Kirjoittaja Aihe: Sormien välistä valuu kuu, 1. osa | K-11, Neville/Remus ⎢ 1/3  (Luettu 5024 kertaa)

foxtrot

  • ***
  • Viestejä: 431
Nimi: Sormien välistä valuu kuu
Kirjoittaja: foxtrot
Genre: h/c, angst, kuuyöpaniikki ja romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Neville/Remus
Vastuuvapaus: Maailma ja hahmot ovat luonnollisesti Rowlingin, minä taas näpertelen omiani.
Yhteenveto: Neville pelkää täysikuuöitä ja vähän itseäänkin; sillä hän on susi, ja niin ainoa joka voi toimia hengenpelastajana on Remus.
Varoitukset: Vanhemman ja nuoremman henkilön välinen suhde, kielikuvaväkivaltaa

A/N: Kiitokset erittäin inspiroivasta haasteesta ja hurmaavasta parituksesta menevät Nevillalle. Ja oi: tämä on Tillalle, yleisestä piristyksestä ja siitä, että löydät aina teksteistäni jotain kehitettävää :-*
Kerää kaikki hahmot [Neville Longbottom], Rare10


Sormien välistä valuu kuu



I.



“Tekeekö muuttuminen kipeää?”

Nevillen rehellisyyteensä kompuroiva kysymys, äänessä kaikuva lapsekas huoli (pelottaa rohkeaa) ja rohtuneet huultenpielet, jotka vavahtelevat hallitsemattomasti kuin tuulessa puistelehtivat oksakädet. Se kaikki on melkein liikaa Remukselle, hän ei halua käydä tätä keskustelua nyt, koskaan. Hän haluaa mennä nukkumaan, vajottaa muistonsa tyynyn höyhenpiiloihin, jonnekin mistä kukaan kukaan kukaan ei löytäisi niitä koskaan (viimeiseksi hän itse).

Remus haluaa taas olla ainoa, joka ei kelpaa. Onko se muka reilua tai oikein, että Nevillen elämästä tulee muuritettu eristysvankila jossa on vain tahraisia ikkunoita ulkomaailmaan; ja niistä hän näkee oikean maailman joka elää ja elää ja hengittää normaaliuttaan, muttei ikinä voi kuulua sinne. Eikö muka riitä, että Remuksen elämä on pirstottu lasimaalaussiruiksi ennen kuin kuva on edes maalattu valmiiksi? Ei tietenkään riitä, ei Remus ei ikinä Remus ei riitä.

Ja on Remuksen asia kertoa, että sinun haavepuutarhoihisi hengittää talvi; ettei kesää koskaan tulekaan, ja sinä jäät yksin talviaamun siniselkäiseen hämärään, sen kylmien siipien väliin kuolemaan. Hän painaa päänsä käsiinsä ja nuokkuu siinä ikuisuushetken ja ohikiitävän päättymättömyyssekunnin, nuokkuu kuin upotakseen sormenväleihin, jonnekin muualle missä ei ole niskaan pakkashaamuja hengittäviä eilisiä eikä pimeitä huomisia, ei kalpeana kirkuvaa täysikuuta tai Nevillen silmiä, joihin pakokauhu on rakentanut susipesänsä.

“Tekee.”

“Aina?” Nevillen ääni kavahtaa i-kirjainta ja sen lopullista sointia.

“Aina.”

Hiljaisuus venyy ja suutelee väkivaltaisesti kuivattaen sanat huulille, ja he istuivat keittiönpöydän ääressä hartialinjat jousensormiksi pingottuneina. Remus ja Neville, vanhempi ja nuorempi susimies, kuluneita ja niin väsyneitä, että unitunnit eivät enää riitä keventämään unettomien öiden jättämiä sormenpainalluksia.

Neville seuraa katseellaan pöydästä aaltoina kohoavia puunsyitä hitaasti, edes takaisin edes takaisin ne keinuvat ja hän tuntee uppoavansa niiden hukuttavien hyökyjen lomaan; pimeään, ja hengenpelastaja on vain illuusio.

Remus muistaa taas (aina aina aina) kauheat ensimmäiset vuodet, joina hän syöksähteli pelosta ja kivusta ja yksinäisyydestä ja hulluudesta sokeana puuluurankojen välissä, valitti ja huusi vieraalla ja vääristyneellä äänellään eikä kukaan kuullut paitsi kuu, joka nauroi.

