Yön yksinäiset K-11 valmis

[Neiti Noita]

// Alaotsikko: RL ja jästinainen

Title: Yön yksinäiset
Author: Neiti Noita
Genre: drama
Pairing: RL ja jästinainen
Rating: K-11//zougati muokkasi vastaan uusia ikärajoja
Summary: Remus Lupin on valmistautumassa lukuvuoteen Tylypahkan opettajana, kun hän kohtaa sattumalta nuoren jästinaisen...
Disclaimer: Ficissä kuvatun maailman on luonut ja omistaa J.K. Rowling, en minä.
A/N: Olen kirjoittanut tämän neliosaisen kertomuksen ajat sitten, ja nyt kun löysin sen tietokoneeni uumenista, ajattelin vähitellen kirjoittaa sen puhtaaksi ja laittaa tänne. Toivottavasti teidän iloksenne. Ficin ikärajan ei välttämättä tarvitsisi olla näinkään korkea, koska sen enempää sänkyhurjastelua kuin rajua seikkailuakaan ei ole luvassa, mutta tässä tunnepitoisessa ficissä sivutaan melko aikuisia teemoja, jotka eivät ehkä aivan nuorille lukijoille sovellu. Palautteen antaminen on sallittua ja suotavaa.


Yön yksinäiset


Luku I: Sattuma

Öinen pimeys ja vuoden aikaan nähden yllättävän viiltävä kylmyys tuntuivat ikään kuin tiivistyvän Lontoon kaduilla. Sivukujien varjot olivat tähän aikaan yöstä erityisen uhkaavia. Niitä uhmaten Remus Lupin asteli erästä syrjäistä tietä huonokuntoisten rakennusten välissä. Hän koetti kulkea ryhdikkäänä, mutta väsymys näkyi hänen jokaisesta askelestaan – ja varsinkin hänen kasvoistaan. Piina oli tältä erää ohitse, mutta se palaisi jälleen seuraavan täydenkuun myötä. Tällaisina hetkinä, kun se, mikä hänessä ei ollut ihmistä vaan jotakin muuta, jotakin kauhistuttavaa ja pahaa, oli jälleen kerran runnellut hänen mieltään ja ruumistaan, hän kysyi itseltään, oliko kaikessa tässä lopulta mitään mieltä. Mikä oli tällaisen elämän tarkoitus… ja oikeutus?

Lupin olisi voinut vajota synkissä mietteissään vielä paljon syvemmälle, ellei tukehdutettu huuto olisi katkaissut ajatuksenkulkua. Mikä se oli? Mistä se kuului? Lupin katseli ympärilleen. Hän oli synkällä ja kapealla kadulla, josta näytti erkanevan koko joukko vielä synkempiä ja kapeampia katuja, lähinnä pelkkiä kujia. Eräällä tällaisella kujalla Lupin havaitsi epämääräistä liikettä. Hän käveli hiukan epäröiden kujan päähän, ja kun hänen silmänsä tottuivat syvempään hämärään, hän näki kujalla roska-astioiden vieressä kaksi nuorta miestä, jotka koettivat pidellä rimpuilevaa olentoa paikoillaan seinää vasten. Toinen miehistä piteli naista hartioista ja toinen näytti olevan aikeissa riisua jonkin vaatekappaleen. Lupin ei jäänyt seuraamaan tilannetta pidemmäksi aikaa vaan harppasi välittömästi eteenpäin ja huusi käheällä, suuttumuksen värittämällä äänellä:
- Hei siellä! Päästäkää irti!
Miehet irrottivat välittömästi otteensa. Säikähtäneenä he vilkaisivat toisiinsa ja lähtivät samassa pinkomaan kapeaa kujaa pitkin yön pimeyteen. Lupin myönsi itselleen olevansa helpottunut, sillä jos miehet eivät olisi paenneet, hän ei olisi tiennyt, miten hoitaa tilanteen. Jästejä vastaan ei noin vain voisi käyttää loitsuja, ja nyrkkitappelu kahden huomattavasti nuoremman miehen kanssa olisi ollut Lupinille – varsinkin hänen tämänhetkisessä kunnossaan – ehdottomasti liikaa. Silti hän olisi katsonut velvollisuudekseen ryhtyä siihen. Millainen mies olisi voinut vain kävellä ohitse?

Lupin kiinnitti huomionsa seinää vasten nojaavaan olentoon. Tämä oli nuori nainen, ehkä 25-vuotias. Kapeista, pitkien, tummien hiusten kehystämistä kasvoista katsoivat suuret silmät, joista kuvastui puhdas, villi pelko.
- Oletko kunnossa? Lupin kysyi omastakin mielestään jokseenkin typerästi. Hän astui pari askelta kohti naista, kun tämä äkkiä sulki silmänsä ja valui seinää pitkin kylmälle, likaiselle asfaltille. Yhdellä harppauksella Lupin oli naisen luona. Hän polvistui maahan naisen viereen ja kannatteli tämän ylävartaloa taputellen samalla varovasti naisen poskia.
- Hei, herää. Heräähän nyt! Voi taivas!
Viimeisen kommentin Lupin osoitti itselleen. Hän katseli hermostuneena ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä? Nainen pitäisi kai viedä jästien sairaalaan, mutta toisaalta hän ei tiennyt niistä laitoksista paljonkaan. Sen hän kuitenkin vallan hyvin tiesi, että jos hän kantaisi naisparan sairaalaan, hän ei itse pääsisi kävelemään sieltä muina miehinä ulos. Lupinin mielessä käväisi ajatus puhelimesta. Niitä jästit käyttivät yhteydenpitoon. Mutta ei siitäkään tulisi mitään, sillä ei hän sellaista osaisi käyttää. Ohikulkijoita oli turha huudella avuksi tähän aikaan yöstä, sillä heidän joukossaan tuskin oli kovin monta sellaista, jotka olisivat selvinpäin ja joiden huoleksi naisen uskaltaisi jättää…

Tilanteen toivottomuuden ymmärrettyään Lupin koetti vielä kerran saada naisen tointumaan, ja kun hän ei siinä onnistunut, hän nosti naisen käsivarsilleen ja lähti kantamaan tätä kohti omaa asuntoaan. Ei naista siihen kujallekaan voisi jättää, ei varsinkaan niin vähissä vaatteissa, kuin tämä oli. Eikä tietenkään muutenkaan. Lupin tosin oli tuskallisen tietoinen siitä, miltä tilanne – tajuttoman nuoren naisen kantaminen yössä – näyttäisi, jos hän sittenkin onnistuisi kotimatkalla törmäämään johonkuhun kunnialliseen jästiin. No, ainakaan hänen taakkansa ei ollut raskas, Lupin ajatteli astellessaan vakain askelin eteenpäin. Naisen kantaminen oli yllättävän helppoa, sillä tämä ei painanut yhtään mitään vaikka ilmiselvästi oli pitkä. Mikähän mahtoi olla naisen tarina? Lupin huomasi ihmettelevänsä.
- Että pitikin sattua, Lupin mutisi ääneen koettaessaan kaivaa kotiavainta taskustaan naista pudottamatta.

