A/N: Kiitos kommentistasi
Gil Galad. Laitoin sir Jonaksen yskimään tarkoituksella Pimentomaisesti. Tämän yskä on niin huippu.
*hemhem*
Pidemmittä puheitta, neljäs luku olkaa hyvä.
4. Luku – Huispausta, kirjeitä ja partiointiaMary:Heräsin ähkäisten lauantaiaamuna. Noussut aurinko paistoi ikkunan kautta tilusten yli silmiini, kun avasin vuodeverhoni. Hiljainen tuhina kertoi muiden vielä nukkuvan ja kiitin siitä onneani. Kerrankin heräsin ennen Emmaa. Olin kyllä odottanut sitä, sillä yleensä minä heräsin aikaisin viikonloppuna kun taas Emma heräsi arkisin aikaisin. Käväisin pikasuihkussa ja astelin oleskeluhuoneeseen koululaukkuni kanssa. McGarmiwa ja Longbottom olivat molemmat antaneet läksyä torstain iltapäivätunneilla, joten nyt minulla oli paras hetki tehdä ne maanantaiksi. Aamupäivällä alkaisivat ne kirotut karsinnat ja niissä menisi suurella todennäköisyydellä koko päivä. Yllätyksekseni en ollut ainoa joka oli näin aikaisin liikkeellä. Myös Ted Lupin oli valveilla, hän istui takan luona olevassa nojatuolissa ja luki jotain pergamenttia keskittyneenä.
”Huomenta Ted”, sanoin istuessani itsekin takan ääreen. Ted säpsähti ja nyökkäsi sitten minulle.
”En arvannut jonkun olevan hereillä näin aikaisin”, Ted mutisi.
”Heräätkö itsekin näin aikaisin?” kysyin nostaessani laukustani läksyni pöydälle. Ted virnisti.
”En. Sain kirjeen kummisedältäni eilen illalla ja nyt vasta ehdin lukea sen”, Ted sanoi.
”Onhan se mukavaa kun on joku, joka kirjoittaa”, sanoin.
”Sinullako ei sitten ole?”
Pudistin päätäni naurahtaen ja ihmettelin miten pystyin puhumaan siitä aiheesta Tedin kanssa näinkin helposti.
”Äitini oli jästi ja hän kuoli kun taikuuteni tuli ensimmäisen kerran esiin. Isäni taas on surkki, eikä oikein sulata että osaan taikoa”, kerroin.
”Asutko kotona?” Ted kysyi uteliaana. Purin huultani ja epäröin.
”Ethän kerro sitä kenellekään?” varmistin ja virnistin kun tajusin miten pikkulapselta kuulostin.
”En kerro”, Ted lupasi silmät suurina. Virnistin ja kumarruin lähemmäs häntä.
”Asun kesät aina orpokodissa. Isä hylkäsi minut sinne”, kuiskasin Tedille.
”Minäkin olen orpo”, Ted mutisi.
”Olen kuullut siitä. Minä sentään muistan vanhempani”, mutisin.
”Minun isäni oli kuitenkin tärkeä mies. Ja äitikin oli”, Ted naurahti. Virnistin.
”Pelaatko sinä huispausta?” Ted kysyi. Pudistin päätäni.
”En ole kiinnostunut. Vaikka pidänkin lentämisestä”, sanoin.
”Mutta sinun ystäväsi, se Emma, pelaa? Voit sitten varmaan kertoa mitä niissä karsinnoissa tapahtuu”, Ted pyysi.
”Noo... En ole niin tarkkaan katsonut. Sinäkö sitten pelaat?”
Huomasin että pystyin juttelemaan Tedin kanssa yllättävän monipuolisesti ja vapautuneesti. Ted kertoi kummisedästään Harry Potterista ja tämän pienestä pojasta, Jamesista. Ted kertoi lentäneensä Harryn kanssa monesti eräällä syrjäisellä nummella ja hakevansa siten huispausjoukkueeseen vaikkei omaa luutaa omistanutkaan.
”Ensiluokkalaiset harvemmin pääsevät joukkueeseen”, sanoin.
”Kummisetäkin pääsi, eikä mikään estä yrittämästä.”
Ted oli yllättävän positiivinen luonne. Huomasin kuitenkin aamiaisen alkaneen ja karsintojen alkuun olevan enää pari tuntia. Emma asteli pian portaita alas unisena.
”Et herättänyt”, Emma mutisi lysähtäessään vierelleni sohvalle.
”Nukuit niin suloisesti”, naurahdin. Emma näytti kieltään ja katsoi sitten Tediä.
”En tiennytkään sinun tulevan juttuun kunniakelmin kanssa”, Emma totesi. Kohautin olkiani.
”Maryn oli tarkoitus tehdä läksynsä, mutta sitten jumituimme puhumaan huispauksesta”, Ted sanoi. Irvistin Emman singotessa minuun kysyvän katseen.
”Huispauksesta?” Emma kysyi.
”Ted hakee joukkueeseen ja pyysi vinkkejä. Minähän olen ollut aina katsomassa niitä, kiitos sinun”, sanoin.
”Ai”, Emma mutisi. Lähdimme sanakaan sanomatta aamiaiselle ja Ted asteli pirteänä mukanamme.
”Mitä paikkaa haet Ted?” Emma kysyi.
”Etsijän”, kuului pirteä vastaus.
”Hyvästä etsijästä on ollut pulaa, kun Sean Coltrane lähti neljä vuotta sitten”, Emma sanoi.
”Ai niin se. Häpeällinen murskatappio Korpinkynttä vastaan”, mutisin virnistäen.
”Älä muistuta”, Emma pyysi.
Olimme alkaneet rohkelikkopöydässä popsia paahtoleipiämm, kun kelmit ja Lucia tulivat suureen saliin samaan aikaan kuin postipöllötkin. Edvard nappasi Päivän Profeetan ja maksoi sen hinnan pöllölle. Sama lehti tuli myös Emmalle, Alex sai yllättäen kirjeen sysimustan pöllön tuomana. Näin hänen nielaisevan kalpeana ottaessaan kirjeen.
”Sää näyttää lupaavalta karsinnoille Tom”, Emma totesi vilkaistuaan lehden etusivua nopeasti ja ojentaen sen sitten minulle. Itselläni ei ollut mahdollisuutta tilata Päivän Profeettaa, sillä en omistanut omaa rahaa. Isäni ei antanut sitä, ja orpokodistakin liikeni vain sen verran että sain hankittua tarvitsemani tavara,t käytettyinä.
”Sadetta tulee iltapäivällä, sen tuntee ilmassa”, Tom sanoi.
”Loistavaa”, puuskahdin sekä Tomin sanoille että lehdessä olevalle artikkelille.
”Me voidaan suojautua sateenvarjolla, he eivät”, Simon naurahti. Pyöräytin silmiäni.
”Onko mitään merkittävää tapahtunut?” Lucia kysyi lusikoidessaan puuroaan.
”Ei kovin kummoista. Uusi ministeri on valittu, hänen nimensä on Kingsley Kahlesalpa”, sanoin.
”Uusi ministeri? Mitä vanhalle kävi?” Emma kysyi.
”Kuunnelkaa, tämä ei tiedä hyvää”, mutisin ja aloin lukea ääneen artikkelia Päivän Profeetasta.
