Title: Kaikki on hyvin
Lenght: noin 1090 sanaa
Pairing: Fred/George
Rating: K-11 //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Genre: fluffy
Canon/Timeline: FK eli OotP
Warnings: Insesti
Summary: 18.12.1995 - Nagini on hyökännyt Arthur Weasleyn kimppuun ja Weasleyt, Sirius ja Harry odottavat Kotikolon keittiössä lisätietoja. Fred ja George menevät nukkumaan.
A/N: Hatusta nostettua -haaste. Sain riesakseni K-11 fluffyn parituksella Fred/George. Lienee turha mainita, etten juuri koskaan kirjoita parituksellisia ficcejä alle R:n, kavahdan fluffya tosissani, enkä ikinä, ikinä kirjoittaisi insestificciä. Joten olkaapa hyvät - sitä saa mitä tilaa ;D Sain idean ja tässä se on.
[size=85]Kyllä, kyllä: tiedän, että he oikeasti odottivat lisätietoja Kalmanhanaukiolla. Mutta oikeasti Fred ja George eivät myöskään menneet nukkumaan.[/size]
Disclaimer: not my characters (I wish), not making money (I wish), just for fun (I wish)
// Scarlett lisäsi insestivaroituksen ja muokkasi ikärajan oikeaksi
------------------------------------------------------------------------------------------------------
"Menkää te jo nukkumaan," Sirius ehdottaa, ties kuinka monennen kerran.
Ron katsoo häntä paheksuvasti, ties kuinka monennen kerran.
Siriuksen ääni on heikko ja ehdotus laimea. Hän todellakin haluaisi, että joku valvoisi hänen kanssaan. Harry ja Ginny sanovat heti, etteivät aio lähteä mihinkään.
Fawkesin toimittama pergamentti lojuu pöydällä, kaikki osaavat sen jo ulkoa... He eivät voi muuta kuin odottaa, että Molly palaisi takaisin ja kertoisi heille lisätietoja.
Fred katsahtaa Georgeen päin. George vilkaisee veljeään mutta palauttaa silmänsä takaisin pöydälle, tuijottamaan sitä samaa rusehtavaa kuivunutta teetahraa, jota hän on katsonut jo tuntien ajan. Ihan kuin se lähtisi pois ajatuksen voimalla.
"Me voisimme mennä yläkertaan," Fred tekee päätöksen heidän molempien puolesta. Hän nousee ylös penkiltä ja George seuraa häntä. He nousevat hiljaa portaita pitkin, ja joka kerta, kun askel narisee, he kavahtavat. He ovat väsyneitä ja ennen kaikkea uupuneita ja pelästyneitä.
George istuutuu lähinnä ovea olevalle sängylle. Se on Fredin, mutta sillä ei ole väliä. Fred painaa oven kiinni heidän perässään.
"Sytytänkö valot?" hän kysyy.
George pudistaa päätään. Huoneessa ei ole pilkkopimeää, ulkona paistava kuu tunkeutuu läpi ohuiden ikkunaverhojen juuri tarpeeksi, että on mahdollista nähdä käsivarren mitan verran eteensä. Fred availee lipaston laatikkoja ja vaihtaa päälleen pyjaman. Puulattia on kylmä, kun hän kävelee sen poikki sängylleen. Hän kipristelee varpaitaan viileydelle, ja istuttuaan veljensä viereen työntää varpaansa tämän alle lämmittelemään.
He istuvat hetken hämärässä hiljaisuudessa. Vähitellen, kun silmät tottuvat kylmään ja heikkoon valoon, tavaroiden muodot alkavat erottua yhä paremmin. Fred kääntää kasvonsa kohti Georgea. Vaikka Fred onkin suurimmaksi osaksi ikkunan tiellä, ohut valokaistale osuu Georgen kasvoille ja olkapäille. Näky on samaan aikaan kaunis ja irvokas - Georgen hiukset ovat haromisesta sekaisin ja hänen poskillaan ja silmissään kimaltavat vanat paljastavat päivän menneet itkut. Fred tuntee rintakehänsä painautuvan kokoon välittämisen tunteesta, ja lipaisee kuivuneita huuliaan, ennen kuin antaa niiden kaartua pieneen, kannustavaan hymyyn. George toistaa hänen liikkeensä.