*

Lupin seisoi neuvottomana makuuhuoneessaan ja katseli naista, joka makasi hänen vuoteellaan huopaan käärittynä. Lupin oli ensin laskenut naisen sohvalle, mutta todennut sitten kapean ja kovan sohvan huonoksi makuusijaksi ja kantanut naisen asunnon ainokaiseen sänkyyn. Siinä tämä nyt makasi, kalpeana ja sairaannäköisenä.

Lupin oli hyvin nopeasti hoksannut arvioineensa naisen iän väärin. Tämä ei mitenkään voinut olla vielä 25-vuotias vaan pikemminkin 19- tai 20-vuotias. Naisen laihuus ja hiukan riutunut ulkonäkö olivat vain aluksi hämänneet, sillä ne olivat omiaan häivyttämään kasvoista kaiken nuoruudelle ominaisen pyöreyden ja raikkauden. Hyvin nuori nainen joka tapauksessa oli, ja luultavasti myös sairas, sillä hänen ihonsa tuntui hohkaavan kuumuutta. Tämän Lupin oli huomannut asetellessaan naista vuoteelle. Hänen oli tehnyt mieli riisua naisen yltä hieman kosteat ja epämukavannäköiset vaatteet, muttei hän ollut kehdannut tehdä sitä. Niinpä naisella oli edelleen päällään kireä, nyöritetty, viininpunainen toppi ja musta ihonmyötäinen minihame. (”Omituisia vaatteita noilla jästeillä!”) Pitkävartiset, korkeakorkoiset saappaat, jotka nyt nojasivat orvonnäköisinä vihreään seinään, Lupin oli sentään kehdannut riisua – vaikka sekin oli ollut melko vaivaannuttavaa. Siitä oli kauan, kun Lupin oli aistinut niin naisellisen tuoksun ja tuntenut sormissaan niin pehmeän ihon.

Lupin tunsi olonsa edelleen vaivaantuneeksi. Tilanne oli kaiken kaikkiaan kiusallinen ja vaikea. Hän ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä naisen hyväksi, ennen kuin tämä heräisi. Häntä myös väsytti hirveästi ja hän tiesi pian nukahtavansa vaikka seisaalleen. Niinpä Lupin laahusti olohuoneeseen ja asettui makuulle epämukavalle sohvalle. Kaipa hän havahtuisi, jos nainen sattuisi heräämään, Lupin järkeili. Hänellä oli kuitenkin aika terävät aistit.

Hiukan ennen nukahtamistaan Lupin manasi mielessään sitä, että tuntematon nainen makasi hänen mukavassa vuoteessaan samalla, kun hän itse lojui tällä kirotulla sohvalla. Ja hän kun oli kuvitellut saavansa loppukesän viettää kaikessa rauhassa tulevan lukuvuoden oppitunteja suunnitellen! Miksi aina piti sattua jotakin? Toisaalta, olihan sekin sattumus ollut onnekas, kun hän oli saanut tilaisuuden toimia opettajana. Se oli harvinaista hänenlaisilleen. Ehkä tämäkin sattumus voisi siis olla onnekas, Lupin mietti, ja kuten usein ennen nukahtamista, ajatukset sekoittuivat toisiinsa omituisiksi yhdistelmiksi, ja hetken Lupinin väsyneet aivot tosissaan uskottelivat, että riutunut ja sairas jästinainen Lupinin asunnossa saattaisi jollakin omituisella tavalla lukeutua onnellisiin sattumuksiin.

[Neiti Noita]

Tässä kertomuksen toinen luku. Kovin mielelläni lukisin teiltä jotakin kommenttia. 


Luku II: Herääminen
   
Marysta tuntui, kuin hän olisi joutunut nousemaan syvyyksistä, sukeltamaan meren pohjasta hitaasti kohti pintaa. Kun hän viimein pääsi pinnalle ja avasi silmänsä, hän sulki ne saman tien. Mary oli väsynyt. Hänen päänsä oli lyijynraskas, häntä kuumotti ja hänen kehonsa tuntui kihelmöivän, niin kuin keho vain kuumeen kourissa voi kihelmöidä. Mary oli kuitenkin tottunut taistelemaan ja tottunut selviytymään, ja hänestä tuntui, että hänen oli pakotettava itsensä hereille ja liikkeelle. Avuttomana makaaminen ei ollut turvallista, sen Mary oli oppinut.

Saatuaan itsensä kunnolla hereille Mary huomasi makaavansa kapealla, epämukavalla vuoteella vanha huopa ympärillään. Huone, jossa sänky sijaitsi, oli pieni ja ankea: Seinät olivat ruman vihreät ja katto epämääräisen tumma. Pienestä ikkunasta ei tullut sisälle juurikaan valoa. Tuollaiset seikat olivat kuitenkin toissijaisia. Marya pelotti. Missä hän mahtoi olla? Mitä eilen oli oikein tapahtunut? Hän muisti vain ne pari nuorta törkimystä, jotka olivat käyneet hänen kimppuunsa, ja sitten vanhemman miehen, joka oli tullut paikalle…

