi ystävänsä raahauduttua komentosillalle, kuten hänen oli aina ollut tapana kun muuta tekemistä ei ollut. Eikä se Kirkään kovin hyväkuntoiselta näyttänyt, ja monista muistakin näki miten väsymys painoi niskaa. Luutnantti Saavik, joka oli lisätty miesvahvuuteen siksi aikaa kunnes
Enterprisella olisi aikaa käydä
Vulkanuksella, oli myös kapteenin tuolin vieressä oikealla puolella. Vaikka hän oli vulkanuslaisen tarkka kasvojensa liikkeistä, saattoi tiukan etsivällä katsannolla nähdä, että hän oli kaikista miehistön jäsenistä ainoa, joka oli itkenyt juuri hetki sitten.
Hetken McCoyn teki lähes kivuliaan voimakkaasti nuhdella Saavikia moisesta tunteikkaasta käytöksestä, joka ei ole vulkanuslaiselle sopivaa. Samassa hän kuitenkin upposi miettimään mistä nämä hänelle vieraat ajatukset oikein pulpahtelivat, tottakai Saavikinkin oli oikeus surra Spockia, olivathan hekin, mitä nyt McCoy mitään vulkanuslaisten henkilökohtaisista suhteista tiesi, läheisiä. Silti jostain kumpusi näitä vahvasti paheksuvia päättelyketjuja, jotka olivat paljon McCoyn omaa ajatustoimintaa järjestelmällisempiä.
”Itse näytät siltä kuin kärsisit andorrialaisesta kuumerutosta”, McCoy naurahti kapteenille vastaukseksi, vaikka hymähdys korahtikin kurkusta rumana. Saavik nosti kulmakarvaansa kuten Spock aina teki ja McCoyn oli entistä vaikeampi olla kävelemättä mokoman naikkosen eteen ja läimäyttää tätä voimalla poskelle. Miten kehtaakin noin pilkata pelkällä olemisellaan tyhjää tiedeupseerin paikkaa.
Vaikka tarkalleen ottaen Spockin arvo oli ollut kapteeni. Mutta tiedeupseenina hän McCoylle aina pysyi, aivan kuten McCoy itsekin oli aina se sama laivalääkäri kuten aina ennenkin, huolimatta komentajan arvomerkeista univormussaan. Nyt oli tiedeaseman edustalla tyhjillaan pyörivä tuoli. Joka siihen kehtaa istuutua saa tuta sen korvissaan, vannoi McCoy itselleen.
”Kai siihen ruttoon on joku parannuskeino sitten?”, Kirk kysyi tavoitellen kepeyttä. ”Bones? Kuunteletko?”
”Hmm, mitä?”
Kirk nojautui lähemmäs ja laski ääntään tuntuvasti, niin ettei kukaan muu kuullut.
”Tuijotat Saavikia. Lopeta.”
McCoy havahtui kuin syvästä unesta hetkien taas kadottuaan elämästään.
”Ai... en... en huomannut. Anteeksi Jim, mutta mitä sinä sanoit äsken?”
”Niin, että onko andorrialaiseen kuumeruttoon parannuskeinoa?” Kirk toisti hieman epäilevästi hieroen huuliaan mietteliäänä.
”Öh, tuota, on. Miksi kysyt?”
Kerrassaan huolestuttavaa, Kirk ei ehkä ollut lääketieteen asiantuntija, mutta kyllä hän tunnisti milloin hänen parhaimmassa ystävässään oli jotain vikana. Miten yllättävää, että hän noin raskaasti otti Spockin kuoleman, kyllähän Kirkistäkin tuntui siltä kuin kurkkuun olisi iskettu riivinrauta, mutta McCoy oli selvästi toimintakyvytön. Ehkä jopa sopimaton työhönsä toistaiseksi.