”Taikamaailma koki eilen illalla suuren järkytyksen, kun taikaministeri Dolores Pimento salamurhattiin kylmäverisesti asuntoonsa Viistokujalla. Murhantekijöistä ei ole tietoa, mutta auroriviraston puheäänenä toimiva, ja väliaikaseksi ministeriksi valittu Kingsley Kahlesapla kertoi lehdellemme auroreiden epäilevän asialla olleen joukko kuolonsyöjiä.
”Kuolonsyöjäthän olivat muutama vuosi sitten lordi Voldemortin kannattajia. Vaikka Voldemort kuoli, niin hänen kannattajiaan onnistui pakenemaan silloin Tylypahkasta ja kaikki kuolonsyöjät eivät edes olleet siellä. Vaikka taikaministeriö onkin saanut lukuisia kuolonsyöjiä kiinni, niin osa on edelleenkin vapaana. Monien nimet tiedämme, kiitos erään nimettömän lähteen. Nyt haluan kuitenkin painottaa, ettei syytä hätäilyyn ole, meillä on aavistus ketkä olivat murhan takana ja tutkimukset ovat jo käynnissä”, Kahlesalpa kertoi yöllä pitämässään haastattelussa.
Epäiltyjen nimiä lehtemme ei saanut selville, mutta nyt jo on liikkeellä huhuja että asialla olisivat olleet tunnettujen kuolonsyöjien lapsia. Nimiksi on näissä huhuissa mainittu Dolohovia ja Lestrangea, vaikkei toditeita näille ole. Myös erästä tunnettua vielä elossa olevaa kuolonsyöjä perhettä, Malfoyta, on haastateltu. He kiistivät jyrkästi olevansa tietoisia asiasta ja vannovansa että he katuivat vuosia sitten tekemiään valintoja ja tekoja.”Toiset katsoivat minua hiljaisina, kun nostin katseeni lehdestä.
”Murhattu? Kuolonsyöjien toimesta?” Emma sihahti.
”Niin tässä lukee”, mutisin. Alex ärähti yllättäen hätkäyttäen meidät kaikki ja näimme hänen sytyttävän saaneensa kirjeen tuleen.
”Minä – en – käsitä – heitä – !” Alex murisi.
”Keitä?” Simon kysyi.
”Vanhempiani!” Alex ärähti.
”Mitä he nyt?” Tom kysyi.
”Lukekaa lehdestä!” Alex puuskahti synkkänä. Kaikki katsoivat minua, mutta Edvard alkoi lukea Päivän Profeetastaan artikkelia.
”Vaikka viimeiltainen murhatyö järkyttikin velhoja ja noitia ympäri maailman syvästi, niin järkytystä vain pahensi kun saatiin kuulla viimeviikkoisesta tapahtumasta.
Kaikki me tunnemme Stromballin perheen, äärimmäisen puhdasverisen ja huhujen mukaan kaukaista sukua edesmenneelle Voldemortille. Nyt olemme kuitenkin saaneet tietää, että Stromballin perheen ainoa poika Alex Stromball, Tylypahkan noitien ja velhojen koulun opiskelija, on häädetty sukutalostaan ja karkotettu koko suvusta. Tarkkaa syytä emme tiedä, mutta naapurissa asuva erikoiskirjeenvaihtajamme Rita Luodiko osaa antaa viitteitä asiaan.
”Varsin kamala juttu se oli. Poika on tosin aina ollut pettymys vanhemmille, Tylypahkassa hän opiskelee Rohkelikossa vastoin muuta sukua, joka on pesunkestää Luihuista”, neiti Luodiko kertoo.
”Tämä tapahtui viikkoa ennen kuin koulu alkoi. Olin silloin kastelemassa kukkiani puutarhassa, kun kuulin järisyttävää meteliä Stromballien talolta. Menin siis portilleni ja katsoin ihmeissäni kun salamat välkkyivät ikkunoista ulos ja vihreät valot välähtelivät siellä täällä. Sitten nuori Stromball juoksee ovesta ulos kouluarkkuaan raahaten ja musta koiransa jaloissaan. Hän ehti ovelle asti, kun vanhemmat ilmestyivät ovelle. Äiti kielsi poikansa ja isä karkoitti tämän suvusta, suvun patriarkka kun on. Mutta mitä teki nuori Stromball, juuri suvustaan karkoitettu? Nauroi halveksivasti, laukaisi jonkin kirouksen äitiinsä ja kaikkoontui pois paikalta arkkuineen koirineen. En tiedä mitä talossa oli tapahtunut, mutta muutaman minuutin päästä ulos asteli joukko mustiin pukeutuneita velhoja ja noitia”, Rita Luodiko kertoo tuosta erikoisesta päivästä. Kun kysyimme tunnistiko hän näitä ”mustiin pukeutuneita velhoja ja noitia”, hän vain vastasi ettei nähnyt kasvoja, koska pitkät huput peittivät ne.
Mitä siis Stromballien talossa oikein tapahtui tuona päivänä? Monet tiedämme tämän suvun monien jäsenten olevan mielipuolia ja varsin pimeyteen taipuvaisia, mutta mikä sai nuoren Alex Stromballin lähtemään kodistaan? Rita Luodiko on luvannut tarkkailla tilannetta ja hän päivittää lehtemme tietoja joka päiväisellä pöllöllä.””Vau. Tiesin kyllä että vihaat vanhempiesi asennetta Al, mutta että tuollainen show”, Emma sanoi. Alex puristi käsiään nyrkeissä rystyset valkeina.
”Mitä tuolla oikein tapahtui Pörröharja?” Tom kysyi.
”Rakkaat vanhempani olivat kutsuneet niitä vanhoja kuolonsyöjäkavereitaan kylään. Tai ainakin näiden lapsia, sillä monet tosiaan ovat Azkabanissa. Siinä vanhempani alkoivat sitten yllättäen kertoa minulle järjestämästään avioliitosta, sen Yaxleyn tytön kanssa”, Alex mutisi synkkänä.
”Miksi he sitten niin hyvin minuun ja Tomiin suhtautuivat?” Emma kysyi.
”Koska olin vannottanut heitä olemaan velhoiksi. Siksi minä pyysinkin teitä lähtemään, kun kuulin keitä meille tulee. No, kun kuulin siitä järjestelystä minä raivostuin ja kirosin sen Yaxleyn tytön”, Alex naurahti pilkallisesti.
”Ja he taisivat suuttua”, Simon sanoi. Alex nyökkäsi.
”Suuttua on lievä. Raivostua kuvaisi paremmin. Tai oikeastaan räjähtää olisi oikea verbi Keltasilmä. Kaikki siellä olleet alkoivat laukoa kirouksiaan minua kohti, onneksi ehdin paeta paikalta. Hain nopeasti arkkuni ja juoksi pakoon koirani perässä”, Alex kertoi.
”Missä sitten asuit sen viikon?” kysyin.
”Vuotavassa noidankattilassa. Minulla on aika paljon rahaa, kiitos rikkaiden vanhempieni”, Alex sanoi.
”Mitä siinä kirjeessä luki Pörröharja?” Simon kysyi. Alex mulkaisi häntä synkkänä.
”Rakkaat vanhempani vain julistivat minut perinnöttömäksi ja kielsivät minut, ja vaativat lisäksi minua maksamaan
korvauksia heille aiheuttamastani hämmingistä. He itse sen aloittivat!” Alex sanoi ja tuhahti lopuksi pilkallisesti.