Ja sitten - hänen elämänsä parhaat vuodet.

“Mutta se on helpompaa, jos ei ole yksin.”

Nevillen tekee mieli ojentaa kätensä pöydällä keinahtelevien ajatustensa yli ja tarttua Remuksen kuivaan ja karheaan hengenpelastuskäteen, mutta loppujen lopuksi hän päätyy vain puristamaan pöydänreunaa haalenneet rystyset huutaen.

Huomenna.



***



Neville on pyöritellyt sitä päässään kymmeniä, satoja kertoja - olisiko hän voinut tehdä jotain toisin, oliko hän itse tietämättään aiheuttanut sen? Mutta se on typerää, tietenkin se on typerääkin typerämpää ja hölmöä ajattelua, Neville tietää sen ja muistuttaa itseään siitä maatessaan sängyssä lamaantuneena ja tuijottaessaan pölysormenpäillä maalatusta ikkunasta kirsikkapuun latvoja, kuoriessaan valkoisia maalisuikaleita ovenpielestä ja täyttäessään kastelukannua. Se saattoi iskeä milloin vain.

Paniikki. Rautakauhu kielenkärjellä.

Hän pystyi ehkä kiertämään sen päivällä, hiipimään pitkin mielensä varjorajoja ja ajattelemaan jotain muuta - miten salaattimaa näyttää auringonhaalistamalta tai kuinka lämpötila on laskenut eilisestä melkein kuusi astetta.

Kun hän avaa suunsa ja päästää näitä turhanpäiväisiä, epätoivoisesti kasattuja hätävara-ajatuksia ilmoille, laittaa sanat juoksemaan suusta hallitsemattomasti ja kompastelemaan toisiinsa, Molly tai Arthur tai joku muu katsoo häntä säälivästi, ja hän punastuu ja pakenee. Miksi häntä säälitään, ei hän kaipaa sääliä vaan normaaliutta.

Päivisin pako muistorotkoista ja paniikin routasormista onnistuu lähes aina, mutta öisin se on mahdottomuus.

Taas Tylypahka hajoaa niskaan sirpaleina, välähdys ja kalmankalpeus vihreästä vääristyneenä ja kuoleman haju raskaana kaiken yllä, Dolohov!, Neville kohottaa sauvansa -

ja eläin on hänen selässään, raatelee niskan auki katkaisee lihassäikeet, Neville kaatuu lattiaan ja murtaa nenänsä, tuntee ja näkee pelkkää punaista joka kohisee korvissa ja piirtää poskille puroja veripuroja verisuonet ruostereunoilta auki poikki ja kaikki on sitä samaa, ruostetta, se palaa kiinni selkään ja polttaa merkkinsä kaikkialle, lattiaan huulille huulille huulille

(minä maistan veren)

ja -




***



Huuto on eksynyt Nevillen kurkkuun eikä pääse ulos, se kiertää rautasormensa tiukasti kaulan ympärille ja puristaa. Talossa hengittävä hiljaisuus laskee kätensä hänen harteilleen eikä mikään liiku, ei mikään paitsi Nevillen rintakehä joka nytkähtelee sisään ulos, sisään ulos, rauhoitu! Hän kompuroi pystyyn, ikkunasta kuu ilkkuu ja hymyilee, tunkeutuu sisään ja merkitsee sängynpäädyn pöydän ikkunalaudan oven omakseen ja se on liikaa. Vuorokauden kuluttua.

Yösade itkee melankoliajuoviaan ikkunoihin juoksemaan ja Neville hiipii keittiöön varkaan askelin. Weasleyiden luona on Nevillestä melkein hyvä asua, ainakin sen välitilan ajan; sota on loppu, kaikki on rikki ja kaikki ovat onnellisia, kukaan ei tiedä tulevaisuudesta mitään. Jokainen rakentaa oman elämänsä uudestaan pala palalta ja luo sekä tuhoaa (ja niin tehdessään nauraa; minä pystyn mihin vain!) satoja irrationaalisia pilvilinnoja sekunneissa ja päivissä, ikuisesti muistettavissa päivissä, jotka kiitävät ohi vuolaana kalmankirkkaana pysähtyneisyyden virtana ja sekoittuvat toisiinsa.

Neville rakentaa vain muureja.

