Title Omenapuu
Author minähän se
Beta finin ulkopuolinen
Rating K-11
Genre angst
Warnings kuolema, itsetuhoisuus
A/N Kaverini pakotti kirjoittamaan tälläisen originaalin aiheesta omenapuu. No mä sitten väsäsin tätä ja lopputulos on nähtävissä tässä. Virheistä saa ja pitää ilmoittaa. Ja kommentointikin olisi ihanaa.
Omenapuu
Käyn sillä mäellä aina. Mäen huipulla on vanhan kartanon rauniot, ja ikivanha kuhmuinen puu. Puu kasvaa mäen reunalla, kohdassa jossa on äkkijyrkkää. Oksat peittävät näköalan reunalle. Nuo ikivanhat oksat heiluvat tuulessa pitäen ääntä, joka muistuttaa kummitusten huutoa. Tai niin kylällä väitetään, minä en kummituksiin usko. Puu on ollut siellä aina, edes kylän vanhimmat eivät muista sitä nuorena. Sen sanotaan olevan omenapuu, vaikka siinä ei ikinä ole omenia. En ole ikinä ainakaan nähnyt. Mamma sanoo sen johtuvan kirouksesta. Kylän vanhimmat uskovat puulla olevan kirous.
Kirouksen tarina alkaa ajasta kauan sitten, noin 1200-luvulla, täällä samaisella kukkulalla ranskan pohjoismailla. Aikana jolloin kartano oli vielä komeimmillaan. Sen ympärillä oli tuolloin vielä eloisa kylä, eikä tällainen kuollut kuin nykyään.
Kartanossa asuvat Rousseaut. Rousseaut eivät olleet erityisen pidettyjä kylällä. Ylimielisiä, jotka kohtelevat kansaa kuin huonoa karjaa. Varsinkin perheen poika, Lucas. Nuorukainen on erittäin komea, mutta ei edes vilkaise kylän tyttöjä, vaikka jokainen heistä on yrittänyt saada miehen kiinnostuksen itseensä edes kerran. Hän kai odottelee unelmien tyttöään, tai sitten hän on homo, mutta ei tunnusta asiaa. Homot saivat keskiajalla noidan maineen, ja joutivat roviolle, tai muuhun noidankartoitus toimenpiteeseen.
Mutta pian kylään saapuu erittäin kaunis nainen. Hän ilmoittaa olevansa eksynyt, mutta aatelinen. Rousseaut ottavat hänet vastaan ilomielin. Eikä aikaakaan, kun kyläläiset huomaavat naisen ja Lucaksen kävelemässä kahdestaan kartanon mailla. Nainen on ensimmäinen joka on onnistunut sulattamaan miehen kivisydämen. He kävelevät käsi kädessä joka ilta auringonlaskuun, joka värjää heidän selkänsä punaisellaan.
Mutta kauan ei onni voi jatkua, ja nuori mies saa huomata sen kantapään kautta. Nainen ei olekaan se mikä sanoo, vaan maan etsityimpiä varkaita. Hän kieputtaa miehiä pikkurillinsä ympärille ja sitten varastaa nämä alusvaatteita myöten pienellä käden liikkeellä. Kun ratsumiehet saivat vihiä rosvosta ja saapuivat kylään tätä pidättämään, ei Lucas ollut uskoa silmiään. Eikä hän varmasti koskaan tullut uskomaankaan rakkaastaan pahaa. Hän heittäytyi pihan vanhalta omenapuulta varmaan kuolemaan rakkaansa pidätyksen jälkeen. Ja niin Lucas Rousseautista tuli ensimmäinen omenapuuhun langennut. Historia on pakottanut joka sukupolvesta yhden ihmisen toistamaan Lucaksen kohtaloa muistutuksena rakkauden epäreiluudesta. Viimeisin surmanhyppääjä on vaarini. Hänen ja mamman kohtalo ei ollutkaan kiedottuna yhteen kultaisin langoin, vaikka vaari niin kuvittelikin. Mamma kuitenkin tapaa toisen miehen, ja lähtee tämän matkaan. Murtunut mies hyppää puusta alas kuten kaikki muutkin ennen häntä. Sanotaan ettei punainen laakso koskaan kuivu täysin verestä.
Istuessani oksalla, en voi olla miettimättä, kuinka helpompaa olisi vain hypätä. Liitä hetken ilman halki, kunnes maa ottaisi sinut vastaan, ja veisi parempaan paikkaan. Mikä se sitten onkin? En oikein usko taivaaseen, ja ikuiseen onneen, mitään niin hyvää ei tässä maailmassa olekaan. On vain henkiä, jotka yrittävät selvitä päiväkerrallaan.
Voi kuinka helppoa olisi jättää kaikki taakseen. Alkoholisti isä, narkkari äiti. Ei tarvitsisi kokea enää yhtäkään lyöntiä naamallaan, ei potkua kylkeen. Ei tarvitsisi pelätä uhkauksia päivästä toiseen. Ei kuulla kuinka ruma on. Ei tulla oman setänsä raiskaamaksi. Voisi vain paeta maailmaa, jossa on vain vihaa. Ei rakkautta, ei todellista. Rakkaus satuttaa, ei ole hyväksi. Myös minä olen oppinut sen kantapään kautta.
Ote heltyy, olen jo niin lähellä. Lennän kuin lintu, viiletän halki ilman kohti valoa. Valoa joka tuntuu niin hyvältä, todelliselta.