Vaivuimme hiljaisuuteen emmekä osanneet sanoa mitään. Popsimme siis vaitonaisina aamiaistamme. Minä olin yllättynyt. En ollut ennen tietoinen että Alexin perhe oli luihuisia, ja vieläpä kaukaista sukua Voldemortille! Miten ihmessä Alex oli päätynyt sitten Rohkelikkoon? Virnistin tajutessani Alexin muistuttavan aika paljon alkuperäisistä kelmeistä Sirius Mustaa. Lopulta hiljaisuus oli muuttunut aika vaivautuneeksi, jonka Emma kuitenkin rikkoi.
”Tom muuten, Ted oli kertonut Marylle että hakee huispausjoukkueseen etsijäksi”, Emma sanoi vilkaistessaan meidän kokonaan unohtamaa Tediä. Tom hätkähti ja irroitti miettivän katseensa Alexista.
”Oikeasti?” hän kysyi Tediltä.
”Joo. Jos edes pääsen, kun en omista omaa luutaa”, Ted sanoi hieman vaivautuneena yllättäen saamastaan huomiosta.
”No on siitä sitten kokemusta ensi vuodeksi”, Tom sanoi lohduttavasti.
”Ja voihan sinulla käydä tuuri, sillä jos olet karsinnan paras niin pääset joukkueeseen”, Alex sanoi hyvillään aiheen vaihtumisesta. Ted virnisti.
”Kuinka paljon hakijoita on?” Lucia kysyi.
”Vähän vajaa kolmekymmentä. Aika monet hakevat loppujen lopuksi uudestaan joukkueeseen, vaikka viime vuonna heidät oltaisiinkin hylätty”, Tom virnisti.
”Toivon mukaan karsinnat eivät venyisi liikaa”, mutisin. Muodonmuutosten ja yrttitiedon tekemättömät läksyt kaihersivat edelleen mieltäni.
”Minä toivon samaa. Meillä olisi parempaakin tekemistä kuin katsella karsintoja”, Simon sanoi.
”Millaista tekemistä?” Emma kysyi salamana.
”Kelmisalaisuus Em”, Alex naurahti. Emma sinkautti Alexiin salamoivan katseen, joka sitten väisti kuvitteelliset salamat virnuillen.
”Meilläkin on tekemistä, muistathan Emma?” Lucia sanoi.
”Tietysti. Eli jahka pääsen joukkueeseen me lähdemme kirjastoon”, Emma nyökkäsi ja muutti Alexin heittämän leivänkannikkasateen taikasauvan näpäytyksellä lintuparveksi, jonka ohjasi Alexin kimppuun.
”Opiskeluja vai?” Tom kysyi kumartuessaan lintujen alta pois.
”Niitäpä juuri pikkuserkku”, Emma virnisti samalla kun Alexin äänettömästi leijuttama vesikannu tyhjeni hänen päähänsä.
Aurinko paistoi siniseltä taivaalta iloisen keltaisena, kun astelimme huispauskentälle. Simon ja minä autoimme Tomia sen verran, että kannoimme kentän luutavarastosta kasan koulun luutia sellaisia hakijoita varten, joilla ei ollut omaa luutaa. Lucia varasi paikan alakatsomosta meille, jotta karsintojen loputtua pääsisimme nopeasti lähtemään. Vähitellen kentälle saapuivat hakijat, sekä heidän kannustajansa. Tom siirtyi läpimärän Emman ja naarmuilla olevan Alexin kanssa hakijoiden luokse meidän luotamme ja ojensi jokaiselle luudattomalle koulun luudan. Tom pyysi sitten joukon jakaantumaan kolmeen ryhmään.
Kun ensimmäinen ryhmä sitten ponkaisi ilmaan Tomin pillin vihellyksestä ja lähti kiertämään kenttää ympäri, siinä olleet muutama ensiluokkalainen törmäsi toisiinsa aiheuttaen vaikuttavan ketjukolarin. Ainoastaan ensimmäisessä ryhmässä ollut Alex onnistui pysymään luudallaan.
Toisessa ryhmässä vähän yli puolet sai kierrettyä kentän ympäri. Oli alkanut tuulla sen verran kovaa, että ne pari jotka putosivat tässä vaiheessa pois, suuntautuivat kohti katsomoa ja ainoastaan Edvardin loitsima hidastusloitsu esti heitä törmäämästä täysillä katsomoon.
Kolmas ryhmä lensi leikiten kentän ympäri ja siinä ollut Emma kiersi kaiken kukkuraksi vielä maalisalotkin pujottelemalla. Kun sitten pari viidesluokkalaista poikaa yritti samaa, he törmäsivät suoraan maalisalkoihin, eivätkä päässeet seuraavaan vaiheeseen karsinnoissa.
Ryhmien kentän ympärilennon ansiosta joukosta olivat karsiutuneet kaikkein huonoimmat lentäjät, sekä kaikki ensiluokkalaiset pinkkihiuksista Tedia lukuunottamatta. Tedin lisäksi jatkossa olivat Emma ja Alex, sekä kymmenkunta hakijaa neljännestä vuosikurssista eteenpäin. Tom jakoi jatkoon päässeet ryhmiin sen mukaan mitä paikkaa nämä hakivat ja sen jälkeen alkoivat varsinaiset karsinnat. Minä avasin mukanani tuoman Päivän Profeetan ja uppouduin sen lukemiseen. Mitään muita kovin kiinnostavia artikkeleita ei ollut lukuunottamatta ministerin murhaa ja Alexin häätöä. Myös eräs pikkuartikkeli kiinnitti huomioni. Siinä kerrottiin yhden Tanili Kanilin orpokodin asukkaan saaneen mittavan lahjoituksen, jonka turvin tämä saattaisi muuttaa omaan kotiin, jahka pääsisi Tylypahkasta. Pohdin kukakohan tämä olisi, mutta lehdessä kerrottiin ainoastaan lahjoituksen saaneen opiskelevan Tylypahkassa, vuosikurssia ei kerrottu. En tiennyt muita orpokodin asukkaita Tylypahkassa kuin minut ja Jerryn, sekä kymmenisen alempiluokkalaista.
”Emman vuoro on nyt Mary”, Lucia sihahti minulle ja nostin katseeni seuratakseni nyt vuorossa olevan Emman lentoa kohti maalisalkoja. Tom oli päästänyt toisen ryhmyistä irti, jota nyt lyöjäksi uudelleen valitun Alexin kanssa löi kaadon kanssa lentävää Emmaa kohti. Jokaisen ryhmyn Emma väisti taiturimaisesti ja hän onnistui heittämään, minun ja Lucian jännittäessä jokaista maalia, kymmenen kertaa kaadon maalisalon lävitse ennenkuin Tom ilmoitti hänen päässeen joukkueeseen. Toiset kaksi jahtaajaa eivät olleet aivan monta vuotta pelanneen Emman tasoisia, mutta Edvard supatti heissä olevan lahjakkuutta, jonka Tom oli myös ilmeisesti huomannut. He olivat viidesluokkalainen Joel Kimbly sekä neljännellä oleva Sei Lloyd, meille kaikille tutun ja neljä vuotta sitten järkyttävään onnettomuuteen joutuneen Andrew Lloydin pikkuveli. Pitäjäksi löytyi kuudennella oleva Thomas Morrisson, hän oli ainoa jonka onnistui torjua Emman heittämät kaadot viisi kertaa hurjassa ryhmysateessa.
Pitäjänkarsintojen aikana sinisenä ollut taivas tummeni yllättäen tyhjästä tulleiden paksujen pilvien vuoksi. Kun Tom kutsui etsijähakijat luokseen, alkoi sataa kaatamalla.