Keittiössä hän ei uskalla laittaa valoja päälle, joten hän kompuroi pimeässä, haparoi tietään eteenpäin sokkona (mutta eikö hän nykyään aina), kompastuu tuolin kamppaajajalkaan ja kaatuu vasten keittiötasoa. Kädet täristen (jos joku herää, mitä jos joku herää; minun takiani) hän kaataa kuppiin haaleaa teevettä ja sekoittaa siihen kultasormihunajaa rauhoittamaan, istuu pöytään ja puhaltaa teehen katkonaisesti.

Hän vilkaisee taakseen: Fenrir? ei, vain seinä. Käsien tärinä vaimenee, ja Neville uskaltaa korottaa katseensa kupin yöpuun värisestä pyörteestä.

“Eikö sinun kannattaisi sytyttää valot? Saat vielä mustelmia.”

Se on Remus, pöytäerämaan toisella puolella silmänaluset yönhämärällä maalattuna; väsyneenä. Neville punastuu, miten minä en huomannut ja tietää paenneensa muistopaholaisia ja olemattomia varjoseiniä niin kovaa, että eksyi todellisuudesta painajaispoluille; missä laulut on punottu tuskanhuudoista ja yöt.

“Huomenna sitten”, Remus rykäisee. “Minä olen katsonut meille sopivan syrjäisen metsän. Ettei tule satunnaisuhreja.”

Neville nyökkää. Satunnaisuhreja; he ovat molemmat.



paetaan paetaan paetaan
ei pelko tarkoita kuolemaa
« Viimeksi muokattu: 23.05.2015 22:51:07 kirjoittanut Beyond »
get ready to ignite

Vanilje

  • haywiress
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 486
  • © Ingrid
Vs: Sormien välistä valuu kuu
« Vastaus #1 : 18.05.2011 17:17:54 »
Luin tän jo aiemmin, mutten sillon ehtiny jäädä kommentoimaan. Nyt kun tää oli tuolla kommenttikampanjassa pari päivää sitten niin muistin tämän uudelleen. Päätin sitten tulla jättämään pienen kommentin ihan siksi, että pidin tästä lukiessan kovasti. Tämä nimittäin mielestäni ansaitsee ehdottomasti kommentin.

Ensinnäkin paritus on minusta valtavan mielenkiintoinen ja suloinenkin, mitä taisin joskus kilahtaneissakin mainita. Jotenkin vain Remuksen ja Nevillen luonteet osuu yksiin. Remus on sellainen rauhallinen, ei mikään niin menevä kuin jotkut muut. Nevillekään ei mikään kaikista kovin menijä ole, hän on vain muuten vähän koheltaja. Ehkä ne tavallaan täydentää toisiaan siinä mielessä. Kumpikin on yhtä söpiksiä. :3 Jotenkin tämä paritus jo itsessään on varsin mielenkiintoinen alkuasetelma. Siihen kun lisätään vielä tämä ihmissuteusasia ja h/c -genre niin ah, mii laiks. Jotenkin olen aina nähnyt Remuksen sellaisena lohduttavana ja auttavana ihmisenä. Ja sitä hän oli tässäkin ficissä. Neville ja Remus oli jotenkin ihanan omia itsejään, Neville panikoi ja hätäili - ihan aiheestakin - tuota ensimmäistä muodonmuutosta ja Remus puolestaan halusi toimia auttajana siten, että mahdollisimman vähän aiheuttaisi pojalle lisää pelkoa.

Kirjoitustyylisi on nättiä, sellaista tasaisen soljuvaa. Olet käyttänyt nerokkaita ja kauniita kielikuvia, jotka tuo sitä tunnelmaa aivan omalla tavallaan esiin. Tunnelmasta olit saanut sellaisen lepattavan, mutta kuitenkin aiheeseen sopivalla tavalla raskaan. Ihmissuteuden vaikeus ja pelot tulivat selkeästi esille, minä ainakin pystyin aistimaan ne. Aluksi kyllä mietin tuosta kirjoitustyylistäsi, että onkohan se tavallaan liian raskasta luettavaa tällaiseen useampiosaiseen ficciin (jos nyt ymmärrät mitä tarkoitan), mutta lopulta tätä luettuani tulin siihen tulokseen että ei ole. Olet osannut toteuttaa tekstin juuri sellaisella tavalla, ettei tekstin lukeminen käy liian raskaaksi, vaan sitä on helppo ja mukava lukea. Ja tietenkin jokaisella on se oma tyyli kirjoittaa, ja mielestäni olit onnistunut tämän kanssa varsin hyvin. Mutta hei, kiitokset tästä ekasta osasta ja pistähän pian seuraavaa tulemaan. Innolla odotan! (:


i lost my heart / my home is the ocean

flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 744
  • d a d d y
Vs: Sormien välistä valuu kuu
« Vastaus #2 : 18.05.2011 21:35:55 »
Kommenttikampanjasta heissan! Pahoittelen sitä että kesti, ei kai tässä viikkoa nyt ole mennyt mutta pari päivää kuitenkin. Tämä ficci ei ole ihan helpoimmasta päästä kommentoitavaksi, mutta en oikeastaan edes katsonut mitä laitoit kun huomasin että kyseessä oli sun tekstisi, varasin sen vain heti jotta saisin tekosyyn lukea lisää tekstiä sieltä päin :D Ja onneksi tein niin, ensivaikutelma sun taidoistasi ei todellakaan ollut valheellinen - jos jollain tapaa niin liian vähättelevä.

Tämä ficci oli jotain hyvin erilaista siihen nähden, mitä yleensä luen. Tämä oli taas yksi niistä upeista teksteistä joihin toisaalta on aivan käsittämättömän paljon sanottavaa mutta jotka toisaalta vetävät niin hiljaisiksi ettei meinaa keksiä mitään. Hirmu kaunista tekstiä, rakastun kirjoitustyyliisi koko ajan enemmän mitä useampia tekstejä luen. Tässä oli useita asioita jotka tekivät tästä näin hyvän, tuo tietty runomaisuus sekä tyylin puolelta että siinä, että joitain kohtia oli hankala ymmärtää edes toisella lukukerralla aivan täysin, kiehtoo todella paljon. Rakastan tällaisia tekstejä joita täytyy joissain kohdissa ryhtyä "kuorimaan" pala palalta ja junnata edestakaisin pohtien kirjoittajan ajatustenkulkua, mulle ei riitä se että tajuan pointin, haluan muutakin kuin sen punaisen langan ja siksi tykkään tonkia teksteistä kohta kohdalta kaiken irti. Tämä antoi sopivasti haastetta mutta myös sen ymmärryksen ilon, turhautumiseen asti ei tarvinnut pohtia että mitä helkutin swahilia tämäkin taas on. :D

Tässä tekstissä oli kaikki se, mitä arvostan yli muiden - runomaisuus jonka jo mainitsin, kauneus omalla tavallaan joka toisella tavalla on jotain aivan muuta, salaperäisyyttä tietyssä määrin, taitavaa kerrontaa, tarkkaa kuvailua, mielenkiintoiset hahmot ja paritus siinä ohessa ja vain yksinkertaisesti upeaa tekstiä. Tähän uppoutui alkumetreiltä lähtien ja kaikki tuo sai lähestulkoon haukkomaan henkeä, olet kyllä aivan älyttömän taitava kirjoittaja. Kerrontasi on sujuvaa, kuvailu tosiaan tarpeeksi tarkkaa ja hienolla tyylillä myös kuvailet, vähän juuri runomaisesti ja tietyillä sanaleikeillä maustettuna. Juuri nuo sananvalintasi tekevät suurimman vaikutuksen, yhdistät sanoja upeasti toisiinsa ja punot niille uuden merkityksen, kuvailet käyttämällä vain paria sanaa. Esimerkiksi paniikin rautasormet, käytät kahta sanaa kuvaamaan kaikkea; paniikin puristavaa tunnetta, hätää, sitä kuinka paniikin tullessa todella rautaiset sormet ottavat puristukseensa ja pois ei pääse. Aivan mahtavaa, tätä tekstiä lukiessa joutui miettimään sanojen merkityksiä ja ne aukesivat aina tuoden esille hienoja merkityksiä. Teksti ei ollut nopeaa tai helppoa luettavaa, mutta nautittavaa ja palkitsevaa luettavaa se oli.

Nevillen hahmo vaikutti todella mielenkiintoiselta, idea on hyvä ja paritus vetää puoleensa. Molemmat hahmot ovat tiukassa tilanteessa, tällainen sitova "ongelma" kuin ihmissutena oleminen on mielenkiinnon herättävä ja siitä ei voi ikinä lukea liikaa. Odotan innolla hieman syvempään analyysiin pääsyä, on kivaa seurata eri ihmisten näkemyksiä samaan asiaan eri näkökulmista.

