Kirjoittaja Aihe: Särkynyt puutarhatonttu, K-11  (Luettu 9729 kertaa)

Butterfly

  • Keksi
  • ***
  • Viestejä: 151
  • Why do donuts have to die?
Särkynyt puutarhatonttu, K-11
« : 13.01.2010 18:09:08 »
Author: Butterfly
Beta: Eipä ole, joten olen vastuussa kaikista virheistä.
Rating: K-11
Genre: Angst, deathfic, slash, one-shot
Pairing: SM/RL
Warnings: Deathfic, itsetuhoisuus // Beyond lisäsi jälkimmäisen.
Summary: ''Muille olit vain yksi monista, mutta minulle olit enemmän.''
Disclaimer: Taitaa olla sanomattakin selvää, että en omista näitä J.K. Rowlingin ihanaisia hahmoja.


A/N: Ensimmäinen ficcini ikinä. Sain tähän inspiraation puoli vuotta sitten kemian tunnilla, en kuitenkaan silloin vielä uskaltanut laittaa tätä mihinkään. Sen jälkeen tämä on lojunut koneellani enemmän tai vähemmän unohdettuna, kunnes löysin tämän pari kuukautta sitten ja aloin korjailla tätä ja lisätä kohtia. Nyt sitten vihdoin uskallan laittaa tämän tänne finiin ^^.


Särkynyt puutarhatonttu



Tuuli tuntuu kylmältä.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta tuuli on todellakin muuttunut kylmemmäksi sen jälkeen kun... Niin. Elämäni hirveimmän päivän jälkeen. James sanoo, että kuvittelen vain, että se vain tuntuu siltä vähän aikaa. Mutta mistäpä hän voisi tietää. Ei hän ole menettänyt sitä jota rakastaa enemmän kuin elämää. Hänellä on Lily, hänellä on Harry. Keitä minulla on? Niin juuri, ei ketään. Sinä varmaan sanoisit, että onhan minulla James, onhan minulla Harry, onhan minulla Peter ja onhan minulla Lily, mutta et olekaan meistä kahdesta se, jonka täytyi haluttomasti jäädä roikkumaan kiinni elämänlangoista, vaikka todellisuudessa olisi halunnut vain seurata perässä. Ei se olisi edes vaikeaa. Veitsi on jo jättänyt jälkensä, mutta en ole koskaan mennyt niin pitkälle että olisin ollut todellisessa vaarassa kuolla.

Mistä se johtuu? Miksi olen vieläkin täällä? Elossa, tuulisen hautausmaan portilla, keräämässä rohkeutta kohdatakseni sen, mitä en ole vielä uskaltanut kohdata. Hyvästejä. Pelkäänkö vai johtuuko se pelkästään siitä typerästä lupauksesta, jonka tein sinulle istuessani kanssasi järven rannalla sateen kastelemalla nurmella? Silloin kun kaikki tuntui olevan juuri kohdallaan ja istuit jalkojeni välissä nojaten selkääsi vasten rintaani. Aurinko oli laskemaisillaan päivän loppumisen merkiksi. Lapsuutemme loppumisen merkiksi. Oli viimeinen päivämme Tylypahkassa ja pian olisimme vapaita. Vapaita olemaan vain me. Muille emme suunnitelleet kertovamme meistä vielä mitään. Muuttaisimme vain asumaan samaan taloon, kuin kämppiksiksi. Olit valmis kertomaan, mutta minä en. Olit valmis kohtaamaan maailman, mutta en halunnut riskeerata mitään. En vielä.

Äänesi kuulosti karhealta kun kysyit sen. Kysyit voisinko jatkaa elämääni ilman sinua. Vastaukseni oli ilmiselvä, olinhan rakastunut sinuun. Rohtuneisiin huuliisi, arpisiin kasvoihisi, meripihkan värisiin silmiisi ja takkuisiin hiuksiisi. Ei, sanoin silloin. En voisi. Näytit murheelliselta ja sanoit jotain sellaista ettei olisi reilua jos raivospäissään repisit itsesi riekaleiksi ja minä joutuisin kärsimään siitä. Reilua. Koska elämä muka on ollut reilua? Ei ainakaan nyt. Painoit pääsi olkaani vasten, katsoit minua niillä suurilla silmilläsi, jotka olisivat saaneet koiranpennutkin kateellisiksi ja pyysit että jatkaisin eteenpäin jos sinulle kävisi jotenkin. Ja minä lupasin, koska kuolema tuntui silloin vielä niin kaukaiselta. Mitä muuta olisin voinut sanoa sinulle, rakkaalleni? Kyllähän me sovimme, että sinäkin jatkaisit jos jotain kävisi, mutta eihän sillä enää ole mitään väliä.
   