Samassa Mary huomasi samaisen miehen ilmestyneen huoneen ovelle ja yritti ponkaista sängystä ylös. Liian nopea liike aiheutti kuitenkin vain huimauksen tunteen ja niin Mary valahti saman tien lattialle. Mies tuli huolestuneena hänen luokseen.
- Älähän nyt hätäile. Oletko kunnossa? tämä kysyi ja nosti hänet takaisin vuoteelle. Mary huomasi tärisevänsä pelosta.
- Olen ihan kunnossa! Mary tiuskaisi tarpeettoman vihaisesti ja sai miehen perääntymään kauemmas tutkiva ilme kasvoillaan.
- Kuka… kuka sinä olet? Ja mitä minä teen täällä? Mary kysyi uupuneena ja koetti urheasti jaksaa istua, vaikka vuode houkutteli häntä käymään makuulle. Mies oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:
- Minun nimeni on Remus Lupin. Tämä on minun asuntoni… ei kovinkaan kaukana sieltä, mistä sinut löysin. Toin sinut tänne, kun olin saanut ahdistelijasi säikytettyä tiehensä. Olit aika huonossa kunnossa, enkä keksinyt muutakaan.
Viimeiset sanat lausuttiin anteeksipyytävästi. Jokin miehen äänensävyssä sai Maryn hiukan rauhoittumaan. Hän katsoi miestä. Tämä oli keski-ikäinen ja rakenteeltaan normaali. Hiukset olivat hiekanväriset ja sekaisin. Silmät olivat vaaleanruskeat ja niissä oli väsynyt ilme. Sama väsymys näkyi miehen koko olemuksesta. Hän näytti Maryn mielestä jotenkin… kuihtuneelta, sillä oli selvääkin selvempää, että mies oli joskus ollut oikein komea, mutta ilmeisesti sittemmin menettänyt suuren osan komeudestaan. Mies katsoi häntä parhaillaan kysyvänä ja oli selvästi yhtä hämmentynyt kuin hänkin. Mary päätti, ettei hänen tarvitsisi pelätä tätä miestä… ainakaan kovin paljon.
- Kiitos, kiitos sinulle… Saisinko levätä täällä vielä hetken? Olen kovin väsynyt ja taidan olla kipeä, Mary sanoi varovaisesti ja mietti samalla, olisiko hänen kuitenkin viisainta lähteä saman tien.
- Tietysti saat. Tarvitsetko jotakin? Pitäisikö sinun päästä sairaalaan? Lupin vastasi ystävällisesti ja loi Maryyn huolestuneen katseen.
- Ei! Kiitos, mutta en halua sairaalaan enkä tarvitse mitään. Kunhan vähän lepään, pääsen taas jaloilleni, Mary sanoi jälleen tarpeettoman kiivaasti ja koetti sanojensa vahvistukseksi hymyillä.

Lupin ei uskonut hetkeäkään, että nainen olisi pienen levon jälkeen vielä ensinkään kunnossa, mutta hän kuitenkin nyökkäsi, poistui huoneesta ja sulki kohteliaasti oven mennessään.

*

Lupin oli naisen kunnosta päätellyt, että tämä tarvitsi kipeästi ruokaa. Niinpä hän hämmensi suuressa kattilassa porisevaa keittoa ja leikkasi tummasta leivästä paksuja siivuja. Kun keitto oli valmista, hän kasasi tarjottimelle astiat ja runsaan annoksen ruokaa. Sitten hän käveli olohuoneeseen ja laski tarjottimen sohvapöydälle. Muhkuraisessa nojatuolissa istuva hento nainen kävi ruokaan välittömästi käsiksi ja alkoi ahmia sitä, ikään kuin olisi syönyt päiväkausiin – kuten ei ehkä ollutkaan. Lupin istui sohvalle pöydän toiselle puolen ja katseli, miten nainen söi. Lupinin kävi tätä sääliksi. Nainen oli nukkunut lähes koko päivän ja nytkin jaksanut vain vaivoin nousta ylös. Suureen huopaan kääriytyneenä hän näytti pieneltä ja hauraalta. Ruskeat hiukset roikkuivat elottomina molemmin puolin kasvoja, jotka olivat harmaat ja riutuneet. Silmät tuntuivat olevan syvällä kuopissaan ja huulista puuttui niiden luonnollinen väri.

Kun nainen oli lopettanut ahmimisen ja jatkoi ateriointia rauhallisemmin, Lupin kysyi vihdoin:
- Mikä sinun nimesi on?
Nainen nielaisi kuuluvasti, ennen kuin vastasi:
- Angelique… Mary. Mary Johnsson.
Vastattuaan nainen sulki silmänsä hetkeksi ja katsoi sitten ensimmäistä kertaa Lupinia suoraan kasvoihin. Naisen siniset silmät olivat suuret ja kauniit, mutta katse oli eloton. Lupin kummasteli naisen vastausta, muttei kommentoinut sitä mitenkään. Sen sijaan hän kysyi:
- Mitä teit sillä syrjäkujalla niin myöhään yöllä? Eikö… eikö sinulla ole omaisia, joille pitäisi ilmoittaa, missä olet?
Niin Lupin tuli kysyneeksi kerralla molemmat kysymykset, jotka olivat pyörineet koko päivän hänen mielessään. Maryn kasvoille oli ensimmäisen kysymyksen aikana ilmestynyt kummastunut, varautunut ilme. Siihen kysymykseen hän ei kuitenkaan vastannut sanoessaan:
- Ei… ei minulla ole ketään, joka osaisi kaivata minua.
Vastaus sai Lupinin tuntemaan surua Maryn puolesta. Hän tiesi kyllä itsekin, millaista oli olla yksinäinen. Niin, tiesipä hyvinkin. Tämä nainen oli kuitenkin nuori ja terveenä varmasti viehättävännäköinen, joten oli todella vahinko, ettei hänellä ollut ketään.

Mary oli syömässä jo toista annosta lihakeittoa, kun hän yhtäkkiä näytti ikään kuin muistavan jotakin ja keskeytti syömisen.
- Olen pahoillani, että roikun edelleen täällä sinun vaivoinasi. Kun olen saanut syötyä, lähden kyllä. Kiitos paljon avusta, nainen sanoi keittolautasta tuijottaen ja hänen äänestään kuulsi läpi ahdistus.
- Ei, älä toki lähde mihinkään tuossa kunnossa. Sairashan sinä olet. Ei tästä ole mitään vaivaa. Kuten näet, asun yksinäni, eikä minulla tällä haavaa ole pakollisia töitä tehtävänä, joten et häiritse ollenkaan, Lupin vastasi. Mary näytti hetken siltä, kuin olisi aikonut väittää vastaan, mutta syventyi sitten sanaakaan sanomatta lihakeittoonsa. Lupin hämmästeli hiljaa mielessään Maryn varautuneisuutta. Nainen vaikutti läpeensä ahdistuneelta ja pelokkaalta eikä kertonut itsestään mitään. Lupin ei viitsinyt udella. Hän jos kuka tiesi, että kaikilla oli salaisuutensa – vaikka kieltämättä tämän naisen tarina olisi ollut mielenkiintoista kuulla.