Lainaus
Hän painaa päänsä käsiinsä ja nuokkuu siinä ikuisuushetken ja ohikiitävän päättymättömyyssekunnin, nuokkuu kuin upotakseen sormenväleihin, jonnekin muualle missä ei ole niskaan pakkashaamuja hengittäviä eilisiä eikä pimeitä huomisia, ei kalpeana kirkuvaa täysikuuta tai Nevillen silmiä, joihin pakokauhu on rakentanut susipesänsä.
Tämä kohta painui mieleen tarkimmin, todella hyvin kuvailtu ja kerrottu kohta. Kaikki nuo vertaukset ja sanat; päättymättömyyssekuntti, uppoaminen sormenväleihin, niskaan pakkashaamujen hengittäminen, susipesä... Taitavaa, voiko muuta sanoa. Todellinen helmi tämä kohta, todiste siitä kuinka taitava kirjoittaja olet. Myös kohta, jossa Nevilleä purtiin, oli aivan mahtavasti kirjoitettu. Kaikki se kaunistelematon kuvailu vei mukanaan ja sai väreitä kulkemaan pitkin selkäpiitä, hienoa.

Lainaus
--- salaattimaa näyttää auringonhaalistamalta ---
Lainaus
--- ei mikään paitsi Nevillen rintakehä joka nytkähtelee sisään ulos, sisään ulos, rauhoitu!
En tiedä onko tarkoituksella, mutta hieman häiritsi tuo, että viimeiset kirjaimet eivät olleet kursivoituja.

Lainaus
paetaan paetaan paetaan
ei pelko tarkoita kuolemaa
Älyttömän kaunista. Tähän ihastuin, en tiedä mikä tässä viehättää niin paljon, mutta kaunista. Tuo sanoma on ihana, muotoiltu hyvin, kaikki. Vau.

Tykkäsin siis todella paljon, jään odottelemaan seuraavia osia innolla. Siihen asti kiitokset tästä, kirjoittamisen iloa!
I wanna paint your face
Like you're my Mona Lisa

ava © Ingrid

Lils

  • ***
  • Viestejä: 2 077
    • tumblr
Vs: Sormien välistä valuu kuu
« Vastaus #3 : 09.06.2011 01:16:23 »
Remus ja Neville, oi. <3 Parituksena en ole lukenut näistä koskaan, mutta lempihahmoihini kun kuuluvat, osittain samanlaisina, osittain erilaisina, osaan odottaa vain hyvää (tai ainakin jotain hyvin mielenkiintoista, ehkä vastiketta tai vastakohtia pohdinnoilleni). Neville on niin kovin suloinen varovaisena ja epäröivänä itsenään, ei ehkä suoraan liian pelokkaana, mutta aina jotenkin varmistuksen varmistuksena, ja ”onhan se niin”, ”eihän se ole”, ”varmasti?” – se on vain suloista. Remus kun taas on omalla tavallaan hyvin itsevarma. Itseinhoinen kyllä, muttei epävarma koskaan – varoo oikeastaan vain toisen puolesta, pelkää vähän sitä sun tätä, muttei kuitenkaan itsensä kohdalla. Kaksikko on kauhean sympaattinen yhdessä, kuten jo ensimmäisestä kohtauksesta näki.

Odotinkin sitä, miten Nevillestä oli tullut ihmissusi, ja pidin siitä tarinasta. Se oli upotettu tähän hyvin ja puolitasaisesti, ei ollut luvun teh point, mutta kertoi kuitenkin sen tarinan, jota odotettiinkin. Pidän ruosteenkuvailusta tarinoissa, ja sen vertaaminen kipuun oli nättiä.

Satunnaisuhrit olivat nätisti sanottu,  se ehkä tiivisti ahdistavasti kaiken sen vääryyden, sen, että heidänkään ei olisi kuulunut olla, että nyt heidän täytyi varoa ja huolehtia muista, vaikka eivät aina itsestäkään voineet.

