Nimi: Sormien välistä valuu kuu
Kirjoittaja: foxtrot
Genre: h/c, angst, kuuyöpaniikki ja romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Neville/Remus
Vastuuvapaus: Maailma ja hahmot ovat luonnollisesti Rowlingin, minä taas näpertelen omiani.
Yhteenveto: Neville pelkää täysikuuöitä ja vähän itseäänkin; sillä hän on susi, ja niin ainoa joka voi toimia hengenpelastajana on Remus.
Varoitukset: Vanhemman ja nuoremman henkilön välinen suhde, kielikuvaväkivaltaa
A/N: Kiitokset erittäin inspiroivasta haasteesta ja hurmaavasta parituksesta menevät
Nevillalle. Ja oi: tämä on
Tillalle, yleisestä piristyksestä ja siitä, että löydät aina teksteistäni jotain kehitettävää
Kerää kaikki hahmot [Neville Longbottom], Rare10Sormien välistä valuu kuuI.
“Tekeekö muuttuminen kipeää?”
Nevillen rehellisyyteensä kompuroiva kysymys, äänessä kaikuva lapsekas huoli (
pelottaa rohkeaa) ja rohtuneet huultenpielet, jotka vavahtelevat hallitsemattomasti kuin tuulessa puistelehtivat oksakädet. Se kaikki on melkein liikaa Remukselle, hän ei halua käydä tätä keskustelua nyt, koskaan. Hän haluaa mennä nukkumaan, vajottaa muistonsa tyynyn höyhenpiiloihin, jonnekin mistä kukaan kukaan kukaan ei löytäisi niitä koskaan (viimeiseksi hän itse).
Remus haluaa taas olla ainoa, joka ei kelpaa. Onko se muka reilua tai oikein, että Nevillen elämästä tulee muuritettu eristysvankila jossa on vain tahraisia ikkunoita ulkomaailmaan; ja niistä hän näkee oikean maailman joka elää ja elää ja hengittää normaaliuttaan, muttei ikinä voi kuulua sinne. Eikö muka riitä, että Remuksen elämä on pirstottu lasimaalaussiruiksi ennen kuin kuva on edes maalattu valmiiksi? Ei tietenkään riitä, ei Remus ei ikinä Remus ei riitä.
Ja on Remuksen asia kertoa,
että sinun haavepuutarhoihisi hengittää talvi; ettei kesää koskaan tulekaan, ja sinä jäät yksin talviaamun siniselkäiseen hämärään, sen kylmien siipien väliin kuolemaan. Hän painaa päänsä käsiinsä ja nuokkuu siinä ikuisuushetken ja ohikiitävän päättymättömyyssekunnin, nuokkuu kuin upotakseen sormenväleihin, jonnekin muualle missä ei ole niskaan pakkashaamuja hengittäviä eilisiä eikä pimeitä huomisia, ei kalpeana kirkuvaa täysikuuta tai Nevillen silmiä, joihin pakokauhu on rakentanut susipesänsä.
“Tekee.”
“Aina?” Nevillen ääni kavahtaa i-kirjainta ja sen lopullista sointia.
“Aina.”
Hiljaisuus venyy ja suutelee väkivaltaisesti kuivattaen sanat huulille, ja he istuivat keittiönpöydän ääressä hartialinjat jousensormiksi pingottuneina. Remus ja Neville, vanhempi ja nuorempi susimies, kuluneita ja niin väsyneitä, että unitunnit eivät enää riitä keventämään unettomien öiden jättämiä sormenpainalluksia.
Neville seuraa katseellaan pöydästä aaltoina kohoavia puunsyitä hitaasti, edes takaisin edes takaisin ne keinuvat ja hän tuntee uppoavansa niiden hukuttavien hyökyjen lomaan;
pimeään, ja hengenpelastaja on vain illuusio.
Remus muistaa taas (aina aina
aina) kauheat ensimmäiset vuodet, joina hän syöksähteli pelosta ja kivusta ja yksinäisyydestä ja hulluudesta sokeana puuluurankojen välissä, valitti ja huusi vieraalla ja vääristyneellä äänellään eikä kukaan kuullut paitsi kuu, joka nauroi.
Ja sitten - hänen elämänsä parhaat vuodet.
“Mutta se on helpompaa, jos ei ole yksin.”
Nevillen tekee mieli ojentaa kätensä pöydällä keinahtelevien ajatustensa yli ja tarttua Remuksen kuivaan ja karheaan hengenpelastuskäteen, mutta loppujen lopuksi hän päätyy vain puristamaan pöydänreunaa haalenneet rystyset huutaen.
Huomenna.***
Neville on pyöritellyt sitä päässään kymmeniä, satoja kertoja - olisiko hän voinut tehdä jotain toisin,
oliko hän itse tietämättään aiheuttanut sen? Mutta se on typerää, tietenkin se on typerääkin typerämpää ja hölmöä ajattelua, Neville tietää sen ja muistuttaa itseään siitä maatessaan sängyssä lamaantuneena ja tuijottaessaan pölysormenpäillä maalatusta ikkunasta kirsikkapuun latvoja, kuoriessaan valkoisia maalisuikaleita ovenpielestä ja täyttäessään kastelukannua.