”No niin, te jotka haette etsijöiksi. Sää on nyt sinänsä hyvä, koska etsijän tulee löytää sieppi oli sää millainen hyvänsä ja tälläinen kovin raivostuttava sadesää on yksi vaikeimmista olosuhteista siepin löytämiseen. Joten, pitemmittä puheitta ja jotta pääsemme nopeammin sisään kuivaan, ottakaa luutanne ja nouskaa ilmaan vihellyksestäni. Teidän tulee löytää sieppi, jonka päästän irti puhaltaessani pilliin. Kysyttävää?” Tomin selostus ei saanut aikaan kysymyksiä, joten hieman epäröivät etsijäkokelaat nousivat luutiensa selkiin ja ponkaisivat ilmaan pillin vislatessa kimeästi. Tom katsoi hetken ilmassa leijuvia etsijähakijoita.
”Okei, muistakaa, se joka löytää ensimmäisenä siepin pääsee suoraan joukkueeseen! Paikoillanne – valmiit – nyt!” Tom huusi ja päästi kädessään olleen kultasiepin irti. Se katosi samantien sateeseen ja hakijat, Ted joukossa mukana, hajaantuivat ympäri kenttää etsimään sitä. Sade esti meitä näkemästä heitä tai sitä, miten kukin pärjäsi, joten me vain istuimme hiljaisina paikoillamme.
Kului kymmenen minuttia.
Puoli tuntia.
Tunti.
Puolitoista tuntia kului, kunnes hakijat liisivät yksitellen Tomin luokse ja luopuivat etsinnästä. Viimeinen luovuttaja oli musertuneen näköinen Ted, ja hänkin luovutti vasta kun kaikki muut olivat lähteneet linnaa kohden lukuunottamatta kelmejä ja minua, Emmaa ja Luciaa.
”Voi Merlinin keskiviikkohousut sentään!” Tom manasi maassa sikinsokin lojuvien luutien luona. Ted asteli pää alhaalla kohti linnaa, kun me hyppäsimme alakatsomon laidan yli ja riensimme Tomin luokse. Joukkueeseen valituista ainoastaan Alex ja Emma seisoivat Tomin luona.
”Meidän on pakko saada se sieppi takaisin, matami Huiski vannoi nylkevänsä minut luudanvarrellaan jos se katoaa”, Tom sanoi.
”Sieppi vai luudanvarsi?” Simon kysyi virnistäen saaden Tomilta kirosanaryöpyn niskaansa.
”Entä etsijä sitten?” Emma kysyi.
”Huomenna uudestaan, kun on luvassa kauniimpaa säätä”, Tom mutisi.
”Kokeilitko kutsuloitsu?” Edvard ehdotti.
”Kokeilin, eikä toiminut. Sieppi on suojattu siltä, etteivät etsijät tai katsojat huijaisi kutsuloitsulla”, Tom sanoi.
”Mitä nyt siis tehdään?” Simon kysyi. Kukaan ei osannut vastata.
Hytisimme kaikki kylmästä sateen vain ranketessa. Lopulta Tom huokaisi ja alkoi noukkia maasta luudanvarsia. Minä purin huultani.
”Ei ole mitään ideaa, miten sen siepin saisi. Mennään sisälle ja toivotaan ettei sieppi karkaa lopullisesti”, Tom sanoi. Yskäisin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua.
Emma:Katsoimme Marya ja hän katsoi minua.
”Emma, lainaa luutaasi”, Mary pyysi. Hätkähdin, mutta ojensin kädessäni olevan Komeetta viisisataseni hänelle.
”Mitä sinä nyt aiot Mary?” Lucia kysyi ihmeissään. Minä ihmettelin samaa, kuten ilmeistä päätellen kaikki muutkin.
”Haen sen siepin, kun kerran kukaan muu ei keksi mitään. Ei edes Tom”, Mary sanoi ja puristi luudanvarttani.
”Osaatko sinä lentää?” Alex kysyi naurahtaen. Läimäisin häntä olkaan.
”Etkö muista? Mary oli ensimmäisellä parhaita lentäjiä lentotunneilla”, sanoin Alexin katsoessa minua ihmeissään.
”Oliko vai? Entä löydätkö sinä kukka sitten siepin?” Alex ähkäisi ja katsoi Marya.
”Osaan lentää. Ja luulenpa että löydän sen siepin jahka pääsen ilmaan”, Mary totesi silmiään pyöräyttäen. Hän nosti enempää virkamatta jalkansa luudan ylitse ja valmistautui ponkaisemaan itsensä ilmaan.
”Haluatko sinä etsijäksi?” Simon huudahti, kun Mary ponkaisi itsensä läpimärkä nurmikko maiskahtaen. Mary ei ilmeisesti kuullut Simonin kysymystä, sillä hän ei vastannut mitään tai sitten hän ei vain viitsinyt vastata. Katsoimme kaikki niska kenossa taivaalle ja yritimme pitää tummana siluettina erottuvan Maryn silmissämme.
Odotimme hetken aikaa, ja pian tumma hahmo katosi yltämme sateen sekaan. Samassa kuului suhahtavaa ääntä ja Mary kiisi kentän pinnan tuntumassa kohti Tomia, käsi eteenpäin ojennettuna. Tom ehti juuri ja juuri väistää joukkomme poikki kiitävän Maryn ja Mary pyörähti täyden piruetin kääntyen samalla ympäri. Hän liisi luoksemme ja laskeutui Tomin eteen puristaen nyrkissään kultasieppiä. Maryn hiukset loistivat kultaisina, kun hän seisoi Tomin edessä voitonriemuisesti virnuillen ja puristaen käsissään sieppiä ja minun luutaani.
”Tässä se on”, Mary totesi ja ojensi siepin ällistyneelle Tomille.
”Otitko aikaa Puolikorva?” Tom kysyi Edvardilta ottaessaan siepin.
”Minuutti ja kaksikymmentäkolme sekuntia”, Edvard totesi heiluttaen hopeista taskunauristaan.
”Vau”, Simon henkäisi. Minä ajattelin aivan samaa.
Mary:Tom katsoi minua ihmeissään, aivan kuten muutkin. Minä tunsin ainoastaan voitonriemua, olin päässyt lentämään vihdoinkin monen vuoden jälkeen! Ja vieläpä siepannut siepin nopeasti. Mutta kaikkien iloisin olin siitä lentämisen riemusta, jonka olin kokenut ja jonka jälkimainingeissa olin tällä hetkellä. Edes sade ei haitannut minua enää.
”Mary kuule”, Tom aloitti varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen. Kohautin kulmiani ojentaessani luudan takaisin Emmalle.
”Olisitko kiinnostunut etsijän paikasta?” Tom kysyi. Hymyni muuttui irvistykseksi ja iloni katosi.
”Olet loistava Mary! Ei ole toista joka olisi napannut siepin noin nopeasti karsinnoissa kylmiltään”, Emma sanoi.
”Rohkelikko tarvitsee hyvän etsijän kukka”; Alex naurahti.
”Ja sinä olet sellainen”, Tom lisäsi. Kohautin olkiani epäröiden.
”Ja tuo tarkoitti?” Tom kysyi.
”Voisi sitä ehkä koettaa”, mutisin. Tom halasi minua voitonriemuisesti ja nosti ilmaan nauraen. Alex ja Emma halasivat toisiaan myös, eivätkä näyttäneet tajuavan etteivät ulkoisesti pitäneet toisistaan
(Emma: Älä viitsi Mary!).
”Loistavaa! Rohkelikko ei voi hävitä tänä vuonna!” Tom huudahti päästäessään minut lopulta irti halauksestaan.