Katson rautaista porttia edessäni. Se suorastaan ilkkuu minulle tavallisuudellaan. Ikään kuin kuolema ei olisi pelottavaa ollenkaan. Hengitän syvään ja avaan portin. Se aukeaa äänettömästi, ilman narahdustakaan. Ei hautausmaan portin kuuluisi olla tuollainen. Noin äänetön ja viaton. Astun soratielle ja sora ratisee kenkieni alla. Tiedän kyllä ettet pitänyt näistä kengistä. Niistä jää tummia jälkiä lattiaan ja ne ovat liian äänettömät. Niin ainakin sanoit.

Kuljen hautausmaan perimmäiseen nurkkaan. Siellä, erillään muista haudoista, suuren tammen alla lepäät sinä. Tietenkin nurkassa, ethän sinä koskaan halunnut olla esillä. James valitsi paikan, koska minä en pystynyt siihen. En suostunut ymmärtämään, että se oli ohi, että olit poissa. Muut luulivat etten välittänyt, kun en tullut valitsemaan hautapaikkaa tai -kiveä. En tullut edes hautajaisiin. Kai he luulevat niin vieläkin. Ei se siitä johtunut etten välittäisi. Rakastinhan sinua enemmän kuin elämää itseään, mutta eivät muut sitä tiedä. Olen liian pelkuri kertomaan. Se johtui siitä, että en suostunut hyväksymään kuolemaasi ja juuri sitä hyvästit merkitsevät. Hyväksymistä.

Astun viimeisen askeleen. Hautakivi on vaalea ja sen pinnassa erottuu tekstiä. Muistokirjoitus on varmaan Lilyn keksimä, sillä James ja Peter eivät ole niin kaunopuheisia, että heidän aivotuksiaan kannattaisi kirjoittaa mihinkään. En lue tekstiä, sillä ei se kuitenkaan vastaisi minun kuvaani sinusta. Muille olit vain korvaamaton ystävä, jota ilman elämä tuntuu tyhjemmältä. Muille olit vain yksi monista, mutta minulle olit enemmän. Olit se jota sain pidellä sylissäni tuntien itseni vahvaksi, vaikka loppujen lopuksi olinkin meistä se heikompi. Olit se joka lohdutti aina kun maailma tuntui potkivan päin kasvoja. Olit se jota rakastin. Rakastan. Kerroinko minä sitä ikinä? Että rakastan sinua. Ja jos kerroin niin kerroinko sitä niin usein kuin olisit ansainnut? En varmaan.
   
Katselen hautaasi. Kivi on yksinkertainen ja sen päällä lojuu ainoastaan yksi kukka. Ruusu. Etkö sinä inhonnut ruusuja? Sanoit kerran, kun istuimme järven rannassa sylikkäin, ettet pitäny niistä. Että ne ovat liian pöyhkeitä ja käyttäytyvät kuin omistaisivat koko maailman. Ihmettelin silloin, miten kukat voivat käyttäytyä mitenkään ja kysyin sinulta, etkö ollutkaan meistä neljästä se viisain. Sinä vain nauroit ja sanoit, että sinun piti päästä pois siitä roolista aina joskus. Olla pöljä ja esittää tyhmiä kysymyksiä. Päättelin, että kai sinulla on oikeus siihen ja suutelin sinua. Se suudelma oli täynnä onnea.

Heitän ruusun surutta pois. Ei sinun haudallasi saa olla pöyhkeilijöitä.

Työnnän käteni takkini taskuihin ja sohaisen oikean käteni johonkin. Suklaata, tuumin tutkiessani kättäni ja nuolaisen etusormestani nokareen tahmaista ainetta. Taas yksi asia joka muistuttaa sinusta. Oliko sinun aivan pakko jättää noin paljon muistoja jälkeesi? En voi syödä suklaata, saatikka sitten juoda teetä, ilman että muistot sinusta palaavat karvaina mieleeni ja joudun jälleen nieleskelemään kyyneleitä. Lienee sanomattakin selvää, etten voi enää asua vanhassa talossamme.

Maku suussani on tuttu. Suudelmiesi maku. Sinun suudelmasi maistuivat suklaalta. Milloin valkosuklaalta, milloin tavalliselta, milloin tummalta, milloin pähkinältä. Jopa viimeinen suudelmasi oli suklainen. Se maistui maitosuklaalle, lempisuklaallesi.