"George."
"Fred."
"Kaikki on hyvin."
"Kaikki on hyvin."
Alakerrasta kuuluu satunnaisia ääniä, tuolien narskumista lattiaa vasten, himmentyneitä lauseita. Mutta yläkerrassa on olemassa vain he kaksi, Fred ja George, kaksoset istuen sängyllä, katsoen toisiinsa kuin katsoen peiliin, heijastaen toistensa olotilaa. Kuinka helposti he osaavatkaan unohtaa muun maailman, kääriä itsensä toistensa turvalliseen tuttuuteen, käsitellä asioita käsittelemättä niitä, ymmärtää toisiaan puhumatta, tarviten vain katseet ja kosketuksen. Vaikka maailma sortuisi heidän ympärillään, koko maailma sellaisena kun he sen tietävät, ovat he aina olemassa toisilleen. He ovat tasavertaisia, samanlaisia, hauskuuttavat toisiaan, pitävät toisensa järjissään, elävät toisilleen.
Kaikki on hyvin, sillä kun he ovat yhdessä, ei voi olla tilannetta, että kaikki ei olisi hyvin.
George nousee sängyltä ja käy vaihtamassa yöpuvun ylleen. Palatessaan takaisin hän on jo ohittamassa veljensä, kun tämä ottaa hellästi kiinni hänen kädestään.
"Minä en halua nukkua yksin."
Yksi vilkaisu omaan, koskemattomaan sänkyyn riittää, ja George kapuaa Fredin viereen. He istuvat risti-istunnassa vastakkain. Fred vetää Georgen kädet syliinsä ja lämmittää niitä omillaan. Georgen sormenpäät ovat karheat ja kynsinauhat pureskellut. Jäljet näyttävät tuoreilta, ja Fred hieroo kämmeniä varovaisesti. Heidän silmänsä etsivät toisensa, ja katse on täynnä ymmärrystä ja hellyyttä. He istuvat siinä kauan, polvet koskettaen, kädet toistensa käsissä, katsoen toisiaan. Vaikka heidän jalkansa puutuvat, kumpikaan ei tee elettäkään liikkuakseen.
"Lupaathan ettei sinulle tapahdu mitään?" George kysyy Frediltä pitkän ajan kuluttua. Hän haluaa varmistaa, että heillä on aina toisensa.
"Tietysti lupaan."
Vastaus on yhtä mitätön kuin kysymyskin, eiväthän he voi koskaan tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta tässä hetkessä he tarvitsevat vain turvallisia sanoja, vain onnellisia sanoja, vain lohduttavia sanoja. Fred puristaa Georgen kättä varmistukseksi. George hymyilee takaisin, ja se näyttää melkein virnistykseltä. Vaikka he menettäisivät kaiken muun, heillä on aina toisensa.
George antaa itsensä lysähtää sängylle pitkäkseen.
"Fred, auta, jalkani eivät suostu suoristumaan," hän sanoo, lähes vitsaillen. Fred naurahtaa ja avaa veljensä solmuun kangistuneet jalat. Hän pitää Georgessa erityisesti siitä, että tämä jaksaa suurimmankin surun keskellä olla kadottamatta omaa itseään. Hän oikaisee itsensä Georgen viereen ja kertoo hänelle äskeiset ajatuksensa. George voisi luetella kymmenittäin syitä, mistä erityisesti pitää veljessään, mutta tyytyy vain yhteen.
"Minä pidän sinussa erityisesti siitä, että osaat aina kertoa minulle sen, mitä minun tarvitsee kuulla."