”Todella hienoa. Mutta minä en laita huispausta sitten kaiken edelle”, sanoin.
”Hiuksesikin palasivat ennalleen”, Emma naurahti.
”Loistavaa. Täydellistä. Mitä vielä?” tuhahdin.
Kirjastoon meneminen karsintojen jälkeen oli mahdotonta. Tai no, me kyllä menimme sinne, mutta minulla, Emmalla ja Lucialla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä jatkamaan niitä animaagiopiskelujamme. Tom ja Alex nimittäin vaatimalla vaativat että minun tuli lukea tusina erilaista huispausaiheista –kirjaa. Rauniolinnu Sipiksen
Huispaus kautta aikojen oli toki ihan kiinnostava ja kattava yleistietokirja huispauksesta, mutta esimerkiksi Brutur Rymistyirin
Lyöjän läksyn kaltaiset kirjat painottivat aivan liikaa kuinka tärkeää vastustajajoukkueen etsijän eliminoiminen pois pelistä oli. Ne eivät siis helpottaneet lainkaan oloani, minun joka olin vajaa kuusi ja puoli tuntia vihannut huispausta yli kaiken, sillä nyt yllättäen olin Rohkelikon etsijä, se kaikkein tärkein pelaaja joukkueessa ja siten riskialttein onnettomuuksille. Olin siis mennyt kelmien ja Emman ja Lucian kanssa kirjastoon ja sieltä raahannut rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen kaikki mahdolliset huispaus –kirjat, joiden tärkeyttä Tom ja Alex, Emma mukana, painottivat. Simon kuitenkin esitti kysymyksen, joka oli kaihertanut myös minun mieltäni tekemättömien läksyjen lisäksi siis.
”Mistä Marylle luuta?” Simon kysyi meidän kaikkien istuessa takan äärellä. Simon makoili lattialla pehmeällä matolla, joten siirsin katseeni kädestäni olevasta kirjasta lattialle ja sieltä sitten Tomiin.
”Simon on oikeassa. Tarvitsen luudan, sillä koulun luudilla ei huispausta pelata. Eikä minulla ole rahaa”, sanoin. Lucia yskäisi ja katsoin häntä kulmiani rypistäen.
”On sinulla rahaa. Vaikka isäsi onkin surkki, niin eivätkö hänen vanhempansa olleet siten taikavoimaisia?” Lucia kysyi.
”Ei onnistu”, sanoin arvatessani mitä Lucia ajatteli.
”Miksei Mary? Varmasti sinullakin on heidän holviinsa pieni oikeus. Tai edes heidän kauttaan holvi ylipäätänsä”, Edvard sanoi.
”Yksi, en tiedä holvin numeroa. Kaksi, minulla ei ole sen avainta. Kolme, en pidä isääni minkäänlaista yhteyttä. Neljä, minulla ei ole fletkumadon vertaistakaan aavistusta, keitä isäni vanhemmat ovat”, sanoin nopeasti.
”Miten niin et pidä yhteyttä isääsi? Etkö sinä muka asu hänen luonaan?” Emma ihmetteli. Purin huultani kiroten mielessäni itseni mantikorille. Olin möläyttänyt liikaa. En tiennyt todellakaan mitään isästäni ja hänen tämänhetkisestä elämästä, pienet muistikuvat ennen taikavoimiani olivat myöskin hämärtyneet. Mutta en myöskään asunut hänen luonaan, vaan orpokodissa, mitä toiset eivät tosin tienneet.
”Mary asuu jossain Viistokujalla. Olen nähnyt hänet siellä lomalla useaankin otteeseen. Ja hänen isänsä kun on surkki, niin tämä tuskin sietää Maryn taikavoimaisuutta ja on varmaankin siksi kärrännyt Maryn jollekin taikasukulaiselle ja katkaisuut yhteydet, vai mitä?” Simon ehdotti. Nyökkäsin helpottuneena.
”Mitä sinä olet tehnyt Viistokujalla lomalla Keltasilmä?” Alex kiinnostui.
”Autan isää ja äitiä kaupan kanssa”, Simon sanoi.
”Onko heillä oma kauppa?” Emma kysyi.
”On tietysti. Herra Thomasin Nuorten Kaavut ja Arkivaatteet. Se nuorisolle tarkoitettu vaateliike”, Simon kertoi.
”Minä tiedän sen. Makeita vaatteita, en arvannut vain sinun vanhempiesi omistavan sen”, Alex totesi.
”Isän nimi on Thomas ja herra Thomas kuulostaa paremmalta nuorten vaateliikkeelle kuin herra Beck. Siitä puheenollen, minulla on yksi idea, joka tosin kuuluu pelkästään kelmeille”, Simon sanoi.
”Makuusaliin sitten. Mary, muista lukea ne kirjat”, Tom naurahti ponkaistessaan seisomaan. Pyöräytin silmiäni.
”Ei hullukaan jaksa lukea noita yhteen menoon! Varsinkaan noita kaikkia. Ja
Huispaus kautta aikojen saa luvan riittää minun lukemana”, puuskahdin ja tartuin kyseiseen kirjaan. Tom kohautti olkiaan virnistäen astellessaan muiden kelmien kanssa poikien makuusaleihin vieviin portaisiin. Kun he neljä katosivat portaikkoon asetin käteeni ottaman kirjan takaisin pöydälle huokaisten.
”Etkö aio todellakaan lukea noita? Et edes tuota”, Emma kysyi. Pudistin päätäni.
”Mary, sinä oikeasti tarvitset luudan ja rahat saisi siihen isovanhemmiltasi. Mikset kirjoittaisi kirjettä isällesi?” Lucia ehdotti jatkaen puheenaihettamme ennen Simonin keskeytystä.
”Isä ei halua kuulla minusta mitään.
Ei mitään Lucia. Hän ei halua kuulla mitä minulle kuuluu, tai mitä haluan tulevaisuudelta. Näin on ollut vuosia ja näin tulee aina olemaan”, puuskahdin.
”Oletko kokeillut?” Lucia kysyi.
”Kuusivuotiaana viimeksi lainapöllöllä. Se palasi höyhenet mustina, pyrstö kadonneena ja kirje avaamattomana jalassaan”, sanoin ja värähdin muistaessani tapahtuneen. Se oli ollut ensimmäinen kerta kun Jerry oli tuellaan osoittanut olevansa todellinen ystäväni orpokodissa. Nyt se oli kuitenkin ohi, kiitos Tomin. Vaikka Lucia oli selvästi viestinyt minun voiva olla Jerryn kanssa silloin tällöin, en saanut tapaamista aikaiseksi. Jerry vältteli minua, ei vastannut katseisiini ja viestilappusetkin tunki vain laukkunsa pohjalle.
”Kokeile kirjeen kirjoittamista isällesi Mary. Ties vaikka hän vastaisi”, Lucia keskeytti ajatukseni. Huokaisin.
”Kirjoitan sen huomenna, okei? Nyt minun täytyy tehdä ne muodonmuutoksen ja yrttitiedon läksyt”, sanoin.
”Voit kopioida minulta. Sinun on luettava Sipiksen kirjan lisäksi ainakin
Siepin perässä, Josef Wronskin omaelämänkerta”, Emma sanoi ja heitti punakantisen kirjan minulle.