*

Mary ei hämmästyksekseen nukahtanut heti. Kuume sai hänen vääntelehtimään sängyssä tuskaisena, vaikka se alkoi jo selvästi hellittää. Häntä oli kiusannut valtavasti ajatus tässä sängyssä nukkumisesta siitä asti, kun hän oli käsittänyt, että se mies, Remus Lupin, joutui nukkumaan hänen vuokseen sohvalla. Mies ei kuitenkaan ollut kuunnellut vastaväitteitä, joita hän oli koettanut heikosti esittää.

Remus Lupin oli jollakin tavalla omituinen, siitä ei päässyt mihinkään. Koska Mary ei ollut nyt aivan terävimmillään, hän ei kyennyt analysoimaan miestä kovin tarkasti. Miehen naurettava kysymys siitä, mitä hän oli tehnyt syrjäkujalla myöhään yöllä, oli saanut Maryn hetken verran epäilemään, oliko mies kenties jollakin tavalla yksinkertainen. Tämähän oli nähnyt hänen vaatteensakin! Yksinkertaisuudesta ei kuitenkaan voinut olla kyse. Päinvastoin: Mary olisi lyönyt vaikka vetoa, että mies oli hyvin älykäs. Kuitenkin hänen olemuksessaan, käytöksessään ja oikeastaan myös kodissaan oli jotakin outoa. Jotkin pikkujutut eivät sopineet kuvaan. Marysta tuntui, kuin hän olisi tupsahtanut toiseen, melko samankaltaiseen mutta kuitenkin erilaiseen todellisuuteen.

Nämä olivat tietenkin vain kuumeisen ihmisen houreita, mutta silti Remus Lupinin kuva nousi Maryn ajatuksiin alituiseen kuin suurena kysymysmerkkinä. Kuka mies oikein oli? Mikä hän oikein oli? Miksi hän näytti niin riutuneelta? Mary olisi saattanut jopa epäillä Lupinin käyttävän huumeita, jollei hän olisi liian hyvin tiennyt, miltä huumeidenkäyttäjät näyttivät. Niin, mies ei siis ollut hullu eikä narkkari, joten mitäpä murehdittavaa tässä oli, Mary ajatteli hiukan itseivallisesti. No, hän ei vain kerta kaikkiaan osannut pelätä tätä miestä. Se oli harvinaista ja hämmentävää.

[MinaVaan]

Täähän on loistava!

Kiva lukee välillä ficciä jossa on ihan uus idea ja "uudet hahmot", en oo meinaan lukenu Lupinista itsestään kertovaa ficciä. (Voi olla ettei oo vaan sattunu niitä mun kohdalle.)

Noi pienet jutut mistä huomaa, ettei ne oo ihan samasta maailmasta on hauskoja. Esim, se ettei Lupin tiennyt mitä se Mary siellä kujalla teki oli hauska.

Jatkoa odottelen, oon huomannut joo ettei ihmiset viitti kommentoida erityisemmin, älä anna sen lannistaa

[Neiti Noita]

Kiitos palautteesta, MinaVaan! Hyvä, että ficci on tähän asti miellyttänyt.  En toki lannistu, vaikkei kommentteja hirveästi tulisikaan, mutta ihan mukavahan niitä olisi tietysti lukea. 


Luku 3: Kipeä kohta

Mary näki unta. Hän seisoi keskellä äitinsä olohuonetta, köyhää, mutta aina yhtä moitteettoman siistiä. Äiti katsoi Maryyn ja puhui hänelle. Mary ei kuullut sanoja. Ne sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat käsittämättömäksi puuroksi. Mutta Mary tiesi, mitä äiti sanoi. Äiti syytti häntä. Äiti sanoi, että hän häpesi Marya eikä koskaan enää haluaisi nähdä tätä. Sitten hän esitti Marylle kysymykseen, joka sai Maryn surun keskellä tuntemaan kiukkua.

- En tietenkään, jos minulla vain olisi vaihtoehtoja! Mary lähes kirkui.
- Niin, et tietenkään. Hysss. Rauhassa nyt.
- Sinä et ymmärrä! Sinä et tiedä, millaista on olla yöstä toiseen kuin joku muu! Eikä sitä voi unohtaa aamullakaan. Ei koskaan!
Hetken oli hiljaista. Sitten Lupin vastasi hiljaisella äänellä:
- Ymmärrän minä. Paremmin, kuin uskotkaan.
Ehkä Lupinin rauhallinen vastaus sai Maryn havahtumaan painajaisestaan, ehkä uni vain loppui, mutta joka tapauksessa Mary hiljeni ja jäi makaamaan rauhassa aloilleen. Lupin nousi varovaisesti ylös vaikeasta asennostaan ja suoristi selkänsä. Hän oli herännyt Maryn reuhtomiseen, mennyt tämän luokse ja koettanut saada tämän heräämään. Tyttö oli mitä ilmeisimmin nähnyt kamalaa painajaista. No, se oli nyt ohi ja Lupin saattoi palata epämukavalle makuusijalleen. Mies huokaisi syvään ja poistui huoneesta.

*

Mary istui jälleen olohuoneessa nojatuolilla ja näytti jo paljon paremmalta. Flunssa tai mikä lie Marya olikin kiusannut oli jo selvästi hellittänyt. Mary oli myös saanut käytyä suihkussa ja siistittyä itsensä, joten hän alkoi tuntea olonsa jälleen ihmiseksi. Hänellä oli yllään yksi Lupinin kauluspaidoista. Housuina hänellä olivat vain alushousut, mutta se ei haitannut, sillä Lupinin paita oli hänelle niin suuri, että se kävi lyhyestä mekosta. Mary tiesi näyttävänsä naurettavalta, muttei jaksanut välittää siitä – eikä paljon mistään muustakaan. Hän odotti vain, että Lupin palaisi keittiöstä voileipätarjottimen kanssa. Mary häpesi syvästi, että hän näin käytti miehen ystävällisyyttä hyväkseen, mutta hän ei vain saanut itseään vieläkään pakotettua lähtemään miehen asunnosta, vaikka olisi takuulla jo kyennyt kävelemään lyhyen matkan. Toisaalta mies oli itse ehdottomasti vaatinut, että Mary viipyisi vielä yhden yön, jotta hän olisi takuulla kunnossa.