Seisoit ulko-oven kynnyksellä ja roikuit ovenkahvassa astumatta kuitenkaan ulos asti. Minä seisoin portailla ja katsoin vakavia kasvojasi ja harmaita villasukkiasi. Sitten suutelin sinua. Et olisi halunnut minun lähtevän, mutta minulla oli kiire töihin. Lupasin tulla kotiin mahdollisimman äkkiä ja sanoin, että minulla oli sinulle yllätys, joka saisi kuitenkin odottaa iltaan asti. Virnistit, heilautit minulle kättä ja käskit varoa ettei joku hyvännäköinen blondi nappaisi minua. Vakuutin sinulle ettei edes sata hyvännäköistä blondia voisi päihitää sinua. Hymysi leveni ja sanoit, ettei siitä koskaan voisi olla varma. Suutelin sinua vielä ja lähdin. Se suudelma oli hellä ja rauhoittava, kuin olisit jo etukäteen tiennyt mitä tulisi tapahtumaan ja halusit varmistaa etten tee mitään typerää.

Nyt toivon koko sydämestäni etten olisi lähtenyt luotasi. Muistan vieläkin sen kuinka palasin kotiin sinä iltana. Jo kaukaa huomasin ettei kaikki ollut hyvin pimeän piirron leijuessa painostavana talomme yllä. Veri tykytti korvissani kun ryntäsin juoksuun. Pihalla oleva naurettava puutarhatonttu, jolle olit välttämättä halunnut lahjoittaa kodin nähtyäsi sen super-marketissa, makasi särkyneenä kyljellään. Ovemme repsotti yhden saranan varassa ja sisällä oli pimeää. Juoksin ovesta mitään ajattelematta ja varuillani vedin taikasauvani esiin alkaessani etsiä sinua. Sydämeni tuntui karkaavan rinnastani nähdessäni eteistämme runnovat taistelun jäljet. Seinällä roikkuneiden valokuvakehysten lasit olivat pistoutuneen ja lasinsirut narskuivat kenkieni pohjissa, kun astelin peremmälle. Liikkumaton jästivalokuva oli revennyt keskeltä kahtia ja siinä hymyilevät kasvot olivat tiilimurusten peitossa. Vilkaisin keittiöön ja huomasin ruoanlaittovälineiden olevan esillä, kuin joku olisi juuri ollut alkamassa laittaa ruokaa. Tiskipöydällä oli posliininen teekuppi, josta kohosi hiljakseen höyryä, merkkinä siitä kuinka nopeasti kaikki oli käynyt. Käännyin olohuoneeseen ja näky tuntui pysäyttäneen sydämeni. Se ei johtunut siitä että kaikki kolme raskasta kirjahyllyä makasivat säpäleinä lattialla, eikä siitä että sohvan sisukset tursusivat ulos. Se ei johtunut myöskään siitä, että seinissä oli ammottavia, rosoreunaisia aukkoja, eikä lattialle ja seinille jääneistä nokisista jäljistä tai savuavista nojatuolin raunioista. Se johtui siitä, että kaiken tuon kaaoksen keskellä makasit sinä. Täysin liikkumatta, kasvosi kalpeampina kuin koskaan, rakastamani silmät tyhjyyteen tuijottaen. Kaapusi oli entistä repaleisempi ja verinen. Kompuroin luoksesi ja polvistuin viereesi. Yritin etsiä pulssia, mutta en löytäny sitä. Epätoivoisena halasin elotonta ruumistasi enkä suostunut uskomaan sitä, että ainoa syy miksi jaksoin elää, oli poissa.

Kyynel ilmestyy silmäkulmaani ja annan sen valua poskelleni. Tuuli kuivattaa sen kuitenkin hetkessä. Tunnen sen pienen sormuksen painavan takkini rintataskussa. Sen jonka minun oli tarkoitus antaa sinulle sinä iltana osoituksena rakkaudestani. Nyt se on kuitenkin liian myöhäistä.
   
Annan tuulen sekoittaa tummia, pesemättömiä hiuksiani ja kaivan taikasauvani taskustani. Uskaltaudun viimein lukemaan tekstin hautakivessä. ''Remus Lupin 6.6.1960-14.11.1980'', siinä lukee. Ei mitään muuta. Suuret, pulleat kyyneleet valuvat yksi toisensa jälkeen poskilleni ja teen päätökseni. En pelkää, sillä kaikki mitä pelkäsin on jo tapahtunut. Puristan taikasauvaa kädessäni ja otan taskustani valkean kirjekuoren, jonka sisälle on kirjoitettu jäähyväiseni kaikille ja todelliset tunteeni sinua kohtaan. Voisihan sitä sanoa itsemurhaviestiksikin. Nostan sauvan ohimolleni ja kuiskaan: ''Nähdään pian, rakas Kuutamo.'' Sitten lausun ne anteeksi antamattomimmat sanat puristaen kirjettä kädessäni. Viimeinen asia jonka tunnen on luonnottoman kylmä tuuli, joka kertoo että pian neljästä kelmistä on jäljellä enää kaksi ja että pian me saamme olla taas yhdessä.