”En kopioi. Teen ne itse. Ja kirjaa en lue, Sipis riittää minulle”, sanoin ja viskasin kirjan takaisin Emmalle. Kaivoin aamulla pöydän luokse unohtuneen laukkuni esiin ja raivasin tilaa pöydälle läksypergamenttejani varten. Emma mulkoili minua alkaessani kirjoittaa muodonmuutosten essettä siitä, miten lasimaljan muuttaminen kiveksi mullisti muodonmuutoksia. Huomasin silmäkulmastani Emman kaivavan pelikortit esiin haastavan Lucian useaan erään räjähtävää näpäytystä. Virnistin itsekseni, kun Lucia vastasi haasteeseen epäröiden. Emmaa odottaisi murskatappio, sillä huolimatta epäröivästä asenteestaan Lucia oli lyömätön räjähtävässä näpäytyksessä.
Illalla minua odotti ensimmäinen partiointi Tomin kanssa. Kelmit olivat tulleet takaisin oleskeluhuoneeseen kahdeksalta ja he olivat seuranneet tarkkaavaisina Emman ja Lucian lukuisia räjähtävä näpäytys –eriä. Emma oli kuitenkin viiden häviön jälkeen kyllästynyt ja siirtynyt Alexin härnäämiseen. Lucia taas vetäytyi Edvardin kanssa etäämmäs, joten minä, Tom ja Simon olimme ainoat jotka istuimme edelleen takan ääressä. Tom ja Simon keskustelivat niistä näistä ja saadessaani yrttitiedon esseen yrmyliinistä vihdoinkin valmiiksi, huomasin kellon olevan kymmenen.
”Tom”, sanoin, ja Tom käännähti katsomaan minua.
”Kello on kymmenen”, mutisin. Tom rypisti kulmiaan ja minä huokaisin pyöräyttäen silmiäni. Miksi Tomin piti olla tänä iltana hidasälyinen?
”Partiointi”, puuskahdin. Tomin silmät välkähtivät ja heitin häntä tyynyllä tajutessani Tomin vain härnänneen minua.
”Ai niin”, Tom virnisti napaten heittämäni tyynyn. Tuhahdin ja nousin seisomaan, Tom nousi perässä ja lähdimme enempää virkamatta käytävälle muotokuva-aukon kautta.
Emme oikeastaan puhuneet mitään. Tom oli todellakin ihmeellisen hiljaa, muttei se minua haitannut. Puoli tuntia kiersimme ympäri linnaa ja astellessamme erään tähtitornin portaita alas, Tom puhui ensimmäisen kerran puoleen tuntiin.
”Etkö sinä oikeasti asu isäsi luona?” Tom kysyi. Epäröin ja purin huultani. Miksi Tomin piti ottaa juuri se puheenaihe josta vähiten halusin puhua esille?
”Mary?” Tom kysyi, kun pysähdyin astuessamme portaikosta käytävälle.
”Se on asia, jota en haluaisi kovinkaan paljoa pohtia”, mutisin.
”Ei kai sinua sitten haittaa, jos mietin sitä silti?” Tom kysyi. Virnistin.
”Ei haittaa. Ja kysymyksiä voit esittää, mutta niistä jokaisesta minä saan kysyä yhden kysymyksen sinusta. Sovittu?” sanoin.
”Sopii”, Tom virnisti.
”Monivuotiaana taikuutesi ilmesty?” Tom kysyi samantien.
”Olin neljä ja puoli”, sanoin.
”Millainen tarina siihen sisältyy? Mikäli haluat kertoa”, Tom kysyi. Virnistin.
”Se oli syksyä, olimme äitini kanssa marjametsässä. Isäni oli jäänyt autollemme. Tiedäthän mitä autot ovat?” kerroin ja katsoin kysyvästi Tomia. Hän nyökkäsi naurahtaen.
”Meillä on sellainen vanha ministeriön auto, jonka isä osti kun ministeriö myi sen mallin vanhentuessa. Ja sinulla on nyt yksi kysymys vapaana. Mutta jatka ihmeessä tarinaasi”, Tom sanoi. Nyökkäsin virnistäen.
”No, minä ja äiti sitten poimimme niitä marjoja. Kyllä, poimimme, äiti oli jästi mikäli muistat. Yllättäen meidän eteemme kuitenkin ilmestyi jostain hevoskotka. Ei hajuakaan mistä se sinne tuli, mutta kuitenkin se hyökkäsi kimppuumme. Syytä en tiedä, mutta silloin se tapahtui”, kerroin.
”Mikä tapahtui?” Tom kysyi kiinnostuneena. Nielaisin ja pyyhkäisin silmääni tulleen kyyneleen. Halusin kertoa tarinan mahdollisimman lyhyesti ja nopeasti, etten vain alkaisi itkeä. Mutta se oli ilmeisesti turha toivo.
”Taikuuteni ilmestyi. En ole varma mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta isä kertoi myöhemmin kuulleensa pamahduksen ja kirkaisu. Hän oli rynnännyt metsään ja löytänyt minut sieltä suuren männynrungon alle jääneiden hevoskotkan ja äitini ruumiiden luota. Kaikeksi onneksi lähellä oli ollut marjassa yksi vanha noita, joka sitten poisti hevoskotkan ja hautasi isän kanssa äitini”, lopetin kertomukseni ja irvisti, kun kyyneleen alkoivat valua silmistäni. Tom taputti minua olalle.
”Mitä sitten tapahtui?” Tom kysyi varovasti.
”Minä saan nyt esittää kolme kysymystä. Minä ja isä palasimme kotiin ja äiti julistettiin kuolleeksi metsäturmassa. Viisivuotiaana vallaton taikuuteni kävi lopullisesti isäni hermoille ja hän kuskasi minut kaukaisen noitakummitätinsä luokse ja jätti sinne. Siinä se tarina”, sanoin ja kiitin onneani että Tanili Kanilin orpokodin omisti todellakin isäni noitakummitäti.
Minä ja Tom olimme pysähtyneet istumaan erään salakäytävän portaiden varrelle. Tom halasi minua lohduttavasti ja työnsin hänet etäämmälle virnistäen.
”Nyt minun vuoroni kysyä ainakin kolme kysymystä”, naurahdin ja pyyhin kyynelten jäljet kasvoiltani.
”Antaa tulla”, Tom virnisti. Lähdimme jatkamaan matkaamme.
”Missä asut?” kysyin kun astuimme käytävälle ja lähdimme astelemaan kohti tyrmiä.
”Godrickin notkossa. Äidin suku on aina elänyt siellä”, Tom sanoi.
”Onko sinulla sisaruksia?”
”On, yksi pikkuveli. Ja sielunveljenä Alex”, Tom naurahti.
”Sen voin uskoa. Mitä vanhempasi tekevät työkseen?” virnistin.
”Isä toimii Irvetassa, en ole varma mitä hän tarkalleen ottaen tekee. Äiti taas kasvattaa vihanneksia kotonamme ja myy niitä veljen kanssa torilla”, Tom kertoi.
”Sinun vuorosi kysyä taas”, totesin.
”Sopii. Lempivärisi?”
”Vihreä. Sellainen luonnon ja metsän vihreä, ei luihuisvirheä. Lempipaikkasi linnassa?”
”Tarvehuone, ehdottomasti. Sinun lempipaikkasi?”
”Korkein tähtitorni. Mikä se tarvehuone on?”
Tom alkoi nauraa ja lähti viemään minua kohti seitsemättä kerrosta.
”Mitä täällä muka on?” kysyin, kun seisoimme tyhjän seinämän edessä. Vieressämme oli patsas, joka esitti Barnabas Bauka-aivoa opettamassa balettia peikoille.