***
Koska kapteenin määräyksestä McCoylla ei ollut jalalla astumistakaan sairastupaan, hän raahautui takaisin hyttiinsä, joka oli jostain syystä sekaisin, tavarat järjestettynä muistamattomasta syystä kasoihin, joista toista voisi kutsua elintärkeiden ja toista koriste-esineiden vuoreksi. Oli mahdotonta tietää missä vaiheessa McCoylla oli ollut aikaa järjestellä kaikkein henkilökohtaisimmatkin ja pienimmät sälät niin siisteihin pikku pinoihin ja minkä vuoksi. Oliko aamulla ollut jossain vaiheessa tarpeeksi krapulavapaa hetki tehdä jotain tällaista McCoy mietti ja otti toisen kasan päältä valokuvan Joannasta. Kuvassa tuskin kouluikäinen tyttölapsi vaaleanpunaisessa rimspsumekossa puristi valkeaan vanhanaikaikaiseen lääkärintakkiin pukeutunutta miestä kovaa suukottaen poskea. Yläreunassa luki vapisevin kirjaimin ”
Isälle.” Minkähän vuoksi se oli laitettu yhdentekevien tavaroiden sekaan, tämä valokuva oli McCoylle todella rakas. Samassa McCoy mutristi kulmiaan oli hetken sitä mieltä että sentimentaalisuus on epäloogista.
”Ehkä siinä Jimin arviossa oli jotain perää... ehkä olen todella liian sekaisin tekemään mitään”, McCoy höpisi itsekeen laittaen tavaroita takasin sinne missä ne olivat alunperinkin. Sukat laatikoissa, koriste-esineet lipastolla, tyynynpäällinen punaisen tyynyn peittona. Valokuva, kaunis muisto, tietokoneen vieressä ja unikaappari sängyn yläpuolella. Toisessa tavaroiden pinossa oli harmaakantinen filosofian kirja, se jonka Spock oli antanut hänelle lahjaksi syntymäpäivänä joskus vuosikausia sitten. Luonnollisesti McCoy ei ollut sitä lukenut, ihan vain protestina vulkanuslaista elämäntapaa vastaan. Aivan kuin hänen aivoissaan olisi niksahtanut jotain kun hän näki sen kannessa hopealla kiiltevän vulkanuksen kielen symbolin ja hänen oli pakko istua ja lukea koko teos. Yhdeltä istumalta, jokaista sanaa myöten, vaikka se oli kovin vaikeaselkoinen ja varsin kehnosti standardille käännnetty.
”
Tarvitsen lisäinformaatiota, vastauksia... lisää dataa”, McCoy mumisi taas matalalla äänellä, joka ei ollut hänen omansa ja selasi sivuja vimmatusti paiskaten sen sitten lattialle lähestyäkseen tietokonetta. Tietokone ei kuitenkaan suostunut käsittelemään hänen monia pyyntöjään, sillä se oli asennettu tunnistamaan vain hyttinsä asukkaan ääni, ei kenenkään muun, ja vaikka McCoy yritti todentaa olevansa kuka nyt olikaan, tietokone vain vastasi aina yhtä ystävällisellä naisen äänellä ettei pyytöä voida käsitellä, ja että häiriötiloissa yhteys täytyy ottaa ATK-tukeen.
”Kuuletko rakkine, senkin turhake ja matolaatikko, tuollaisella asenteella lyön nyrkkini läpi näyttöpäätteestäsi mokoma romuläjä!” McCoy huusi ja pamautti nyrkkinsä pöytään.
”MINÄ OLEN... minä olen... siis tottahan minä olen, kuten aina olen ollut... miten se nyt mielestäni lipsahti... niin... minähän olen tietysti...” McCoy istahti pöytänsä taakse ja liikutteli silmiään puolelta toiselle eikä millään voinut muistaa kuka hän oli. Hän katseli käsiään, niiden ryppyjä ja juonteita ja sitä pientä kultaista sormusta pikkurillissään jonka piti tuottaa onnea. Mutta tuottiko? Hän hilautti korun pikkuhiljaa pois kuin se olisi vasta ruvennut todella painamaan ja häiritsemään.
”Spock...
minä olen Spock”, McCoy totesi ja asetti sormenpäänsä koskemaan toisiaan kuten Spockin oli aina tapana ajatellessaan. Hän istui siinä pitkän aikaa pohtien hyvin loogisia ja järjestelmällisiä ajatuksia sisältäen paljon matematiikkaa josta hänellä ei todellisuudessa ollut harmainta havaintoakaan, ja kaikki oli todella selvää. Ei ollut olemassakaan mitään tohtori McCoyta, se oli vain joku hassu uni. Tai sitten se oli täällä jossain hautautuneena, ei sen ollut väliä.
