Nimi: Sua kaivataan
Kirjoittaja: Poikaruska, Ruskapoika eli minä
Ikäraja: K11
Paritus: Kertoja/Nainen
Genre: Angst, drama, femme
Haasteet: Albumihaaste vol.2 (Vesku Loiri - Inari), Tunne10 (pelko), naistenkymppi, raapalehtinen
Vastuuvapaus: Minun on muuten, paitsi Veskulle kiitos aivan julmetus kauniista kappaleesta ja sellaiset yleiset asiat, jotka tunnistatte tähän todellisuuteen kuuluvan, niin niitä en omista.
A/N: Kappaleen nimi on Voi kuinka me sinua kaivataan ja sanat löytyvät kokonaisuudessaan lopusta. Tää on jaoteltu raapalepätkiin (koska oon raapalehtisessa ihan hirmusesti jäljessä D:), joiden loppuun olen laittanut lauseen tai pari jostain kohtaa lyriikoita. Niitä kohtia, jotka juuri siihen raapaleeseen ovat innoittaneet. Nämä ovat kuitenkin kokonaisuutensa. Oon alkanut kirjottamaan ihan hirmuisesti puhekiellä, mutta toivottavasti se ei häiritse lukuiloa! ♥
Raapaleiden sanamäärät: 100 + 150 + 150 + 150Sua kaivataan
Tiskipöydällä tiskejä, osa jopa kolme viikkoa vanhoja. Ainoastaan huuhdeltuja ja lautaset alkavat olla loppu. Nurkissa pölypalloja, hiekkaa – ja lakastuneita terälehtiä nurkkapöydän ympärillä lattialla. Tässä talossa ei ole enää elämää. Ei, kun sua ei enää ole. Vuoteessa on kylmä, enkä mä pysty nukkumaan kuin omalla puolellani. Niin on kestänyt jo liian pitkään.
Mä en ole siivonnut, koska mä en halua menettää sua, mutta äiti valittaa jo siivottomuudesta ja aikoi itse tulla itse siivoamaan. Mä kielsin ja siksi kyyneleet värittää posket värittömästi, kun mää imuroin lattioita puhtaaksi ja hukutan kyyneleet saippuaveteen. Tiskikone on tukossa ja käsin pesemällä ajatukset saa pidettyä tekemisessä.
Mä itkin vähän kun kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin.~*~
Sade piiskaa ikkunoita, tuuli natisuttaa nurkkia ja täällä on liian siistiä. Mua paleltaa, vaikka mulla on väljä villapaita ja kahdet villasukat jalassa – villapaita on sun. Se tuoksuu edelleen sulta hieman, mutta ei tarpeeksi; haju on karkaamassa liian kauas, että mää pystyisin saamaan siitä kunnolla kiinni. Sun käyttämää ruusushampoota mä en pystynyt heittämään pois; se on edelleen suihkun lattialla. Samoin sun hiusharjasi on peilikaapissa vessassa.
Mä pystyn muistamaan meidät tähän sohvalle makaamaan, mun pään sun rintojen päälle ja sun käden silittämään mun lantion uomaa. Mä kaipaan sua; heleää ääntäsi, armotonta vitutusta, kun pinkkihiusväri ei onnistunut ja siitä tuli liian haalea, sun siroja sormia kutittelemaan mun nännipihoja. Mutta erityisesti sun rakkautta, jota sää annoit yhtään epäröimättä.
Samalla tavalla koko talo kaipaa sua. Se ei ole enää yhtä lämmin ja näyttää surulliselta. Värit on kulahtaneet pois sun myötäsi ja joka paikka natisee, nitisee ja itkee. Me kaivataan sua yhdessä; halutaan sut takaisin.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!~*~
Se painajainen toistuu nykyään liian usein. Raput natisee korvia särkevästi, eikä soinnukkaasti, kuten ennen. Painajainen saa sen aikaan. Sen, että mää pelkään ja vihaan niitä rappusia. Sä kaaduit niissä, sä taitoit niskasi niissä, sä kuolit niissä. Mä kiroan sitä, että ollut kotona silloin, vaikka lääkärien mukaan sä kuolit heti. Sua ei olisi voinut pelastaa.
Mä herään siksi nykyään kiljuen sun nimeä. Kurkkuun pistää ja mä mietin usein, voitko sä kuulla mut? Voisitko sä saada tietää, kuinka paljon mä – me – sua kaivataan? Kahvi maistuu öisin liian kitkerältä, kun mä juon sitä mustana ja kuuntelen sun lempilevyjä. Hukutan niihin suruani ja kyyneliäni.
Mä halaan sun päikkärivilttiä ja huokailen. Koitan piilottaa tuskani niihin hiljaisesti ja kuuntelen, kuinka huokaukset kaikuu seinästä toiseen ja kolmanteen. Piiloutuvat nurkkiin ja muuttuvat ahdistukseksi. Saavat ruoan maistumaan tuhkalta ja kahvin myrkyltä; syöminen on muuttunut nykyään liian vaikeaksi, juominen pakkopullaksi ja kaupassa käynti naurettavuudeksi.
Enää on pelko jäljellä.
Entä kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen?~*~
Enää on pelko elää. Elää niin kuin ennen, vaikka sua ei ole. Mutsi patistaa siihen, broidi kuvittelee, että se oli ohi menevää rakkautta; eihän naiset voi elää keskenään ilman ruumiita. Ne vaan ei tiedä mitään. Mä rakastin sua, mä rakastan edelleen ja haluan sun luokse. Mä en pelkää kuolemaa, mä pelkään elämää. Lintujen siritystä, tuulen hurinaa ja tähtien tuiketta (salaisuuksia, niitä kauneimpia).
Mä haluan kokea sen uudestaan, kun sä sait hymyn sipaisemaan huulia ja nostamaan hymykuopat pintaan. Mä haluan tulla painetuksi patjaa vasten rakkaudesta, mutta en kenen tahansa, vaan sun. Sun ja sun ainoastaan. Mutta ennemmin sataa lunta elokuussa ja meret kiehuu kuin sitä tapahtuu.
Ja se on pelko, joka mulla kasvaa päivä päivältä. Mä en uskalla lähteä enää kauppaan, en mihinkään. Mä erosin itse työstäni ja mutsi kuskaa mulle ruokaa. Maksaa laskut, kun en saa sitä itse tehtyä. Pelottaa, pelottaa, pelottaa. Sellainen tarkoittaisi, että mä lähden eteenpäin
ilman sua.
Maailman merten kiehuvan?
Kuuletko tähtien hyminänVesa-Matti Loiri - Voi kuinka me sinua kaivataan
Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on.
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!
Mä itkin vähän kun kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin.
Ja kun yksin sänkyyn kömmin, talo naristi nurkkiaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!
Kuuletko tuulen riehuvan
Vastusta vailla ärtyneen?
Kuuletko meren kiehuvan
Hetkellä illan hämärtyneen?
Entä kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen?
Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin.
Turhaan murhetta vastaan taistelin.
Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse
Minua laivataan.
Voi kuinka me sinua kaivataan!
Kuuletko tuulten riehuvan
Maailman merten kiehuvan?
Kuuletko tähtien hyminän
Maailman akselin jyminän?
Entä kuuletko keskeltä yön hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen?