”Tarvehuone, tai tulee-menee-huone. Näytän sinulle, pysy siinä”, Tom naurahti ja alkoi astella seinämän edessä otsa mietteliäästi rypyssä. Kolme kertaa hän ohitti seinän ja hätkähdin kun siihen alkoi ilmestyä kirskahtaen musta ovi. Suuni loksahti auki, kun Tom avasi oven ja paljasti sisältä pehmeillä tyynyillä, nojatuoleilla ja kirjahyllyillä täytetyn huoneen.
”Pyysin nyt huonetta, jossa voisi viettää aikaa”, Tom virkkoi vaatimattomasti.
”Se siis muuttuu miksi tahansa?” kysyin.
”Niin, tavallaan. Jos vain osaat keskittyä siihen asiaa tarpeeksi tiukasti. Tarvehuone antaa aina sellaisen huoneen jota kyseinen ihminen eniten tarvitsee sillä hetkellä. Jos vaikka etsit vessaa kulkiessasi tämän ohi, niin, no, arvaat kyllä”, Tom kertoi virnistäen ja sulki oven.
”Kokeile vaikka.”
Aloin epäröiden astella seinämän ohitse ja ajattelin samalla pimeyden voimilta suojautumisen tunti edelleen muistissa: ”
Tarvitsen paikan jossa oppia suojelius –loitsu...” Kolme kertaa seinämän ohitettuani musta ovi ilmestyi taas ja avasin sen uteliaana. Sisältä paljastui keskikokoinen luokkahuonetta muistuttava paljas tila, jonka keskellä oli iso, musta vaatearkku. Seinillä oli lasihyllyjä täynnä suklaata, levyinä ja patukoina.
”Mitä toivoit?” Tom kysyi uteliaana.
”Paikan, jossa voin oppia sen kolmasti manatun suojelius –loitsun”, mutisin.
”Ai niin, sekin pitää joskus opettaa”, Tom virnisti ja sulki oven minun pyöräyttäessäni silmiäni.
”Mitäköhän siinä arkussa oli”, mutisini itsekseni.
”Varmaan mörkö”, Tom arveli. Katsoin häntä kysyvästi.
”Niin Harry Potterkin oppi suojeliuksensa Remus Lupinin kanssa. Mörön avulla”, Tom sanoi.
Loppupartioinnin aijan esitimme vuorotellen kysymyksiä toisillemme ja aika kului yllättävän nopeasti. Minä jopa aloin sietää Tomia enemmän, ja pidin partioinnin aikana käymistämme keskusteluista.
Sunnuntaiaamuna heräsin todella aikaisin. Vaikka olinkin valvonut edellisenä päivänä myöhään, olin todella pirteä noustessani. Olimme keskustelleen Tomin kanssa vielä pitkään partioinnilta palattuamme ja olin jopa toivottanut hyvät yöt Tomille halauksen kera. Hymyillen kävin pikasuihkussa ja vaihdoin yöpukuni arkivaatteisiin. Koulupukua ei onneksi tarvinnut laittaa näin viikonloppuna. Astelin alas oleskeluhuoneeseen ja sieltä käytävään mukanani kasa pergamenttia ja sulkakynä mustepulloineen.
Kävelin autoiden käytävien poikki ja tervehdin hereillä olevia muotokuvia. Yllätyksekseni pääovilla minua vastaan tuli kirkkaanpunaisilla, vaalearaitaisilla ja lyhyillä hiuksilla varustettu nuori nainen. Hänen silmänsä olivat kirkkaan vihreät, yhtä pistävän kirkkaat kuin sir Jonaksella. Epäilin hänen olevan sukua.
”Huomenta”, nainen toivotti pirteästi.
”Huomenta”, sanoin ja astuin pihamaalle vieville portaille, mutta nainen pysäytti minut tarttumalla minua olasta.
”Osaatko muuten kertoa, mistä löytäisin Jonin?” nainen kysyi.
”Jonin?” ihmettelin.
”Ai niin, unohdin. Sir Jonas Saviorin tarkoitin”, nainen naurahti irrottaen otteensa olastani.
”Hän on ehkä luultavammin huoneessaan”, arvelin epäröivästi.
”Pimeyden voimilta suojautumisen luokassa varmaankin. Mikä kerros?” nainen kysyi mietteliäästi.
”Neljäs. Lähellä sitä taulua jossa ovat iloiset noidat metsässä”, sanoin.
”Kiitos. Minä olen muuten Nora Savior, Jonin sisar. Minua voit kutsua ihan Noraksi, en välitä titteleistä”, nainen esittäytyi. Kättelimme.
”Mary Strewott. Oletteko kaksoset? Silmänne näyttävät niin samanlaisilta”, esittäydyin itsekin.
”Kaksosetpa hyvinkin. Jon kertoikin sinusta, hän pyysi osittain siksi minua tulemaan aikaisemmin”, Nora sanoi hymyillen.
”Aikaisemmin?” toistin kysyvästi.
”Jep. Mutta tuloni syy selviää kyllä aikanaan, se jääköön nyt salaisuudeksi. Menehän siitä nyt mihin olitkaan matkalla, minä menen herättämään rakkaan veljeni”, Nora naurahti ja iskien silmää asteli eteisaulaan. Minä katsoin hetken hänen peräänsä, kunnes lähdin jatkamaan matkaani pihamaan poikki kohti pöllötornia.
Kiipesin portaat nopeasti ylös pöllölään ja huomasin siellä olevan jo joku. Jerry. Jähmetyin pöllölän ovelle katsomaan sysimustan sarvipöllön luokse kumartunutta tuttua rastapehkoa. Nielaisin ja hätkähdin, kun Jerryn pöllö kirkaisi selvästi iloisesti huomatessaan minut. Jerry käännähti ympäri ja hetken katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten hän kääntyi pöllönsä puoleen mitään virkamatta. Hänen pöllönsä naksautti nokkaansa paheksuvasti. Astuin varovasti sisään pöllölään ja hain katseellani lehtipöllöäni Albusta.
”Albus lähti just metsästämään”, Jerry totesi. Hätkähdin ja katsoin häntä yllättyneenä.
”Tulin just tänne kun Albus lähti”, Jerry sanoi.
”Ai”, mutisin. Istahdin oven juurelle ja levitin eteeni lattialle ensimmäisen mukanani tuomista pergamenteista. Kastoi sulkakynäni musteeseen ja asettaessani sen valmiiksi pergamentille aloin pohtia mitä kirjoittaisinkaan.
”Kelle kirjotat?” Jerry kysyi.
”Isälle. Kiitos Lucian”, sanoin.
”Miks? Sehän, sun isäs siis, ei halua pitää yhteyttä”, Jerry ihmetteli.
”Lucian mielestä minun pitäisi kirjoittaa kirje hänelle ja kertoa mitä on tapahtunut vuosien varrella. Lucian mielestä isä ehkä jopa saattaisi kaivata minua”, mutisin.
”Ja sä uskot sitä Luciaa?” Jerry kysyi ihmeissään.
”Mikä kuulusteluvimma kaikilla on?” huokaisin.
”Sori. Olen vain utelias”, Jerry virnisti hätistäessään pöllönsä pois ja noustessaan seisomaan. Kohautin olkiani.
”Ei olla muuten juteltu vähään aikaan”, sanoin.
”Sä tiedät syyn. Se sopimus Lemberin kanssa –”, Jerry aloitti, mutta keskeytti lauseensa minun tuhahtaessa ja pyöräyttäessä silmiäni.
