Ficin nimi: In my memories
Kirjoittaja(t): Lasisydän
Oikolukija/Beta: SuklaaKissa
Tyylilaji/Genre: Draama
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Paritukseton, OFC päähenkilö
Vastuunvapaus: Omistan vain "juonen" ja hahmot, maailma on J.K. Rowlingin luoma.
A/N: Lasisydän siis väitti, että hänestä on niin kauheaa julkaista tämä, että antoi minulle luvan tehdä sen. Tässä siis SuklaaKissa, kirjoittaja on tuossa keskittynyt pelaamaan pikkusiskoni kanssa lautapelejä.
Vielä sitten mainitsen, että en tosiaankaan tehnyt juuri mitään muka betana ollessani.
Oli tuulisin päivä koko kesänä, ja silti me istuimme taas siinä, vierekkäisissä keinuissa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, tuijotimme vain pellon laidasta alkavaa kuusimetsää ja kuuntelimme keinujen nitinää, sillä vaikka minä vain istuin, hän liikutti keinua hitaasti eteen-taakse, eteen-taakse, hyvin olemattomasti.
Emme olleet puhuneet vähään aikaan mitään. Ennen olimme kertoneet toisillemme kaiken, mutta puhuminen oli vähentynyt päivä päivältä enemmän sen jälkeen kun olin saanut kirjeen, johon oli kirjoitettu vastaanottaja – jopa makuusalini – smaragdinvihreällä musteella.
Hän oli vuoden nuorempi, eikä siis ollut saanut kutsukirjettä Tylypahkaan. Ei ainakaan vielä.
Keinun liike oli pysähtynyt. Huomasin sen vasta tajuttuani, ettei nitinää enää kuulunut.
Ennen tätä kesää emme yleensä keinuneet paljon. Nyt istuimme keinussa päivittäin, tuijotimme metsään haluten sanoa niin paljon kaikenlaista mutta pysyen kuitenkin hiljaa. Me vain pidimme kiinni tunteesta, että olimme kumpikin siinä.
Yhdessä.
”Minä näin viime yönä yhden unen.”
En vieläkään kääntänyt katsettani häneen, mutta kuulin värisevästä äänestä, että siskoa itketti. Hän ei ollut itkenyt minun kuulteni pitkään aikaan.
”Sinä olit siinä. Seisoit pellon laidalla ja vilkutit minulle.”
Pidin katseeni metsässä. Halusin kuulla, mitä siskolla oli sanottavana.
”Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun näin sen unen. Mutta tällä kertaa se tuntui... lopullisemmalta kuin aiemmin.”
Tiesin, mistä se johtui. Tänään oli kolmaskymmenes heinäkuuta. Huomenna pitäisi lähettää Tylypahkaan sana siitä, että aioin tulla. Tai sitten jättää tulematta.
”Onko sinun pakko lähteä?” sisko kysyi yhtäkkiä. ”Etkö voisi... jäädä tänne? Minun, äidin ja isän kanssa?”
Hymyilin hiljaa. ”Minä haluan mennä. Haluan opiskella taikuutta ja tulla lomiksi tänne kertomaan sinulle, mitä siellä tehdään, ja haluan lähettää kirjeitä kotiin pöllöillä ja haluan että sinäkin tulet sinne kanssani sitten kun on aika.”
Sisko oli hiljaa. Hän istui siinä eikä sanonut mitään, tuijotti edelleen metsää, kunnes nousin ylös ja menin halaamaan häntä.
”Sinä olet aina minun rakas siskoni”, muistutin hänelle, ”tapahtui mitä tahansa ja menimmepä minne tahansa.”
Hän niiskaisi, ja rutisti sitten minua lujaa. Minä rutistin takaisin, ja suljin silmäni kun kuulin hänen itkevän hiljaa olkapäätäni vasten.
Pikkusiskoni, se herkempi osapuoli meistä kahdesta, se joka itki hyvästellessä.
Minä, se, joka teeskenteli vahvaa ja lohdutti toista lähdön hetkenä vaikka olisi mielummin vain kadonnut hiljaa ja huomaamattomasti.
Sen hetken minä muistaisin aina. Sitä hetkeä minä ajattelin, kun Tylypahkan helakanpunainen pikajuna lähti liikkeelle ja perheeni vilkutti minulle, hymyillen hyvästiksi.
Ei se mitään, jouluna tavataan. Ja kesällä minä tulen takaisin kotiin.Rutistin värisevin käsin tuoreinta Päivän Profeettaa ja luin yhä uudestaan kuolleiden joukosta kolmen perheenjäseneni nimet.