A/N2: Eli betaa en omista, joten on hyvin mahdollista että löytyy kirjoitusvirheitä. Olen kiitollinen aivan kaikenlaisista kommenteista ^^.
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 02:22:39 kirjoittanut Beyond »
Live fast, have fun and be a bit mischievous.

R.H.E

  • Rainmaker
  • ***
  • Viestejä: 216
Vs: Särkynyt puutarhatonttu, K-13
« Vastaus #1 : 13.01.2010 22:45:47 »
Valitan, tähän aikaan yöstä en koskaan saa mitään järkevää aikaiseksi.

Pilailithan sinä, kun sanoit tämän olevan ensimmäinen ficcisi? Niinhän? En olisi ikinä uskonut, että kukaan voi saada ensimmäisestä ficistään näin hienoa ja tiivistä kokonaisuutta. Käytit kuvailua riittävästi, virkkeet eivät ole liian täynnä 'rihkamaa', niin kuin tavataan sanoa. Eli siis ei mitään hienostelua, asiat kerrotaan kuin ne ovat ja näin päin pois. Juoni on hyvin ehjä, enkä jäänyt kaipaamaan mitään.

Remus/Sirius, paras paritus maan päällä :) Sen vuoksihan minä tämän luinkin. Alussa muuten luulin, että kertoja on Remus, ja yllätyin melkoisesti kun tajusin. Sopi näinkin.

Pikkaisen kliseinen tämä on, mutta niinhän nämä kaikki tuppaavat samalla aiheella olemaan. Olet kuitenkin saanut mukaan myös uusia elementtejä; ensimmäinen kerta, kun törmäsin siihen että velho tappaa itsensä loitsulla. Ei mitään verta ja puukkoja meininkiä, jes :D

Ficcisi on kauniisti kirjoitettu, ahdistava tunne pysyy mukana alusta loppuun eikä anna keskeyttää lukemista. Minä jopa itkin viimeisessä jaksossa :')

Ruusukohta oli paras <3
Love is only beautiful when it bleeds.

Butterfly

  • Keksi
  • ***
  • Viestejä: 151
  • Why do donuts have to die?
Vs: Särkynyt puutarhatonttu, K-13
« Vastaus #2 : 14.01.2010 18:53:08 »
Kiitos todella paljon kommentistasi R.H.E. Remus/Sirius on tosiaankin maailman paras paritus :D. Yritin kyllä kirjoittaa kliseetöntä tekstiä, mutta huomasin sen aikalailla mahdottomaksi  ::), joten luovutin. Ja tuota itsemurhan tekotapaa tuli mietittyä aika kauan aikaa eli mukavaa että pidit.

Live fast, have fun and be a bit mischievous.

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 350
Vs: Särkynyt puutarhatonttu, K-11
« Vastaus #3 : 11.04.2021 15:37:42 »
Vau. Tämä on sellainen ficci, jonka lukemisen jälkeen ei oikein osaa sanoa mitään. Tässä on pitänyt hetki ihan vaan hengitellä, että saisin edes jotain ajatuksia ylös.

Pakko myöntää - menin aluksi vähän sekaisin nimien kanssa, ja jostain syystä kuvittelin tekstin Remuksen kertomaksi. Vasta lause "sinä koskaan halunnut olla esillä" sai lukemaan alun uudelleen, ja kyllähän sitten se Siriusmaisuus työnsi päätään esiin.

Olen jotenkin tottunut siihen, että kelmificeissä on aina vähän huumoria tai muuta kepeyttä mukana, joten tämän lukeminen oli jollain tasolla todella shokeeraava kokemus - ihan kuin näkisi sellaisen aina-yhtä-pirtsakan kaverin itkemässä. Ja pakko myöntää, kyllä itselläkin silmiä poltteli useampaan otteeseen tätä lukiessa. Pienien, onnellisten rakkausmuistojen ja hautausmaahetkien välinen kontrasti oli niin voimakas, ettei sitä ollut kestää. Aiemmassa kommentissa (joka on näköjään yhdentoista vuoden takaa :D) oli mainittu kliseisyydestä - ehkä tämä sitten oli sitä, mutta (kamalalla tavalla) ihana silti.

Mielestäni oli todella kiva, miten tässä oli tuotu esiin myös Siriuksen haavoittuvampaa puolta. Oli hieno yksityiskohta, että Remus oli valmis kertomaan suhteesta ja yhteenmuutosta maailmalle, mutta Sirius ei - ensimmäisellä ajatuksella mieltäisi ehkä roolien olevan juuri toisin päin, mutta tämä kertoo kyllä hienosti siitä, että Siriuskin on kuorensa alla haavoittuvainen ihminen, joka pelkää ulkomaailman reaktiota.

Tämä oli todella vaikuttavaa ja koskettavaa luettavaa, kiitos!

bannu © Ingrid
ava © Felia