- En tiedä, pidätkö enemmän kinkusta vai juustosta, joten laitoin molempia, Lupin sanoi hivenen leikilliseen sävyyn ja sai Maryn hymyilemään pienesti. Lupin laski voileipätarjottimen sohvapöydälle ja alkoi kaataa höyryävää teetä kuppeihin.
- Näyttää herkulliselta. Sinähän ruokit minua kuin syöttöporsasta, Mary sanoi ja hymyili taas. Lupin vastasi hymyyn muttei sanonut mitään. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että Mary puhui hänelle ja laski leikkiä. Ystävälliselle ihmiselle on helppo olla ystävällinen, Mary ajatteli.
 
Teehetken aikana Mary antoi katseensa vaivihkaa harhailla pitkin olohuonetta, joka oikeastaan oli yhdistetty olohuone ja työhuone. Sisustus oli niin niukka, että asunto tuskin saattoi olla miehen vakituinen koti, Mary huomasi päättelevänsä. Paitsi että asunto oli hiukan karu, siinä oli myös joitakin omituisia yksityiskohtia, jotka olivat vanginneet Maryn huomion jo aiemminkin. Ensinnäkin Lupinilla ei näyttänyt olevan televisioita eikä mitään muutakaan modernia elektroniikkaa. Työpöydällä sen sijaan näkyi sulkakynä ja mustepullo. Työpöydän viereen oli kasattu joitakin vanhanaikaisia arkkuja, joista yhdestä tuntui sitä paitsi kuuluvan kolinaa. Tämä oli tietysti todennäköisesti pelkkä harha, mutta kummallinen yksityiskohta joka tapauksessa. Vaikka kaikki moderni elektroniikka muuten puuttui, jostakin syystä miehellä oli kuitenkin työpöydällään jokin omituinen, valokuvan näköinen pienoisnäyttö, jossa kaukaa katsottuna näytti seisovan ja liikehtivän kolme nuorta miestä. Tai ehkä se oli vain hologrammi?

Kun Mary huomasi Lupinin tutkivan katseen, hän oli vähällä punastua häpeästä. Ilmeisesti mies oli huomannut hänen pällistelevän asuntoa. Jotakin sanoakseen Mary kysyi:
- Oletko töissä täällä Lontoossa?
Saman tien hän jo katui kysymystään, sillä hänellä ei mielestään ollut oikeutta udella mieheltä yhtään mitään. Tämä vastasi kuitenkin lyhyen miettimisen jälkeen rauhallisesti:
- En täällä Lontoossa. Olen täällä vain valmistautumassa tulevaan lukuvuoteen.
- Olet siis opettaja? Mary henkäisi ihailevasti.
- Tavallaan. Opetan nuorille, miten puolustaa itseään, Lupin vastasi salamyhkäisesti ja hymyili kuin yksityiselle vitsille. Mary nyökkäsi ja tukahdutti halun kysellä enempää. Hänestä tuntui oudolta, että mies opetti itsepuolustusta, kun tämä ei tuntunut olevan mikään atleetti. Sitä mies oli kai tarkoittanut, että hän opetti itsepuolustuslajeja. Vai oliko?

*

Ilta oli jo pitkällä. Mary näytti torkkuvan sohvalla, Lupin huomasi heti astuttuaan sisälle. Hän riisui viittansa, käveli keittiöön ja alkoi nostaa pöydälle suuresta korista lautasia toisensa perään. Viimeisenä seurasi viinipullo. Mary oli ilmestynyt keittiön ovelle ja katseli silmät suurina. Pihvit, paahdetut vihannekset ja herkulliset kastikkeet nostivat Maryn kasvoille hymyn, joka antoi ymmärtää, että tämä luuli kuolleensa ja päässeensä taivaaseen.  Lupin onnitteli itseään. Oli ollut hyvä idea hakea ravintolasta kunnon ruokaa heille. Tyttöparka oli sellaista tuskin hetkeen nähnytkään.
- Sinä sanoit hakevasi jotakin pientä, Mary henkäisi ja katsoi hymyillen Lupinia.
- No eihän tämä nyt kovin isoa olekaan, Lupin vastasi ja tajusi jo vaistomaisesti hymyilevänsä Marylle takaisin.
- En minä ole nähnyt noin paljon ja noin hyvää ruokaa kuukausiin, Mary sanoi hiljaisella äänellä ja vahvisti siten Lupinin epäilyn. Lupin ei vastannut mitään, kattoi vain pöydän loppuun ja kävi sitten ruokaan käsiksi melkein yhtä ahnaasti kuin Marykin.

Saatuaan pahimman nälkänsä tyydytettyä Lupin keskittyi siemailemaan rauhallisesti viiniä ja vaivihkaa katselemaan Marya. Tyttö näytti todella jo paljon terveemmältä – ja hyvin kauniilta, sen Lupin oli valmis oitis myöntämään. Tummanruskeat hiukset kaartuivat kauniisti latvoistaan, iho oli saanut heleän värinsä takaisin ja sinisissä silmissäkin oli hiukan loistetta. Lupin tunsi sydäntään kivistävän, kun hän mietti, miten kovia Mary oli ilmeisesti joutunut kokemaan. Se ei ollut oikein.

Lupin sai Maryn vilkaisemaan itseään hämmästyneenä, kun hän alkoi äkkiä yskiä. Totta tosiaan, mitä hänen päässään oikein liikkui? Lupin sätti itseään mielessään. Oli ikävää saada itsensä kiinni ajatuksista, jotka oli kieltänyt itseltään jo ajat sitten.

*

Ateria oli nautittu. Lupin ja Mary istuivat molemmat sohvalla, joskaan eivät kovin lähellä toisiaan. Lupin oli hakenut itselleen konjakkia ja tarjonnut sitä Maryllekin, mutta tämä oli kieltäytynyt. Hänellä oli edelleen edessään viinilasillinen – sama kuin tunti sitten. Siitä Mary joi niin vähän kerrallaan, että näytti, kuin hän olisi vain silloin tällöin kostuttanut huulensa. Sekä Lupinilla että Marylla oli hyvä ja rento olo. He olivat hiljaa, mutta se ei ollut painostavaa hiljaisuutta.

