Samaa verta [K-11, dramaattista angstia]

[Melodie]

Nimi: Samaa verta
Kirjoittaja: Melodie
Paritus: Tulkinnanvaraisehko Sirius/Regulus
Ikäraja: Sanotaan vaikka K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Tyylilaji: Öh, angstisuutta ja draamaa?
Vastuuvapautus: Hahmoja en omista (ovat Rowlingin, leikin vain), mutta tekstin kyllä
Tiivistelmä: Samanlaisia. Ainakin ulkoa.

Alkusanat: FanFic100; ulkopuoli.

-

Samaa verta

Ulkopuolelta kaikki on samaa: mustia hiuksia takuilla niskassa, tupakkaa korventamassa huulia ja tähtiä silmissä.
Ulkopuolelta kaikki on samaa, sisäpuolella samat geenit rakentavat karttaa tietämättä toisistaan.

Ulkopuolelta kukaan ei erottanut heitä kun he olivat pieniä. Ulkopuolelta he olivat Mustia ja ulkopuolelta he olivat ylpeitä; ”kauniita lapsia teillä.”
Ulkopuolella he eivät tunteneet mitään, eivät viimaa, haukkuja tai kyyneleitä. Ulkopuolella oli hyvä olla, sillä sinne ei tuska yltänyt: miksi se olisi tahtonut kuoria, kun jossain vielä oli sisin raadeltavana.
Ha ajattelivat, että jos vain pysyisivät ulkona kaikesta, mikään ei pystyisi heihin.

”Se olet sinä eikä kukaan muu”, Bellatrix sanoi, ”tuon kuoren alla ja päällä sä olet sä, sä olet mitä olet eikä se muutu miksikään vaikka sinä yrittäisit kuinka olla tuntematta.”
Regulusta itketti kun hän tajusi, että hänellä oli tunteet. Sirius piti tiukasti kiinni ja oli huolissaan (ja tajusi vasta seuraavana päivänä tuntevansa itsekin), piti kiinni niin tiukasti että Reguluksen keuhkot olivat lytistyä ja tämä tunsi Siriuksen turhankin selvästi kovana itseään vasten.

Regulus hakkasi pianoa kun kuvitteli että voisi ulkoistaa tunteensa ja Sirius istui puussa kohdatakseen maailmantuskansa. Illalla äiti peitteli heidät omiin sänkyihin ja aamulla he heräsivät toistensa sylistä eivätkä nähneet siinä mitään outoa: tunteet ruokailevat pimeällä, ja jonkun on pidettävä huolta. (Kumpikaan ei kuvitellut menevänsä vanhempien väliin nukkumaan.)

Ulkopuolelta kaikki oli samaa kouluun asti ja sitten ihan eri värejä, oli kultaa ja hopeaa ja punaista ja vihreää; vastavärejä ja vastatunteita. Makuusalit olivat kylmiä ja kolkkoja, sängyt liian leveitä. Sirius ei uskaltanut nukkua kenenkään vieressä ja Regulus vielä vähemmän; yksinäisyys poltti, täytti vuoteen jalkopään ja liekit nuolivat sydäntä.

Ulkopuolelta kaikki oli samaa kunnes se oli niin erilaista ettei erehtymisen mahdollisuutta enää ollut, ja silloin he särkyivät pieniksi palasiksi asfalttiin tai toistensa rintakehille. Ulkopuolelta kaikki oli samaa kunnes maailma murtui.

Ulkopuolelta kaikki on samaa: katkeria ajatuksia ja sammuneita savukkeita.

[Codename]

Vau, tämä oli todella hieno ja hyvin kirjoitettu ficci! Pidin.

Tämä oli oikein hienosti kerrottu ja kaunis ficci. Itse näin tässä vain sisarrakkautta, joten ei tässä mielestäni mitään kunnollista paritusta ollutkan, niin kuin jo sanoitkin oikeastaan. Tässä oli käytetty hyvin vertauskuvia ja vaikka tarina olikin lyhyt, se eteni hyvää vauhtia ja ei jäänyt hidastelemaan matkan varteen. Reguluksesta ja Siiuksesta olit saanut hyvin tehtyä uskottavat ja koskettavat henkilöt.  Bellatrixin oli sopiva myös ja hauska idea, ettei hän puhunut sitä ainaista kirjoituskieltä, vaan puhekieltä. Se sopi hyvin tähän.

Tässä ei ollut minun mielestäni mitään huonoa, ihan oikeasti. Kaikki oli onnistunut, jokainen osa-alue. Jatka samaan malliin kirjoittamista vain.

Kiitos hyvästä lukukokemuksesta!

[Lils]

Ulkopuolelta kaikki on samaa, sisäpuolella samat geenit rakentavat karttaa tietämättä toisistaan.

Siinä missä pidin koko alusta, sen toistuvasta kaavasta ja monesti sanotusta "ulkopuolella...", tämä oli kohdista ehdottomasti hienoin! Tuli mieleen kaikki tähtikartat ja kaikki, ja samalla tuo oli aivan upea ja täydellisesti kuvaava kielikuva. Vau! Myöskin tuo hetken päästä tuleva "ulkopuolella oli hyvä olla" oli ihan käsittämättömän nätti!

Ha ajattelivat, että jos vain pysyisivät ulkona kaikesta, mikään ei pystyisi heihin.

