Ikävän sanotaan viiltävänAuthor: Neriah (minä)
Beta: Ei.
Disclaimer: Mahtava JKR omistaa hahmot, minä leikin niillä. En saa tästä rahaa.
Genre: angst, one-shot, AU,
Het10Pairing: Tonks / Remus
Rating: k11
Words: 750
Warnings: Väkivallan kuvailua.
Summary: Kukaan ei voi vaatia minulta enempää.A/N: Osallistuu Het10 haasteeseen parituksellaan Tonks/Remus. Fic syntyi Tina Turnerin I ain't missing you -kappaleen innoittamana, vaikka sanoma onkin aivan toinen
Tässä ficissä vallitsee siis alternative universe. Jätin Tonksin eloon Sodan jälkeen, ja näin siinä sitten kävi.
Nymfadora Tonks istui tammisen ruokapöydän ääressä nojaillen kämmeniinsä. Keittiö pimeni laskevan auringon vetäessä viimeisetkin säteensä pikkuhiljaa pois pöytien pinnoilta. Syvänvihreässä neulepaidassa oli silmäpako hihansuussa, ja maihinnousukengät olivat jo nähneet parhaat päivänsä. Purppuranpunaiset hiukset valuivat naisen nuorille mutta paljon nähneille, kuluneille kasvoille.
Niin.
Tonks ei ollut sitä ensin kovin hanakasti itselleen myöntänyt, mutta hän oli mielestään nähnyt ja kestänyt jo tarpeeksi.
Ajattele vauvaa!Tonks pudisti päätään, ja antoi lannistuneisuudelle luvan vaivuttaa hänet petolliseen syleilyynsä. Hän tuudittautui pikkuhiljaa syvemmälle tummaan veteen, josta oli vaikea päästä pois.
Et tiedäkään, miten epätoivoinen minusta on tullut.Taidokkaasti meikatut silmät hakivat pöydältä jotain kiintopistettä johon unohtua. Ne pyyhkäisivät niin tummentuneiden, likaisten hopeapikarien kuin kukkamaljakonkin ylitse. Ne näkivät taitellun päivälehden ja myttyyn heitetyn tahriintuneen esiliinan. Ne pysähtyivät leipäveitseen.
Nainen pudisti päätään vähän rivakammin, ja kääntyi tuijottelemaan lakatun tammisen pöydän kiemurtelevia kuvioita edessään. Muutama leivänmuru lojui lasinalusen vieressä.
Älä ole typerä.Sormi napautti laiskasti pöytää muutaman kerran. Pieni ääni suorastaan kaikui äänettömässä kyökissä.
Et uskokaan, miten ikävä minulla on.Silmät hakeutuivat jälleen veitsen luo. Se lepäsi niin vaarattoman näköisenä lappeellaan heti vehnäleivän vieressä. Yksinäiset aamiaiset, päivälliset ja illalliset olivat viimeaikoina koostuneet pelkästä vedestä ja leivästä. Kuin vangilla.
Niin järkyttävä ikävä.Käsi vavahti estetystä liikkeestä, ja palasi paikoilleen. Voimaton huokaisu karkasi huulilta täyttämään huoneen muutoin niin tyhjää äänimaisemaa.
Kyynel tuntui tekevän tietään naisen silmissä. Se kirvelsi hetken, muttei päässyt valahtamaan ruskettuneelle poskelle. Katse vaelsi kuin huomaamatta veitsen tietämille. Käsi jatkoi liikettään veitsen luokse, ja koski sen puista kahvaa. Nainen toi veitsen eteensä, ja viisti sormeaan sen terällä. Punainen vana jäi terälle muistuttamaan noitaa siitä, että hän sentään oli yhä elossa.
Elämä. Olla elossa ja hengittää.
Hengittää ilman syytä elää.
Sitä hän olisi halunnut kaikkein vähiten. Tonks tuhahti katkerasti. Violetit hiukset tummuivat hiljakseen.
Olen jatkanut matkaani yksin jo aivan tarpeeksi, Tonks ajatteli, ikään kuin antaen täysin pätevän syyn aikeelleen.
Kukaan ei voi vaatia minulta enempää.Tonks otti veitsestä kiinni kaksin käsin. Silmät olivat väsyneet ja elottomat.
Viimeinkin.Hän jäi hetkeksi ihailemaan veitsen säntillistä, tappavaa linjaa.