Kuin pitkän harkinnan jälkeen Lupin viimein rikkoi hiljaisuuden kysymällä:
- Oletko kovin yksinäinen?
Se oli hyvin henkilökohtainen kysymys, ja molemmat tiesivät sen. Mary tuijotti edessään olevaa viinilasia, ennen kuin vastasi:
- Olen. Yksinäinen, köyhä ja epätoivoinen. Vuokraisäntäni uhkaa heittää minut ulos asunnostani. En ollenkaan yllättyisi, vaikka tavarani olisi kannettu pihalle, kun palaan asunnolle.
Vastaus oli katkera ja Mary tuijotti Lupinia terävästi kuin kysyäkseen, tämänkö mies oli halunnut kuulla.
- Olen hyvin pahoillani. Se näkyy sinusta… yksinäisyys. Ja muukin. Kärsimys. Jakautuneisuus. Uskotko minua, jos sanon, että nuo tunteet ovat minullekin tuttuja? Lupin kysyi ja katsoi kiinteästi Maryyn. Tämä vastasi verkalleen:
- Miksi en uskoisi? En vain ymmärrä, miten olet joutunut ne tunteet kohtaamaan, sillä vaikutat aika tavalliselta, vaikka…
- Minä olen kaikkea muuta kuin tavallinen! Lupin keskeytti Maryn kovaäänisesti. Hän vilkaisi naista anteeksipyytävästi ja jatkoi:
- Joudun käymään säännöllisesti läpi sellaisen helvetin, ettet uskoisi sitä todeksi. Kirjaimellisesti: et uskoisi sitä todeksi.
- Olen kuullut aika uskomattomia tarinoita miehiltä, Mary vastasi ja hymyili varovaisesti.
- Et tällaista. On asioita, joiden olemassaolosta jäst… useimmilla ihmisillä ei ole aavistustakaan, Lupin selitti ja pudisti päätään kuin sanojensa vakuudeksi. Mary oli jälleen hiljaa ja lausui sitten:
- Kyllä minä luulen, että minulla on jonkinlainen aavistus.
Hitaasti Mary antoi katseensa kiertää olohuonetta ja palata sitten Lupiniin. Ele oli paljonpuhuva. Sitten hän jatkoi hiljaisella äänellä:
- Sinä kai häpeät jotakin, jotakin pahaa, mitä olet tehnyt ja ehkä teet edelleen. Mutta sinähän et halua sitä, ethän?
Mary katsoi Lupinia syvälle silmiin ja jatkoi edelleen kuin itsekseen puhuen:
- Tiedän, ettet sinä halua, sillä et sinä ole mikään paha mies. Ei kenenkään tarvitse syyttää itseään sellaisesta, mihin on vasten tahtoaan ajautunut. Ainakin minä toivon, ettei tarvitse, sillä jos tarvitsee, minä kuolen syyllisyyteen ja häpeään…
Mary antoi äänensä kadota kuulumattomiin ja painoi katseensa alas.

Keskustelun aikana Lupin oli – ehkä vahingossa, ehkä tahallaan, hän ei tiennyt itsekään – siirtynyt lähemmäs Marya. Katsellessaan naisen alakuloista profiilia hellyys tulvahti hänen ylitseen kuin lämmin aalto ja hän tuli äkkiä kiusallisen tietoiseksi naisen läsnäolosta. Hän tunsi tämän tuoksun, saman, jonka hän oli tuntenut ensimmäisenä päivänä, kun hän oli tuonut naisen tänne. Hän katsoi naisen kauniisiin kasvoihin, joista hämmästys oli nyt pyyhkinyt alakulon. Marykin tunsi sen, selvästi hän tunsi!

Varovaisesti Lupin ojensi kätensä ja silitti kämmenselällään naisen poskea. Mary sulki silmänsä ja hänen koko olemuksensa heijasti saman ristiriitaisen tunteen, joka hänen sisällään velloi: toisaalta hän olisi halunnut mennä pois miehen luota, toisaalta jäädä. Siinä hän istui jähmettyneenä sohvan nurkassa, kun Lupin veti hänet kiinni itseensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi sanoja, joita hän ei kuullut eikä ymmärtänyt. Mary tunsi niskassaan Lupinin lämpimän hengityksen, sitten hänen varovaiset, tunnustelevat huulensa, jotka lopulta löysivät tiensä Maryn huulille – eivät kiihkeinä vaan sopivan lempeinä ja lohduttavina. Vähitellen jähmeys Maryn kehosta katosi ja painautui miestä vasten, kuin olisi sulanut hänen käsiinsä.

*

Kun yö alkoi olla jo pitkällä, Mary istui edelleen sohvalla, nyt päätään Lupinin olkapäähän nojaten. Mies silitti kädellään hänen hiuksiaan eikä sanonut mitään. Jossakin mielensä sopukassa Mary tunsi hämmästystä: tämä mies ei ollut halunnut häneltä muuta kuin läheisyyttä, lempeää ja kunnioittavaa läheisyyttä. Vaikka Mary ei tuntenut Lupinin tilannetta eikä Lupin selvästikään täysin ymmärtänyt hänen tilannettaan, he molemmat vaistosivat toistensa tunteet ja näkivät niissä heijastuksen omistaan. Tunteista päällimmäisinä olivat häpeä, tuska ja äänetön kysymys: miksi?

Molemmista tuntui, kuin toinen olisi rauhallisella äänettömyydellään antanut tähän kysymykseen jonkinlaisen vastauksen. He saivat sinä yön hetkenä toisistaan lohtua, joka oli molempien elämässä harvinaista.

[MinaVaan]

Tää on niin soma.

Kai Mary saa tietää että Lupin on velho? ooh, se olis kiva, vaikka ehkä hieman epätodellista

Yksikö osa enään jäljellä? Eihän tässä ehdi enään tapahtuun tarpeeks!  Silti jään odottamaan jatkoa

[Neiti Noita]

Viimeistä viedään.  MinaVaan, kiitos sinulle palautteestasi! Esitän kainon toiveen, että muutkin nyt ficin päätyttyä lausuisivat siitä jonkinlaisen tuomion. 