”Sopimus kieltää
sinua lähestymästä
minua. Mutta se ei kiellä
minua lähestymästä
sinua”, sanoin. Jerry hätkähti.
”Lucia sen kertoi minulle”, sanoin virnistäen.
”Fiksu likka se Lucia”, Jerry totesi. Kohautin olkiani.
”Onhan hän aika”, mutisin.
”Tarviitko apua kirjoittamisessa?” Jerry kysyi istahtaessaan minua vastapäätä.
”Ehkäpä. Mitä voisin kirjoittaa isälle?” tuskastelin.
”Jos kysyt ensin vaikka mitä se on puuhannut hylättyään sut. Kuulumisia ja näin. Sitten kerrot mitä sulle on tapahtunut”, Jerry ehdotti.
”Kirjeenaloitus on aina hankalaa. Vinkkejä?” naurahdin.
”Noo... Vaikkapa tälläin, ”Hei isä, toivon mukaan et heitä tätä heti tuleen, mutta ajattelin ottaa yhteyttä kiitos erään ystäväni”. Ja sitä rataa”, Jerry ehdotti virnistäen.
”Kiitos”, virnistin ja kirjasin Jerryn saneleman alun hieman muokaten sitä. Loppujen lopuksi kirjoitimme yhdessä kirjeen.
”Minun pitää myös kysyä vaarin ja maammon nimiä. Täytyisi pyytää heiltä rahaa”, sanoin lopetellessamme kirjettäni.
”Mihin rahaa tarviit?” Jerry ihmetteli lisätessäni kysymykseni kirjeeseen.
”Luutaan. Olen nykyään, yllätys yllätys, Rohkelikon etsijä”, huokaisin ja luin vielä kerran läpi kirjoittamani kirjeen.
Hei isä!
Toivon mukaan et heitä tätä tuleen, heti kun luet nimeni lopusta, mutta ajattelin ottaa yhteyttä. Tai oikeastaan eräs ystäväni, Lucia Marwell nimeltään, käski minua kirjoittaa tämän. Toinen ystäväni, Jerry Oliver, auttaa tämän kirjoittamisessa sillä en ole ollut koskaan hyvä kirjoittamaan kirjeitä enkä varsinkaan sukulaisilleni joiden kanssa en ole pitänyt yhteyttä pitkään aikaan. Jerry on sieltä orpokodista minulle tuttu, sieltä missä olen viettänyt kesälomani.
Mitä sinulle kuuluu? Oletko mullistanut jotenkin elämääsi, tai onko jotain muuta kertomisen arvoista tapahtunut?
Minä olen nykyään johtajatyttö, eli suurimman vastuun omaava oppilas koko koulussa johtajapojan ohella. Toimin lisäksi valvojaoppilaana, eli autan toisia tylypahkalaisia. Nyt jos milloin heität kirjeen tuleen kun luet sen koulun nimen, mutta ole kiltti äläkä tee sitä. Tupani on Rohkelikko, näin ohimennen. Olen miettinyt myös vähän, millaisia sinun vanhempasi olivat? Mikä oli heidän tupansa? Entä ammatti? Nimet olisi mukava tietää. Ammatista kysyin siksi, koska itselläni alkaa olla viimeiset mahdollisuudet päättää mitä haluan tehdä työkseni ja heidän ammateistaan voisin saada vinkkejä. Toivon ettet pidä tätä kirjettäni liian tunkeilevana, tai utelevana, mutta paljon on kysyttävää.
Pöllön, joka toi tämän, on omani ja sen nimi on Albus.
Onko sinulla mahdollisesti asioita, jotka haluaisit tietää minusta? Lähetä vain vastauskirje Albuksen mukana, niin se tuo sen minulle tänne Tylypahkaan. En osaa kertoa paljoa minulle tapahtuneista asioista tai minusta itsestäni, kun en tiedä mitä haluat tietää, tai haluatko edes tietä, ja pergamenttia on rajallisesti.
Olisiko kuitenkin mahdollista pitää säännöllistä yhteyttä? Ellei Albuksen tulo häiritse liikaa, tai jos sinä edes haluat pitää yhteyttä.
Lähetän tämän mukana kuvan minusta ja eräistä ystävistäni. Pojat siinä kuvassa ovat Kelmejä, Tylypahkan pahimpia keppostelijoita ja samalla kuitenkin varsin mukavia poikia. Tytöistä vaalea on Lucia, josta kerroinkin jo, ja kiharahiuksinen taas on nimeltään Emma Anders. Kelmeistä se hieman pystyhiuksinen, kuvassa ne näyttävät tummilta mutta ovat oikeasti ruskeat, on Tom Lember, johtajapoika. Tom muuten pitää minusta, ja alan vähitellen epäillä että pidän itsekin hänestä. Se virnuileva ja kuvassakin selvästi erottuvat, vihreät hiukset omaava Alex Stromball on Tomin sielunveli, ja samalla Emman ihastus. Tummaihoinen ja vaaleahiuksinen on Simon Beck, hiljaisin ja silti kieroin kelmeistä. Silmälasipäinen on nimeltään Edvard Murmall, hän seurustelee Lucian kanssa ja on vastuullisin kaikista kelmeistä. Minä olen siinä keskellä, minut tunnistaa siitä että hiukseni vaihtavat väriä, se tarina on aika pitkä juttu kertoa pelkästään kirjeessä. Kuva liikkuu velhovalokuvien tapaan, normaaleja kuvia minä en omista. Toivon että pidät siitä. Jerry ei ole kuvassa siksi, koska hän on Luihuisessa eivätkä toiset oikein pidä hänestä. Sekin on aika pitkä tarina kertoa kirjeessä.
Minä olen muuten nykyään Rohkelikon tuvan huispausjoukkueen etsijä. Tarvitsen tosin luudan ja siihen tarvitsen rahaa. Onko minulla omaa holvia Irvetassa, josta voisin sitä hakea? Ja voisitko sinä mahdollisesti käydä ostamassa minulle luudan?
Sinun, Mary.”Luulisi että toi olisi hyvä kirje”, Jerry totesi.
”Aina voi toivoa. Näkyykö Albusta vielä?” kysyin.
”Tuolla”, Jerry nuokkasi eräälle tyhjälle orrelle, ja siellähän tuttu lehtipöllö kökötti silmät meitä katsellen. Taitoin kirjoittamani kirjeen mukanani tuomaan kirjekuoreen, jossa kirjeessä mainitsemani velhovalokuva jo oli. Suljin kuoren taikasauvan näpäytyksellä ja kirjoitin isäni nimen kuoren päälle. Albus lennähti olalleni noustessani seisomaan, ja ojensi ojensi kiltisti koipensa, jotta sain sidottua kirjeen siihen.
”Vie se isälleni oli hän missä hyvänsä, ja ole varovainen. Hän ei ehkä suostu ottamaan kirjettä vastaan”, mutisin Albukselle sen levittäessä siipensä. Albus näykkäisi korvalehteäni kuin pyytääkseen minua luottamaan siihen ja lennähti sitten ulos pöllölän ikkunasta.
”Sinne meni”, Jerry mutisi noustessaan takanani.
”Niin meni”, mutisin ja katsoin nyt Jerryä tarkemmin. Hän katsoi minua tummilla silmillään hieman vaivautuneena.
”Mä taidan mennä. Nähdään taas”, Jerry sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Nähdään”, mutisin ja jäin katselemaan ikkunasta ulos mietteliäänä, kun Jerry lähti.
A/N: Kommenttia janoan edelleen.