Nimi: Virkoaminen
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Genre: Draamaa one-shotin muodossa. AU. Eräänlainen jatko/väliosa.
Ikäraja: K-11
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaParitus: Severus/Lily
Vastuuvapaus: Row-täti omistaa kaiken, minä se kun vain leikin hänen leleuillaan hetkisen ilman rahallista korvausta.
A/N: Älkää turhaan säikähtäkö tätä tuota jatko/väliosa merkintää genreissä. Se on siellä lähinnä itseäni varten, sillä henkilökohtaisesti kuvittelen tämän sijoittuvan samaan todellisuuteen Severus/Sibylla raapalesarjani
Esimerkkinä muille (K-18), mahdollisena väliosana kunnolliselle jatko-osalle, jota olen pitkään pyöritellyt mielessäni. Tämä ei millään muotoa vaadi ks. ficin lukemista, mutta jos tuolle Sev/Sibylla-ficille jossain vaiheessa jatkoa kirjoitan, niin tästä tulee silloin sen tausta ja pohja. Ja jos taas en kirjoita, niin onpahan pistetty kuitenkin pitkään mielessä pyörinyt aihio ylös.
VirkoaminenOikeastaan hän ei muistanut mitään, mutta kuolema oli ollut kaunis.
Paniikki ja hätä olivat asioita jotka kuuluivat elämään, mutta viimeisenä lohdutuksena Lilyn lempeä katse johdatti rajan toiselle puolelle, eikä menehtyminen pelottanut. Armollisuudessaan oli kuin olisi vain nukahtanut viimeisen kerran raskaimman päivän jälkeen, eikä uneen seurannut kipu eikä kolotus.
Elpyminen oli kuitenkin luku omassa luokassaan. Jos kuoleminen oli ollut lempeä armahdus, oli kylmä virkoaminen julman rangaistuksen luokkaa. Reikäisestä katosta tuiikki keskipäivän valoa kuin tilkitystä tähtitaivaasta ja Severus tiesi horrostaneensa jo tovin. Raajat olivat jääkylmät ja kankeat, ei ollut toivettakaan päästä jalkeille.
Severus koetti jäisillä sormillaan kaulaansa, joka oli paakkuuntuneen veren tahrima. Lattialla, viitalla ja kauluksella oli lätäköittäin kuivuneen mustanruskeaa verta. Näky oli oksettava, mutta Severuksen oli vaikea edes kääntää jäykkää niskaansa.
Hän oli siis todellakin elossa. Uudemman kerran. Samassa ruumiissa, joka edelleen kitui yksin rääkyvässä röttelössä hiljaa valuen kuiviin. Mitään syytä sille miksi itse vääjäämätön kuolema oli perääntynyt hänen tapauksessaan ei ollut, sillä Severus tiesi jo yksin verisistä todisteista valuneen lähes täysin kuiviin. Eikä Naginin jälkeen toki ollut syytä odottaakaan pelastusta.
Toiset vain selviävät hirvittävistä turmista naarmuitta. Onnettoman kulkijan jalan alta murtuu jää kevätjäällä, vesi kohmettaa ja täyttää keuhkot. Hengitys lakkaa minuuteiksikin. Joku putoaa luudalta luvattoman korkealla selviten naarmuitta. Kuolemansairas parantuu odottamatta, ilman tunnettua syyttä.
Jotkut ihmiset vain virkoavat.Syystä tai toisesta.
Ensimmäinen, paljolti itsesäälistä kumpuava ajatus Severuksella oli lyödä pää maahan, sulkea silmät ja odottaa milloin kuolema huomaisi tehneensä erheen ja palaisi korjaamaan hänet luokseen. Mutta itsesuojeluvaisto on eriskummallinen asia, ja se sinnittelee jokaisessa elävässä olennossa yllättävän sisukkaasti vaikka puolella liekillään, eikä anna periksi ilman taistelua.
Olihan Severuksella vielä
taikasauva.Viitan laskoksissa, aivan käden ulottuvilla. Vain hieman kahvaosastaan kulunut sauva, tummaa puuta, melkein sievä. Sormet kiertyivät sen ympärille vain vaivoin, mutta oikeaa loitsua oli vaikea tavoittaa. Hänellä ei missään nimessä olut voimia ilmiintymiseen, siitä olisi seurannut vain jotain kahta kauheampaa väsyneenä ja herpaantuneena halkiintuessaan jo puolimatkassa kahtia. Rääkyvä röttelö oli myös niin kaukana kaikesta, ettei välttämättä katonkaan räjäyttäminen valosuihkulla olisi herättänyt kenenkään huomiota.