Luku 4: Takaisin yksinäisyyteen

Aamu koitti kirkkaana ja auringonsäteet paljastivat Lupinin asunnossa leijailevan pölyn. Lupin raotti silmiään aina välillä vähän, seurasi pölyhiukkasten lentoa ja sulki taas silmänsä siirtäen heräämisen hetkeä yhä kauemmas. Lopulta hän ei enää saanut unesta kiinni vaan hänen oli pakko vääntäytyä suoraksi ja nousta ylös. Hän koetti venytellä jäykkää vartaloaan ja manaili samalla harmissaan: istuma-asennossa nukkumisen seurauksena hänen niskansa ja toinen puoli selästä olivat aivan jäykkinä.
- Tästä seuraa päänsärky ennen iltaa, Lupin mutisi itsekseen mutta unohti kipunsa pian, kun hänen silmänsä osuivat Maryyn. Nainen ei ollut koko yönä poistunut sohvalta mihinkään vaan oli ilmeisesti nukahtanut illalla niille sijoilleen: nainen puoliksi istui, puoliksi makasi vartalo omituisen kierossa asennossa. Sohvan toisen käsinojan yli roikkuva käsi melkein tavoitti lattian. Lupin hymähti. Ollapa nuori ja ollapa notkea. Jos hän nukkuisi tuossa asennossa, hänet saisi vääntää väkisin suoraksi!

Lupin ei uskaltanut istua takaisin sohvalle siinä pelossa, että hän herättäisi Maryn. Varovasti Lupin kyykistyi naisen viereen ja katseli tämän kasvoja. Nainen näytti selvästi jo terveemmältä ja poskissa oli kevyttä punaa. Lupinin katse eksyi naisen vähän väliä värähteleviin silmäripsiin ja niistä taas huuliin, jotka olivat hiukan raollaan naisen hengittäessä syvään ja rauhallisesti. Lupin joutui nielaisemaan kerran jos toisenkin. Hän painoi päänsä alas niin, että hiekanruskeat hiukset valahtivat silmille. Hänen sisimpänsä täytti hellyys ja jokin muu tunne, jota hän ei uskaltanut nimetä. Pahus! Lupin nousi kiivaasti ylös hankalasta asennostaan ja päätti mennä laittamaan heille aamiaista.

*

Lupin oli juuri asettamassa aamiaistarvikkeita tarjottimelle, kun ovelta kuului koputus. Lupin säpsähti ja jähmettyi hetkeksi aloilleen. Mary nukkui yhä sohvalla eikä näyttänyt heränneen koputukseen. Lupin tarttui lempeästi Maryn olkapäähän ja heti, kun nainen sai silmänsä auki, hän sanoi tälle hiljaa:
- Ovella on joku. Haluat varmaan, ystäväiseni, siirtyä hetkeksi makuuhuoneen puolelle?
Juuri herännyt Mary ei ensin näyttänyt käsittävän, mitä hänelle sanottiin. Hän katsoi silmät suurina Lupinia, sitten ulko-ovea, jolta oli suora näkymä olohuoneeseen, nyökkäsi lopulta ja horjui tokkuraisena toiseen huoneeseen.

Lupin oli ärtynyt ja jollakin omituisella tavalla huolissaan. Hänen luonaan ei ollut kenelläkään tapana vierailla, eikä hän ollut kertonut Lontoon asuntonsa osoitetta muille kuin Dumbledorelle. Lupin varmisti, että hänellä oli sauvansa hyvin saatavilla ja avasi sitten ulko-oven. Hän kohtasi kylmät, ruskeat silmät ja sulkeutuneen katseen, joka oli hänelle niin tuttu eikä herättänyt juuri yhtäkään erityisen mukavaa muistoa. Kaiken lisäksi tuo katse tuntui inhottavan läpitunkevasti suuntautuvat hänen ohitseen sisälle asuntoon, ikään kuin jotakin etsien.
- Kas, Severus Kalkaros, Lupin hymähti ja lisäsi sitten teeskennellyn kohteliaasti:
- Mikä suo minulle tämän aivan odottamattoman kunnian?
- Huomenta. Tulin Dumbledoren pyynnöstä tuomaan sinulle joitakin asiakirjoja, joita tarvitset ensi vuonna opetustyössäsi, Kalkaros vastasi ja painotti viimeistä sanaa pilkallinen hymy huulillaan. Lupinin leukaperät kiristyivät ja hän totesi jäykästi:
- Pöllöposti on tietääkseni keksitty.
- Ehkä Dumbledore halusi jonkun tarkistavan… kuntosi, ennen kuin sinut päästetään viattomien oppilaiden keskuuteen, Kalkaros lausui vaivautumatta mitenkään peittelemään vihamielisyyttään. Hetken miehet tuijottivat toisiaan kovin katsein, sitten Lupin ojensi kätensä ja otti vastaan Kalkaroksen mainitsemat asiakirjat. Näiden kahden miehen välillä ei ollut ystävyyttä, eikä Lupin sellaista teeskennellyt kysyessään:
- Oliko sinulla vielä muuta asiaa?
- Oikeastaan oli, ja vielä tärkeämpää asiaa koskien tuota sinun ”pientä henkilökohtaista ongelmaasi”, mutta minusta tuntuu, että se saa odottaa toiseen hetkeen.
Lupin kohotti kysyvänä kulmakarvojaan, ja kuin vastaukseksi makuuhuoneesta kuului pari tukahtunutta yskäisyä. Kalkaroksen pilkallinen hymy muuttui yhä pilkallisemmaksi, kun hän nyökkäsi päätään ja käännähti ympäri niin, että musta viitta heilahti yhdessä tummien hiusten kanssa. Lupin seurasi hetken, miten Kalkaros loittoni pitkin harppauksin hänen asunnoltaan, sulki sitten oven ja meni makuuhuoneeseen.

Mary istui vuoteella silmät suurina ja näytti hiukan pelästyneeltä. Lupin nojasi ovenpieleen sanoi ikään kuin selitykseksi:
- Se oli vain kollegani… En suuremmin pidä hänestä.
- Ymmärrän. Hän… hän ei kuulostanut miellyttävältä ihmiseltä, Mary sanoi ja vaikutti jo rauhallisemmalta.
- No, mitäpä me hänestä. Tule ihmeessä aamiaiselle, Lupin pyysi ja ojensi kätensä Marylle, joka tarttui tähän hymyillen valoisasti kuin pieni lapsi. Miten ikinä Mary olikin kuulemansa keskustelun ymmärtänyt, hän ei eleelläkään osoittanut hämmästystä eikä kysynyt mitään.

