Kirjoittaja: Nirvu
Ikäraja: K11 (ainakin veikkaisin, sanokaa toki jos käsitätte tän olevan suurempi (: )
Genre: Angst, hulluus (jos se nyt on genre)
Warnings: Mielisairaus, joidenkin mielestä ahdístava teema ja kerronta, verta, pieni-sanan hokeminen
A/N: Äikän kauhuteksti, lisään epävirallisen varoituksen vielä tässä, kirjoitettu yhden aikaan yöllä kun en saanut unta. Yrittäkää nauttia, kertokaa mielipiteenne! (: (ja tätä ei ole katottu läpi kirjotusohjelmalla, joten kirjotusvirheitä saattaa löytyä ja niistä saa kertoa!)
Pieni
Turhaan hän kättään ojensi. Pyysi apua, ei tulisi sitä saamaan, sen kaikki tiesivät. Oli liian pieni. Itse ei ehkä tiennyt kuitenkaan, mutta muodottomat kasvot vinoine virneineen olivat siitä liiankin perillä.
Niiden vartalot ojentautuivat koko pituuteensa, ja neljä seinää olivat niin kovin lähellä. Yhä lähempänä. Vanki. Pienessä sellissä istui, kaiversi viivoja harmaisiin muureihin ja raapi kynsillään kaltereita.
Sormet verillä. Olivatko ne sormia kuitenkaan, jos ne olivatkin ruusuja? Loppujen lopuksi, ruusun ja sormen erottaa vain muoto, ja pimeässä ei millään ole muotoa. Pimeässä voi olla mitä haluaa, vaikka muuttuukin lopulta irvikuvaksi ja painajaiseksi. Se on sen arvoista, pieni hetki ikuisuudesta. Ei aikaa ole olemassa tässä hetkessä.
Ja pimeys on ystävä, se ottaa vastaan ja nielaisee. Pimeys on vaarallinen vihollinen, ei ollenkaan pieni, niin sanovat kaikki, se on enemmän kuin kaikki yhteensä. Vai sittenkin vähemmän kuin kaikki yhteensä? Voimakkaampi silti.
Hän ei ollut voimakas ollenkaan, hän oli pieni. Hän oli niin kovin kirppu verrattuna maailmaan, eivätkä kirput osaa uida virrassa. Kirput hukkuvat. Vedessä on niin kovin sameaa, ei näe eteen.
Jos ei näe eteen, ei etene. Silloin pysyy paikoillaan. Tai ainakin jos sattuu olemaan pieni, suuret asiat vajoavat alas syvyyksiin. Siellä pohjien valot sammuvat silmien edessä. Viimeinen väläys, mulkosilmä torahammas.
Hampaat ovat hyödyllisiä hän huomaa purressaan ihoa rikki, veri ei ole ehkä vihreää (se on hänen lempivärinsä) mutta muuten se on kauniimpaa. Kummalla tavalla tahmeaa ja valuvaa ehkä punainen on pehmeämpää.
Kauniimpaa.
Vaan kaunis on musta sillä ne kaksi ovat synonyymejä, samaa tarkoittavia. Sillä mistä tahansa tulee mustaa ajallaan, kaikki alkaa mustasta, myös kaikki kaunis. Ei ole kauneutta ilman pientäkään mustuutta ja siksi se onkin niin kaunista.
Mustuus hänen silmissään, pupillit suurenevat ja hänen pienistä silmistään tulee peili, sielun kuvastin joka heijastaa mustaamustaamustaa. Vääristyneet tanssijattaret pitkine varjoineen ajavat hulluuteen, repivät silmät päästä hellästi hymyillen.
Mutta onko hymyä olemassa sittenkään, eikö se ole vain lihasten liike, yhtäläinen kuin lyönti, kuin pieni käden heilautus? Ei varjotanssijoilla ole tunteita hellyys on tunne ne elävät kostosta.
Ne haluavat kostaa, ei mille vaan kenelle eikä sekään ole oikea sana, koska ei ole kohdetta on vain uhrit. Hän ei ole uhri, hän on jumala, kaikkivaltias pienessä mustassa huoneessaan, kukaan ei määrää häntä.
Varjot eivät väisty hänen tieltään hänen määrätessään, minä sinä HÄN, hänellä on valta miksei elämä tottele pimeys antakaa voimanne hänelle hän häätää elämän pois jäätte varjoihin kuoleman kanssa. Pieni hän ei ymmärrä suurta pimeyttä murskaantuu.
Ruumis pehmustetussa huoneessa ilme hämmentyneenä suu veressä. Valkoisessa huoneessa jonka pimeys on hänessä.
Suuri sairaus pienessä mielessä.