Kirjoitustyylisi on nättiä, siinä on erilaisia tunnetiloja hyvin tehokeinoin, kuvailusi on omaperäistä – mutta todella usein tulee sellainen olo, että yksikin virke on liian täynnä kaikkea. Liian täynnä, liian vaikea, liian perässäpysyttävä – se pitää lukea uudelleen ja uudelleen, ei ehkä tajutakseen, mutta saadakseen siitä irti sen tunnelman. Tietysti yksikin sana tekee sen jo, mutta kun sitä juttua on siinä liikaa, jää se häiritsemään, ja niin, koko pätkä tuntuu yhtäkkiä puurolta ja vähän vaikealta. Mutta muuten kyllä, todella kaunista ja maalailevaa, omalla tavallaan vauhdittavaa.

Kolmeosaiset tekstit ovat jotenkin ihania. Niissä on aina tietyllä (vaikkei välttämättä samalla tavalla) tavalla se sama fiilis ja tunnelma, ehkä se rakenne tai jotain, mutta niin, pidän niistä. Vaikka kolme on välillä lukuna kovin kliseinen, tässä se saa lupaamaan hyvää. : ) Odotan jatkoa, innolla ja mielenkiinnolla!
"Should I wear the purple dress?"
That's all she cares about
What a silly life she has

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 864
  • T'hy'la
Voi luoja minkälainen ficci, kahden lukukerran jälkeen olen edelleen ihan mykistynyt. Päädyin tutkimaan Rare10:n ficcejä, ja tämän nimi kiinnitti välittömästi huomioni. Ja tämä paritus, voi itku miten upeaa. Pahoitteluni siitä, että kommenttini tulee sisältämään laittoman paljon ihkutusta, mutta olen ainakin nyt niin tekstin lumoissa enkä keksi järkevää sanottavaa (enkä muuten lukenut edellisten kommentteja, toivottavasti en toista liikaa mitä muut ovat sanoneet).

Kuten sanoin jo, otsikko ja paritus olivat ne, joiden takia tästä kiinnostuin. En tiedä mikä tuossa otsikossa varinaisesti viehättävää, mutta se on vain ihan käsittämättömän hieno, kuvaa ainakin Remusta hyvin (ja myös Nevilleä) susiteeman takia. Ihmissutteus vaan jotenkin tihkuu tarinan mukaan jo otsikosta lähtien. Ja sitten tuo paritus, niin rarea mutta silti niin hienoa, että rakastuin heti. Rohkeaa muuten lähteä kirjoittamaan sellaisella parituksella, johon harvemmin törmää (itselle ainakin ensimmäinen kerta). Parituksen nähdessäni odotin kenties jotain tämänkaltaista, mutta sainkin luettavaksi ja kommentoitavaksi jotain paljon parempaa, mitä luulin.

Skeneerio ihmissusi Nevillestä on jännä, hyvällä tavalla mielenkiintoinen, tuore ja uusi ajatus. Enpä ole koskaan tullutkaan ajatteleeksi Nevilleä ihmissutena, hmm.. enkä ole kai törmännytkään siihen missään muualla kuin tässä. Plussaa siis tästäkin erilaisuudesta, ja ns. "kliseettömästä" ideasta, tuntuu että melkein kaikki mahdolliset keinot ja ideat on Potterficeissä käytetty, joten olen oikein tyytyväinen että törmäsin tähän. Jos Nevillestä kerran on tullut ihmissusi, niin tottakai sen on pitänyt tapahtua sodan aikana. Vaikka idea vieras olikin, se oli silti täysin uskottava ja sopii hyvin "mitä jos" ajatuksiini Tylypahkan taistelusta. Kohta jossa kerrotaan, kuinka Nevilleä puri, oli hieno. Ruoste veren vertauskuvana oli sekin vähän jännä, mutta siis nimenomaan hieno, pelkkä maininta olisi ollut tylsempi. Siinä kohdassa oli jotain tiettyä dramaattisuutta, erityisesti kun kaikki päättyi siihen ja -sanaan, tuli vähän sellainen tunne kuin olisi törmännyt suoraan seinään; mikä on pelkästään hyvä juttu, paljon käytetystä tehokeinosta on saatu tehokas ja oikein kunnolla pysäyttävä. Lukija, tai ainakin itse vähänkuin havahduin irti siitä takaumasta/painajaisesta mikä lie, ja oli se muutenkin vahvasti kerrottu pätkä.