Olen odottanut jo liikaa.Häntä pelotti sen kovin pienikokoisen esineen valta päättää elämästä ja kuolemasta, mutta hän rakasti ajatusta siitä, että se päästäisi hänet viimein sen luokse, mitä hän oli ikävöinyt Sodan loppumisesta lähtien. Ne neljä kuukautta olivat olleet hänen elämänsä hirveimpiä. Raskauden viimemetrit olisivat olleet tuskaa ilmankin kaikkea sitä. Hiukset olivat värjäytyneet jo korpinmustiksi.
Tulen viimeinkin luoksesi, Remus.Tonks sulki silmänsä ja käänsi veitsen vatsaansa kohden. Hän pysähtyi epäröimään.
Vauva.
Hiljaisuus kirkui pimenevässä keittiössä. Tonks vaipui ajatuksiinsa, ja mielikuvat nousivat elokuvan lailla hänen silmiensä eteen.
Nuori nainen löydettiin kuolleena omasta keittiöstään. Merkit viittaavat selvästi itsemurhaan. Hän näki sielunsa silmin hänet löytäneitä ihmisiä, jotka päivittelivät sitä, miten kukaan voikaan olla niin epätoivoinen että tappaa itsensä ja lapsensa. Mikä on voinut mennä niin pieleen? Hän kuvitteli miten he voivottelisivat hänen näivettyneen ruumiinsa ympärillä, miten he koittaisivat keksiä jotain järkevää selitystä sen onnettoman noidan teolle.
Hän näki verestä tummuneen lattian ja veitsen törröttämässä suoraan hänen ja hänen pienokaisensa läpi. Kädet olisivat jähmettyneet kahvan ympärille. Häntä kutsuttaisiin hetki naisparaksi, ja viiden minuutin pakollisen hiljaisuuden jälkeen hänet olisi iäksi unohdettu. Hän eläisi vain viranomaisten tapauspöytäkirjoissa pelkkänä nimenä, jonka ympärille ei kietoutuisi mitään salaperäistä murhaa. Hän olisi vain epätoivoinen, itsetuhoinen nainen, joita oli nykyään kuin kaloja meressä.
Pään pieni pudistus sai hiukset heilahtamaan. Sillä ei olisi väliä. Hän olisi silloin jo kaukana poissa.
Jokin pieni kuoli naisen sydämessä. Se jokin oli viimeinen, hatara toivo mahdollisuudesta, että hän vielä selviäisi tämän yli. Silti onnellinen kyynel tipahti kämmenelle. Hiukset kuvastivat naisen tunteita kirkastumalla täysin valkoisiksi.
Mutta me tulemme luoksesi yhdessä. Olemme viimein perhe. Me kolme.Naisen kädet jännittyivät, silmät sulkeutuivat tiukemmin. Veitsen terävä kärki kerkesi kuitenkin vain hieman liikahtaa neuleella peitetyn suuren vatsakummun suuntaan, kun nainen aukaisi silmänsä tuntiessaan potkaisun. Ilmeettömyys valtasi noidan kasvot.
Potkaisu, ja toinen.
Mitä kummaa.
Tonks jähmettyi hetkeksi paikoilleen tunteakseen vauvansa liikkeet mahdollisimman tarkasti. Haparoiva hymy takertui pian noidan toiseen suupieleen, ja hän painoi vasemman kätensä vatsalleen. Hetken kuluttua veitsi lipesi kiviselle lattialle käden säikähtäessä sitä, mitä se miltei teki hetki sitten.
Hyvä on.Tonks silitteli vatsaansa kyynel toisensa jälkeen poskille valuen. Pisarat kastelivat leuan ja kuluivat kaulalla pois. Ne jättivät jälkeensä kosteita läiskiä neulepaidan korkeaan kaulukseen. Masennus vaihtui toiveikkuuteen. Ehkä hän pystyisi vielä jatkamaan.
Ehkä jään vielä kokeilemaan, mitä onni on.Tonksin hiukset olivat palanneet purppuranpunaiseen sävyynsä, ja tuttu, pirteä ilme oli tunnistettavissa siitä pienestä hymynpoikasesta, joka näytti tulleen hänen kasvoilleen jäädäkseen.
Jonain päivänä tulen luoksesi.Tonks nosti katseensa auringonlaskun maalaamaan keittiöön, ja siitä ikkunaan josta hän näki kullan ja punaisen väriset pilvet matalan auringon yllä. Remus oli siellä jossain, odottamassa häntä rinnalleen.
Ehkä jaksat vielä odottaa?