*

Aamiainen nautittiin hieman vaisuissa tunnelmissa. Lämmin hymy nousi molempien huulille, kun heidän katseensa kohtasivat, mutta molempia myös painoi raskas tietoisuus siitä, että nämä olivat viimeisiä hetkiä yhdessä. Sitten olisi taas edessä loputonta yksinäisyyttä ja raskaita öitä. Jotakin sellaista, joka ei ollut vielä syttynytkään, täytyisi sammuttaa. Kalkaroksen epämieluisa ilmestyminen oli jollakin omituisella tavalla vahvistanut tämän, ikään kuin rikkonut taian.

Jossakin vaiheessa Maryn katse osui sohvapöydällä lojuviin, Kalkaroksen tuomiin pergamentteihin. Hän näytti mietteliäältä niitä katsellessaan, muttei vieläkään kysynyt mitään. Ehkä hänen ei tarvinnut.

Kun aamiainen oli syöty, Mary huokaisi kuin ennen jonkin raskaan velvollisuuden suorittamista, koetti järjestellä kasvoilleen hymyn tapaisen, ja kun ei onnistunut siinä, tyytyi katsomaan Lupinin merkitsevästi silmiin sanoessaan:
- No nyt minun täytyy kyllä lähteä. Tunnen oloni jo aivan terveeksi. Kiitän sinua lämpimästi vieraanvaraisuudestasi ja avustasi… kaikessa.
Lupin sai käyttää kaiken tahdonvoimansa – eikä sitä ollut vähän – jotta hän ei olisi pyytänyt Marya vielä jäämään. Hän kuitenkin tiesi, ettei se olisi ollut oikein, ja hän halusi olla mies, joka tekee oikein. Paljon muuta hänellä ei enää ollut sellaista, mistä pitää kiinni. Niinpä Lupin ojensi molemmat kätensä, otti Maryn siron käden omiensa väliin ja puristi sitä lähes kivuliaan voimakkaasti kuiskatessaan matalalla äänellä:
- Älä suotta kiittele, Mary, älä suotta. Minunhan tässä pitäisi kiittää.

Lyhyen, intiimin ja tuskallisen hetken he tuijottivat toisiaan, sitten Mary meni makuuhuoneeseen pukeutumaan niihin vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut päällään Lupinin löytäessä hänet, ja Lupin etsi viittansa. Hän odotti ulko-ovella Marya ja vastasi tämän kysyvään katseeseen:
- Saatan sinut niille main, josta toin sinut tänne, niin osaat varmasti kotiin.
Mary nyökkäsi ja vaitonaisina he kävelivät muutaman korttelin välin mitään puhumatta. Kaupunki oli vilkas ja meluisa kuten aina, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut.

Kun he viimein saapuivat sille kadunkulmalle, josta Lupinin tuli kääntyä kotiin, Lupin kaivoi taskustaan pienen kukkaron, sysäsi sen Marylle ja selitti nopeasti:
- Siinä on vähän rahaa, niin että saat vuokran maksettua. En teeskentele, että olisin rikas, mutta minulla alkavat työt pian ja sinä tarvitset nyt rahaa kipeämmin kuin minä. Ei, älä vastustele! Viimeisen Lupin sanoi vastauksena siihen vastalauseeseen, jota varten Mary oli jo vetänyt henkeä. Niinpä Mary tyytyi puristamaan kukkaron rintaansa vasten ja kuiskaamaan hiljaa kiitoksensa. Lupin veti hänet syleilyynsä, ensin lempeään, sitten voimakkaampaan. He syleilivät toisiaan, kunnes heidän oli pakko riuhtaista itsensä irti, sillä kumpikin tiesi, että jos he eivät olisi tehneet niin, se olisi merkinnyt toisenlaista alkua, huumaavan onnellista alkua, joka olisi lopulta tuhonnut heidät molemmat.

- Toivotan sinulle hyvää elämää, Mary-rakas. Jos koskaan tarvitset apua, käännä ympäri se kukkaro, jonka minulta sait, ja lausu sen sisäpuolella olevat sanat täydelle kuutamolle keskiyön hetkellä, Lupin puhui nopeasti, kääntyi ympäri, ja lähti melkein juosten kohti kotiaan.
- Mitä? Mary huusi hänen peräänsä.
- Muistat kyllä sanani, jos se on joskus tarpeen, Lupin vastasi ja käänsi vielä kerran katseensa Maryyn. Tämä seisoi kadunkulmalla vähissä vaatteissaan korkeakorkoisilla saappaillaan ja näytti alastomalta ja eksyneeltä. Ja kauniilta. Sellaisena kuva piirtyi Lupinin sieluun ja sellaisena se sinne jäi.

He eivät tavanneet toisiaan enää koskaan, ja niin edessä oli taas loputtomia yksinäisiä öitä.

[MinaVaan]

Voih, ei onnellista loppua   

Toi oli loistava kohta kun Kalkaros tuli kyläileen

Ja söpö se loppu kun Lupin sano että jos se tarvii apua voi kutsua sen niillä sanoilla siellä kukkarossa, mitäkän ihme kutsu loitsu siellä luki?

Lisää tälläsiä

[Rindamon]

ihana ihana ihana! enkä löytänyt virheitäkään... Toistan tässä MinaVaan;ta, kun sanon: Lisää tällästä!

[Jahma]

Tätä olisi vonu lukea vielä pitkään! Remuksen käytös oli todella herrasmiesmäistä.

mutta minusta tuntuu, että se saa odottaa toiseen hetkeen."
Lupin kohotti kysyvänä kulmakarvojaan, ja kuin vastaukseksi makuuhuoneesta kuului pari tukahtunutta yskäisyä. Kalkaroksen pilkallinen hymy muuttui yhä pilkallisemmaksi, kun hän nyökkäsi päätään ja käännähti ympäri niin, että musta viitta heilahti yhdessä tummien hiusten kanssa.

Ois kiva tietää, mitä Kalkaros oikeen ajatteli 

Kiittäen
Jahma