Yhtä lailla skeneerio Neville/Remus parituksesta on jännä ja mielenkiintoinen, ja edelleenkin itselle ihan tuore. Mutta olet saanut sen todella uskottavaksi, ehkä erityisesti tuon susiteeman takia, voi olla ettei se muissa "aiheissa" toimisi näin kivan tuntuisesti. Satunnaisuhreja molemmat, todellakin! Remus on sellainen hahmo, jonka ei oikein missään tilanteessa uskoisi kajoavan oppilaaseen, mutta kun miehistä tulee kohtalontoverit, niin mikäs siinä. Haluan aivan ehdottomasti tietää, miten heidän suhteensa tästä lähtee kehittymään, näin ohimennen kerjään myös sitä jatkoa... Yksi asia mistä tässä myös pidin, oli se ettei muista hahmoista mainittu korkeintaan kuin ohimennen, se tavallaan antaa lukijalle omaa miettimisvaraa sen suhteen, missä esim. kultainen trio on, ja mitä he ajattelevat Nevillen ihmissuteudesta. Mutta muun Weasleyn perheen reaktiot olivat nekin uskottavia säälinsä kanssa, yhtälailla kuin Neville, joka ei nimenomaan halua sitä sääliä. Kuten ei myöskään Remus, hah.

Tykkäsin siitä, millainen Neville tässä on. Lähestyvä täysikuu tekee hänestä kirjoista (ennen viimeistä vuotta siis) tutun kömpelön ja aran hahmon, joka etsii sitä normaaliutta. Ja turvautuu, jos turvautuu ollenkaan siihen ainoaan henkilöön, joka tietää miltä hänestä tuntuu, eli tietenkin Remukseen. Pelkää hirveästi ensimmäistä muutostaan, ja aivan ymmärrettävästi. Remus taas on oma väsynyt, riittämätön, tietyllä tapaa alakuloinen itsensä, joka huolehtii Nevillestä melkein kuin puoliksi pakosta, koska ei voi jättää toista yksinkään, mutta on silti liian väsynyt kaikkeen. Hienoa, vaikka Remuksen hahmo jäikin lukijalle vielä hieman etäiseksi, toivottavasti jatkossa(?) myös hänen ajatuksistaan kerrotaan tarkemmin.

Ja sitten itse tekstin tyyliin. Vaikka tässä ei kovin suurtaa sanamäärää ollut, sekin riitti; ensimmäinen osa oli vaikuttava ja ehdottoman mieleenjäämä lukukokemus, johon aivan varmasti palaan myös myöhemmin. Vaikka niitä sanoja tosiaan ei ollut paljon, tämä silti sisälsi ihan hirveästi kaikkea. Sotaa, kuuta, hämärää, pelkoa, väsymystä, painajaisia jaja vaikka mitä. Sen lisäksi, että aloitit kolmeosaisen tarinasi todella vakuuttavasti, odotuksiaherättävästi ja muutenkin oikein onnistuneesti, käytit hienoa paritusta ja ennenkaikkea kerroit/kuvailit upeasti. Tekstissä vilisi loistavia kielikuvia, vertauksia ja yksityiskohtia, jotka palasin lukemaan kerta toisensa jälkeen, koska olivat niin hienoja. Varsinkin ensimmäisellä lukukerralla en voinut kuin tuijottaa ja hämmästellä, miten joku on keksinyt niin hienoja, ja oikein kauniita sanoja. Kuvailusi ja sanavalintasi siis aivan erityisesti onnistuivat, muutenkin pidin kirjoitustavastasi. Jos ryhtyisin lainaamaan parhaimpia kohtia, saisin lainata melkeinpä koko ficin; tiivistän siis sanon että tämä oli yksinkertaisen upea. Mistään sen suuremmasta en myöskään osaa nipottaa, saattaa olla että pari kertaa lause oli vähän vaikeaselkoinen runsaan kuvailunsa/sanavalintojensa takia, mutta ei siitä sen enempää, eikä niitä kirjoitusvirheitäkään muuten näkynyt.

Huh, toivon todella että jatkaisit tätä vielä, lukisin kaksi seuraavaa osaa enemmän kuin mielelläni. Mutta jatkat tai et, oikein iso kiitos tästä, avarsi omaa ficcinäkemystä mukavasti ja oli edelleenkin hienoa tekstiä, joka oli muuten ihan pakko nostaa.. Kiitos paljon! :D
Einmal ist keinmal