Bella oli hieno lisä tässä; se, miten Regulus itki ja löysi ne tunteet, oli upeaa, ja varsinkin se, miten Siriuskin tajusi myöhemmin - useimmiten Sirius on vähän sellainen hahmo, että lohduttaa ja neuvoo kyllä muita, mutta tajuaakin vasta myöhemmin itsellään olevan samat ongelmat ja piirteet - ja Bella toi hienoa roisiutta mukaan (hän kun on vieläpä sellainen "mitä sä pentu siinä itket mee vittuun" eikä sääli, ei mitään). Varsinkin se puhekieli teki naisesta jotenkin rujomman ja karumman, sellaisen synkän teinin, sellaisen... Bellan. Hassua ajatella, mutta ehkäpä puhekieli sopii hyvin Mustan suvun kapinoiviin pahisteineihin kuin vain muihin yläluokkalaisiin. Samalla tavalla pidin myös hirveästi siitä, miten tässä puhuttiin savukkeista ja pianosta ja kaikesta tuollaisesta tunnelmallisesta, ja koska Sirius ei ikinä ole ollut se pianisti, puussa istuminen oli vain jotain niin... Oaaaa.

Kirjoitustyylisi on upea. Se on piirtelevä, tarpeeksi terävä eikä ole sellaista höttöä, ja sopii hienosti näin tavallaan karuun aiheeseen. Varsinaista sanantoistoa ei ollut, mutta pidin kovasti siitä, miten varsinkin alussa käytettiin sitä samaa kaavaa moneen lauseeseen. Se on tehoavaa ja se kertoi sen tarinan; sillä tavalla myöskin koko tekstin rakenne oli hieno! Tavallaan alussa kerrottiin kaikki, ja olisi sen voinut tiivistää vain seuraavaksi lainaamaani kappaleeseen, mutta silti mikään ei ollut liikaa.

Sirius/Regulus oli hienon tulkinnanvaraista, sillä insesti ei ole ihan minun juttuni - tosin noitakin viitteitä olisi voinut olla enemmän. Kuitenkin kaikki oli ihanan haparoivaa ja kutienkin itsevarmaa sillä tavalla, että tiedettiin mitä tapahtui, mutta ei silti työnnetty seinää vasten ja kovaa, vaan kaikki jätettiin herkäksi ja kauniiksi, sisäpuoleksi.

Regulus hakkasi pianoa kun kuvitteli että voisi ulkoistaa tunteensa ja Sirius istui puussa kohdatakseen maailmantuskansa. Illalla äiti peitteli heidät omiin sänkyihin ja aamulla he heräsivät toistensa sylistä eivätkä nähneet siinä mitään outoa: tunteet ruokailevat pimeällä, ja jonkun on pidettävä huolta. (Kumpikaan ei kuvitellut menevänsä vanhempien väliin nukkumaan.)

Tämä. ♥

Kiitos ihan hirmuisesti!

[Sisilja]

Tämä veti sanattomaksi. Osaisin kyllä ylistää ja ihailla ja niin, mutta osaanko pureutua kunnolla johonkin näin kauniiseen? Ainakin minä yritän.

Sirius on yksi ikuisista ja suurimmista suosikeistani Pottereissa, rakastan häntä niin canonissa kuin mitä erilaisimmissa fanoneissakin. Tässä ficissä oli paljon pimeyttä ja pelkoa, haurasta melankoliaa, jonka vuoksi Regulus oli juuri eikä melkein oikea valinta Siriuksen pariksi. Vaikka paritus toki oli hyvinkin tulkinnanvarainen, väreili se koko ajan taustalla tai paremminkin poikien ja lukijan sisimmässä, ja siksi tämä teki minuun niin suuren vaikutuksen. Mitään ei sanottu suoraan, vaan totuus kerrottiin vihjauksien ja taidokkaiden sanojen kautta. Niin kuin Lils, minäkin pidin paljon tuosta "ulkopuolella"-aloituksen toistamisesta, se antoi asioille aivan omanlaisensa rytmin ja sitoi pienet yksityiskohdat suuremmaksi kokonaisuudeksi, kauniiksi tarinaksi.

Kirjoitat taidokkaasti! Tunnut valitsevan juuri oikeat sanat, luot tunnelmaa vahvasti ja jotenkin kovin vaivattomanoloisesti. Elin tekstin mukana alusta loppuun, enkä olisi sinne päästyäni halunnut päästää ollenkaan irti. Tämä oli koko teksti täynnä hienoja ja mieleenjääviä kohtia, mutta tämä oli ehdoton suosikkini:

Regulus hakkasi pianoa kun kuvitteli että voisi ulkoistaa tunteensa ja Sirius istui puussa kohdatakseen maailmantuskansa. Illalla äiti peitteli heidät omiin sänkyihin ja aamulla he heräsivät toistensa sylistä eivätkä nähneet siinä mitään outoa: tunteet ruokailevat pimeällä, ja jonkun on pidettävä huolta. (Kumpikaan ei kuvitellut menevänsä vanhempien väliin nukkumaan.)

Regulus soittamassa, koska luulee niin pääsevänsä kauemmas tunteistaan. Sirius istuskelemassa yksin puussa, koska maailma on liian suuri kohdattavaksi. Tämä sykähdytti minua ja lujaa! Tunne välittyy aivan käsittömättömän vahvasti vain muutamasta sanasta. Ja tunteet ruokailevat pimeässä. Kekseliästä ja liikuttavaa, minulta loppuvat sanat!

Tämä oli hyvin hieno ficci, minusta oli mielenkiintoista, kuinka pojat joutuivat tukeutumaan toisiinsa jotta saattoivat kohdata sisimpänsä. Muille kun he olivat vain ulkokuorta. Inspiroiva teksti, kiitos!