***
Monta tuntia McCoy oli kuollut. Tai yhtä hyvin hän olisi voinut olla kuollut, koska kaikki mitä hän itsestään tiesi oli niin tukossa, että sama olisi ollut jos niitä ei olisi ollut olemassakaan. Herätessään McCoy kamppaili hapensaannin kanssa kuin olisi saanut iskun palleaan ja nyt hän vasta itki niin että kuivia silmiä kirveli.
”Älä mene vielä... älä mene, tule takaisin”, hän ynisi sille jollekin joka oli hetkeksi kaikonnut ja antanut hänen olla taas hetken kuin elävä.
”Olen hullu”, McCoy huusi ja painoi väsyneet silmänsä käsiinsä haparoivin askelin käveltyään sängylle ja käyden makaamaan siihen. Edes kenkiä hän ei jaksanut ottaa pois, saati avata univormun nappeja.
Onhan se hullua kuulla kuolleen ystävänsä ääni päässä, mutta kuinka hullua on todella kuvitella pikku hiljaa muuttuvasi kokonaan häneksi? Siltä nimittäin McCoysta tuntui, hän tiesi olevansa jollain tuntemattomalla tavalla mielisairas ja hän tiesi, että tarvitsisi välitöntä hoitoa. Silti hän istui sängyssään ja toivoi että Spock puhuisi hänelle taas. Tai ottaisi vallan, se oli parempaa huumetta kuin muistin sumentava humala ikinä.
***
Seuraavan kerran kun McCoy avasi silmänsä omana itsenään hänet oli kahlehdittuna lepositein sairaspetiin ja hänen ympärillään ihmiset puhua sorisivat päät päinuksissa kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan, tai varsinkaan kuulemassa kaikkia niitä pahaenteisia lääkärikielen sanoja jotka McCoy osasi ulkoa.
"Mutta tohtori, oletteko aivan varma? Skitsofrenia näin iäkkäällä henkilöllä, näin äkillisesti..."
"Dissosiatiivinen identiteettihäiriökin kuulostaa epävarmalta diagnoosilta..."
"Jokinlainen psykoosi tietysti..."
Itse asiassa McCoyta ei kuunnellessa harmittanut laisinkaan joutua vankilan kaltaiseen mielenterveyslukkoon vartioiden ja turvajärjestelmien taakse tunnistamattomasta mielisairaudesta epäiltynä. Joskin hän oli hivenen loukkaantunut siteistä, sillä hän ei mitenkään uskonut olevansa väkivaltainen tai muuten itselleen vaarallinen tai muille. Ääneen hän ei sitä sanonut, sillä hullun suusta sanottuna väite, ettei ole vaaraksi, ei kuulosta ollenkaan uskottavalta. Mutta McCoy lupasi tehdä asiasta valituksen jos joskus tervehtyisi. Se taas on toinen asia halusiko hän todella sitten parantua, koska Spockista ei ollut enää muuta jäljellä kuin surulliset äänet hänen päässään.
No, ainakin hän osasi surra oikein ja perusteellisesti. Siitä saisi luutnantti Saavik, kapteeni Kirk ja kaikki ne vahakasvot hautajaisissa ottaa opiksi. Tätä on sureminen.
Niin, ja kuinka pahalta tuntuu sitten menettää järkensä jos se vain tarkoitaa Spockin kuviteltua intiimiyttä syvällä mielen sopukoissa?
”On sitä huonompiakin tapoja järkensä menettämiseen”, McCoy sanoi hymy huulillaan hoitajalle ennen kuin tunsi hyposrayn rauhoittavien valtaavan kehonsa ja nukuttavan hänet toivomaansa uneen, oikeaan hukkuvan ikiuneen.
***
A/N: Tässä sanat
22 Pistepirkon ihanaan kappaleeseen, joka toimi ficcini innoituksena:
BirdyHere comes my darling
saying: "Hello you,
hey why you look so worried,
what’s so wrong with you?"
I felt something evil
lying in my room,
it makes me really scared,
don’t you feel it too?
I know, it don’t really matter,
does it really matter,
if we go insane, my darling?
Do we always stick together,
does it really matter,
if we go insane, my darling?
You said you saw shooting
on a market square,
since when I have been dull
to see blood in everywhere?
This time man was you uncle,
you wonder what went wrong,
he always looked so harmless walking