Se saattoi iskeä milloin vain.
Paniikki. Rautakauhu kielenkärjellä.
Hän pystyi ehkä kiertämään sen päivällä, hiipimään pitkin mielensä varjorajoja ja ajattelemaan jotain muuta - miten
salaattimaa näyttää auringonhaalistamalta tai
kuinka lämpötila on laskenut eilisestä melkein kuusi astetta.
Kun hän avaa suunsa ja päästää näitä turhanpäiväisiä, epätoivoisesti kasattuja hätävara-ajatuksia ilmoille, laittaa sanat juoksemaan suusta hallitsemattomasti ja kompastelemaan toisiinsa, Molly tai Arthur tai joku muu katsoo häntä säälivästi, ja hän punastuu ja pakenee. Miksi häntä säälitään, ei hän kaipaa sääliä vaan normaaliutta.
Päivisin pako muistorotkoista ja paniikin routasormista onnistuu lähes aina, mutta öisin se on mahdottomuus.
Taas Tylypahka hajoaa niskaan sirpaleina, välähdys ja kalmankalpeus vihreästä vääristyneenä ja kuoleman haju raskaana kaiken yllä, Dolohov!, Neville kohottaa sauvansa -
ja eläin on hänen selässään, raatelee niskan auki katkaisee lihassäikeet, Neville kaatuu lattiaan ja murtaa nenänsä, tuntee ja näkee pelkkää punaista joka kohisee korvissa ja piirtää poskille puroja veripuroja verisuonet ruostereunoilta auki poikki ja kaikki on sitä samaa, ruostetta, se palaa kiinni selkään ja polttaa merkkinsä kaikkialle, lattiaan huulille huulille huulille
(minä maistan veren)
ja -***
Huuto on eksynyt Nevillen kurkkuun eikä pääse ulos, se kiertää rautasormensa tiukasti kaulan ympärille ja puristaa. Talossa hengittävä hiljaisuus laskee kätensä hänen harteilleen eikä mikään liiku, ei mikään paitsi Nevillen rintakehä joka nytkähtelee sisään ulos, sisään ulos,
rauhoitu! Hän kompuroi pystyyn, ikkunasta kuu ilkkuu ja hymyilee, tunkeutuu sisään ja merkitsee sängynpäädyn pöydän ikkunalaudan oven omakseen ja se on liikaa. Vuorokauden kuluttua.
Yösade itkee melankoliajuoviaan ikkunoihin juoksemaan ja Neville hiipii keittiöön varkaan askelin. Weasleyiden luona on Nevillestä melkein hyvä asua, ainakin sen välitilan ajan; sota on loppu, kaikki on rikki ja kaikki ovat onnellisia, kukaan ei tiedä tulevaisuudesta mitään. Jokainen rakentaa oman elämänsä uudestaan pala palalta ja luo sekä tuhoaa (ja niin tehdessään nauraa;
minä pystyn mihin vain!) satoja irrationaalisia pilvilinnoja sekunneissa ja päivissä, ikuisesti muistettavissa päivissä, jotka kiitävät ohi vuolaana kalmankirkkaana pysähtyneisyyden virtana ja sekoittuvat toisiinsa.
Neville rakentaa vain muureja.
Keittiössä hän ei uskalla laittaa valoja päälle, joten hän kompuroi pimeässä, haparoi tietään eteenpäin sokkona (mutta eikö hän nykyään aina), kompastuu tuolin kamppaajajalkaan ja kaatuu vasten keittiötasoa. Kädet täristen (
jos joku herää, mitä jos joku herää; minun takiani) hän kaataa kuppiin haaleaa teevettä ja sekoittaa siihen kultasormihunajaa rauhoittamaan, istuu pöytään ja puhaltaa teehen katkonaisesti.
Hän vilkaisee taakseen: Fenrir? ei, vain seinä. Käsien tärinä vaimenee, ja Neville uskaltaa korottaa katseensa kupin yöpuun värisestä pyörteestä.
“Eikö sinun kannattaisi sytyttää valot? Saat vielä mustelmia.”
Se on Remus, pöytäerämaan toisella puolella silmänaluset yönhämärällä maalattuna; väsyneenä. Neville punastuu,
miten minä en huomannut ja tietää paenneensa muistopaholaisia ja olemattomia varjoseiniä niin kovaa, että eksyi todellisuudesta painajaispoluille;
missä laulut on punottu tuskanhuudoista ja yöt.
“Huomenna sitten”, Remus rykäisee. “Minä olen katsonut meille sopivan syrjäisen metsän. Ettei tule satunnaisuhreja.”
Neville nyökkää. Satunnaisuhreja; he ovat molemmat.
paetaan paetaan paetaan
ei pelko tarkoita kuolemaa