Aika tuntui valuvan tyhjiin. Severuksella todennäköisesti oli vain yksi yritys ennen kuin lahjoitettu laina-aika kuluisi loppuun, eikä hän ollut laisinkaan varma oliko hänessä tarpeeksi tahdonvoimaa suojeliusta varten. Mistä hänellä mitenkään riittäisi onnellisuutta luomaan edes yksi kaunis suojeliuks sitä kipeästi tarvitessa, varsinkin kun elämä koostui vilusta ja kolotuksista, sinertävistä huulista ja vaivalloisesta hengityksestä.
"Odotum suojelius", Severus kuiskasi heilauttaen sauvaansa voimattomasti, mutta vaivalloinen yritys tuskin loi edes muutamia kipinöitä. Epätoivo kuristi kuin rintalastan päälle tiputettu suuri kivi.
"Odotum suojelius!" Severus korotti ääntään minkä pystyi, mutta edelleenkaan sauvasta ei purkautunut kuin säälittävä valonpilkahdus ja rätisevää tuiketta. Tyytymättömänä, mutta haluttomana luovuttamaan Severus sulki silmänsä ja hengitti niin syvään kuin vain pystyi välittämättä sykkivästä kivusta kaulallaan. Hän ajatteli Lilyä, Lilyn kauneutta ja kaikkea sitä mitä heidän välillään oli, tai olisi voinut olla, ellei kaikki olisi mennyt jo kauan sitten piloille.
Jotenkin se ei vain ollut enää tarpeeksi.
Aina
ennen nuo muistot olivat tepsineet. Kaiken mitä Severus oli tehnyt intohimolla ja suurella tahdonvoimalla saattoi viime kädessä sanoa aina olevan Lilystä lähtöisin. Eikö totta, katso nyt kuinka paljon hän oli uhrannut sen pojankin eteen! Typerien pyöreiden sankojen takaa nyrpisteli vain samaa Severuksen inhoamaansa saastaa, joka oli varastanut pois kaiken sen mikä reiluuden nimissä olisi kuulunut hänelle. Kaikki koettelemukset ja hampaan purenta vain siksi, koska pojan suonissa virtasi rakastetun veri.
Turhautuminen viimeiseltä tuntuvaan epäonnistumiseen Severus oli jo valmis heittämään tarpeettoman sauvansa niin kauan kuin suinkin kunnes hän kuitenkin hoksasi jotain, joka pidätteli häntä - eikö yksi elämä ole kuitenkin aivan riittämiin pyhitettäväksi yhdelle ihmiselle?
Syvinkin rakkaus solmitaan vain kunnes kuolema heidät erottaa.
Severus oli jo kauan roikkunut järjellä ajatellen mahdottomuudessa. Nyt kun molemmat osapuolet olivat jo kerran menneet... eikö hänelläkin lopultakin ollut oikeus unohtaa? Mistä hän saisi apua, nyt kun viimein osaisi antaa periksi?
"Odotum suojelius!"Vapiseva, mutta jokseenkin säännöllisen muotoinen eläin olentö ryöpsähti ulos sauvasta ja Severuksesta itsestään. Se ei ollut voimakkain saati taidokkain suojeliustaika jonka hän oli kuunaan taikonut, mutta se oli riittävä, joskin tunnistamaton epämääräisyydessään. Se ei muistuttanut paljon naarashirveä, eikä oikeastaan mitään eläintä jonka Severus olisi voinut tunnistaa, mutta liekö sen väliä. Kuin kummitus se loikki pois kuin tuuli, eikä Severus voinut muuta kuin toivoa sen löytävän perille ennen kuin oli liian myöhäistä.
Tajunta hämärtyi odottaessa. Mistään ei voinut tietää löytäisikö taika ketään, ja jos löytäisi, kenet se toisi mukanaan. Mutta nukahtaminen loppujen lopuksi tuntuu aivan erilaiselta kuin kuoleminen, sillä Severus tällä kertaa odotti heräävänsä.
FINA/N: Enpä muuten ikinä ois uskonut kirjoittavani Sev/Lilyä pääparituksena.