George kääntää päätään. He ovat niin lähekkäin, että huulet hipaisevat toisiaan tahattomasti. Fredin huulet tuntuvat hieman rohtuneilta Georgen pehmeitä vasten. Georgen silmät ovat kiinni, mutta Fredin avoinna. Hän tutkailee veljensä kasvoja, vaikka osaakin ne ulkoa, tietää jokaisen pisaman paikan, silmien värien vivahteet, huulten rajat ja poskipäät. Vaikka huoneilma on viileä ja heillä ei ole päällään muuta kuin pyjamansa, he eivät tarvitse peittoa. He jakavat lämpönsä toisilleen. Koholla olevat ihokarvat heidän käsissään johtuvat muusta kuin kylmyydestä.
Kun Fred on laskemassa Georgen pisamia ties kuinka monennetta kertaa, laskien niitä kuin lampaita jotta hän nukahtaisi, George avaa silmänsä. Hänen ripsensä ovat paakkuuntuneet illan surusta ja hieromisesta, valkuaiset hieman punertaen, iirikset liian himmeässä valossa lähes mustina loistaen. George avaa suunsa raolleen, ja sen pienen hetken aikana kun hänen silmänsä ovat kiinnittyneet Fredin omiin sen oloisesti, ettei hän koskaan aio päästää irti, ja kun odottavan alahuulen keskiosa kimmeltää märkänä kuun hämärässä loisteessa, Fred rakastaa veljeään enemmän kuin koskaan.
He suutelevat hitaasti ja kosteasti, aivan eri tavalla kuin joskus kauan sitten, aivan eri tavalla kuin yleensä, kun ahnaat ja hätäiset suut etsivät toisiaan, siirtyen vähitellen kaulalle, käsien puristaessa tiukasti niskaa. Tämä suudelma on erilainen. Se on heidän yhteisymmärryksensä, heidän kiintymyksensä, heidän tunteensa. He.
Fred silittää veljensä hiuksia. He molemmat pitävät silmiään kiinni. Huoneen täyttää ulkoa kantautuvan tuulen vaimea kohina ja hengitysten yhtäkkiä niin kovilta tuntuvat äänet.
"Hyvää yötä, George."
"Hyvää yötä, Fred."
Ja George makaa Fredin vieressä hereillä vielä pitkään, hiljaa ja tyynenä, kuunnellen veljensä tasaista hengitystä, kylki kylkeä vasten, miltei erottaen tämän sydämenlyönnit. Hän ojentaa sormiaan, luullen Fredin nukkuvan, sivellen hiljaa kättä joka on painautunut kiinni hänen omaansa. Fred ei reagoi, hänen hengityksensä ei muutu, kätensä ei värähdä. George kääntyy ahtaalla sängyllä ja antaa käsivartensa pudota varovaisesti veljensä rintakehän päälle. Hänen nenänsä osuu Fredin hiuksiin aivan korvan yläpuolella, hiuksiin jotka tässä hämärässäkin valossa punertavat, ja kun George hengittää, hän hengittää sisäänsä miltei erottumatonta puhtaan tuoksua, sitä samaa miltä hänen omatkin hiuksensa tuoksuvat, ja hänestä tuntuu turvalliselta. Tunne jota mitkään sanat eivät voisi hänelle antaa. Ja kun hänen huulensa koskettavat korvanlehden kovaa ja lämmintä rustoa, hän miettii hetken kertoisiko Fredille jotain, mutta ei tunnu löytävän oikeaa tapaa muotoilla asiaansa. Hän tyytyy painamaan huulensa vasten korvan yläreunaa, osittain rakkauden ja osittain kiitollisuuden eleenä, luottaen siihen että Fred tietää, että hän on tärkein ihminen koko Georgen maailmassa. Ja Fred tietää.
Kun Georgen kyyneleistä kovettuneet ripset lopulta painautuvat vasten Fredin tasaista poskea, kun hänen hengityksensä rauhoittuu ja sydämen syke laskee levolliseksi, kun käsivarsi Fredin rinnan päällä valahtaa veltoksi, on Fredin vuoro avata omat silmänsä. On hänen vuoronsa vartioida. Hänen vuoronsa valvoa, ettei heille tapahdu mitään pahaa. Hänen vuoronsa varmistaa, että kaikki on hyvin.
