Author: KAISA.
Rating: S
Genre: Slash/het, fluff... oneshot. (Itse ainakin ajattelen tämän poika/poikana, mutta saa ajatella sitten kumpana vaan.)
Disclaimer: Tämä stalkkaaja on minun, mutta tämä stalkattava on periaatteessa oikea ihminen, jonka ulkonäköä ollaan muutettu lähes tuntemattomaksi, mutta lähtökohtana yksi poika.
Summary: Oli varmaan satanu viikon putkeen kun mä näin sen taas uudestaan. Mä en tiedä miks, mutta mä lähdin seuraamaan sitä. Oikeestaan, aina kun mä näin sen mä lähdin seuraamaan. En mä tahallani stalkannu, joku sen olemuksessa vaan repi mut mukanaan. Pakotti seuraamaan. Jos se meni siihen suuntaan, josta just tulin niin silti se oli menoa.
A/N: Ja kaikki alkoi siitä, kun odotin puiston laidalla, että äiti hakisi minut, koska satoi.
Sitten näin pojan joka pyöräili sateenvarjon kanssa. Mietin, kuka poika käyttää sateenvarjoa ja totesin samalla, että se piti siitä kiinni aika homosti. Sitten kamalana ihmisenä aivoni alkoivat raksuttaa. Mietin miltä näyttäisi yksi sellainen söpö porilainen poika sateenvarjon kanssa, sitten kävi kusisesti.
Päähäni tulivat ensimmäiset lauseet. Niihin liittyivät mustat hiukset ja siniset silmät. Ja sade, ja sateenvarjo. Mutta eihän se mitään söpöä ole, jos on poika jolla on musta sateenvarjo. : >
Sitten näin miehen, tai pojan, nuoren miehen, jolla oli sateenvarjo: se oli violetti. Ja siitä se ajatus sitten lähti.
Ystävällä tulee tästä kuulemma mieleen minä, että kiva. : )
Ja ai niin, tämä on aika nopeasti etenevä. Taitaa mennä parisen viikkoa vaikka ihan kohdan vaihdoksen aikana. Yrittäkää pysyä perässä.
* * * * *
Violetti sateenvarjo
Kun se käveli ohi mustine hiuksineen, sinisine silmineen, sateessa, violetin sateenvarjon kanssa. Eihän siinä mitään muuta sitten voinu kun todeta, että se oli helvetin suloinen näky. Mä melkein törmäsin tolppaan naama edellä, mutta onneks sitten mun hartiani vaan tömähti siihen ja koko tolppa alko heilumaan ihan hulluna. Se oli vaan sellanen joku tilapäistolppa jossain sementtihommassa.
Ilmeisesti se kuuli sen vitunmoisen pärräämisen nappiksistaann pauhaavan musiikin läpi, koska se käänty kattomaan taakseen. Kun se näki mun nolon punasen olemukseni ja tolpan heiluvan mun vieressä se virnisti huvittuneena. Sillä oli smiley.
Sitten se käänsi katseensa takasin eteenpäin ja jatko matkaansa sateessa violetin sateenvarjon kanssa. Kuka mustahiuksinen, smileyn omistava poika kulkee sateenvarjon kanssa? Ei sellasten pitäis välittää mitään. Sehän on lähinnä rajumpaa, jos meikit on levinny ja hiukset roikkuu märkinä naamalla. Ehkä se ei kyllä ole rajumpaa, mutta seksikkäämpää toki.
Oli varmaan satanu viikon putkeen kun mä näin sen taas uudestaan. Mä en tiedä miks, mutta mä lähdin seuraamaan sitä. Oikeestaan, aina kun mä näin sen mä lähdin seuraamaan. En mä tahallani stalkannu, joku sen olemuksessa vaan repi mut mukanaan. Pakotti seuraamaan. Jos se meni siihen suuntaan, josta just tulin niin silti se oli menoa.
Sillä kertaa mä kuuntelin sen läpi pauhaavaa musiikkia, siitä voi päätellä kuinka lähellä mä sitä olin. Ja mä voisin myös väittää kuulleeni hyräilyä. Se loikkas söpösti lätäkön yli ja pyöritteli sitä violettia sateenvarjoaan.
Mä toivoin joskus niin hemmetisti, että se pudottas jotain, jolloin mä saisin huutaa: "anteeks, sä pudotit jotain". Mahdollisesti juosta sen kiinni, koskettaa jotain sen ruumiinosaa ja hymyillä sille vinosti. Mä varmaan eksyisin sen silmiin. Tai mä olin varma, että eksyisin.
Se meni sillon Siwaan, tietenkin mä sitä sinne seurasin. Vakoilin sitä hyllyjen välistä. Se osti kaakoata, pakastevihanneksia, makaronia, jauhelihaa ja suklaalevyn. Sen ostokset makso yhdeksän euroa ja rapiat. Mutta en mä viittiny siinä jonossa ihan sen perään mennä. Päästin jonkun mummelin siihen eteeni. Lopulta kun mä pääsin maksamaan kurkkupastillini, se oli jo kerinny lähtemään Siwan pussi kädessäään.
Kun mä pääsin ulos, mä en nähnyt sitä missään. Kattelin kaula pitkänä eri suuntiin, enkä edes jostain kumman syystä muistanu, että mistä suunnasta mä olin itse tullu.
Joskus liikennevaloissa mä melkein lyöttäydyin kiinni sen kylkeen. Haistelin sitä, ei se voinu sitä nuuskutusta kuulla musiikkinsa läpi.
Mutta joskus se on katsahtanu, vannon sen. Sen siniset silmät on porautunu mun omiini, mutta aina mä ymmärsin sen vasta jälkikäteen.
Se tuoksui muuten aivan järkyttävän hyvältä. Sellaselta poikamaisen miehekkäältä. Hedelmiltä. Tupakalta. Ikinä mä en kyllä nähnyt sen polttavan.
Yhtenä ainoana päivänä kun ei satanut, mutta Pakkasherra oli jäädyttänyt meidän sateet jääks, sillä oli kädessään söpöt lapaset. Nallekuvioiset, sellaset vaaleensiniset. Mä uskoin, että ne oli sen mummun tekemät. Sen joka asusti siellä vanhainkodissa. Mä joskus seurasin sitä sinne vahingossa. Se meni sisälle ja tuli vähän ajan päästä ulos punatakkisen naisen kanssa. En mä nähnyt edes sen naisen kasvoja ennen kun lähdin pois. Mä pidin vanhoja ihmisiä pelottavina.
Mä oikeesti näin sen aina. Aina kun lähdin pois kotoa se tuli mua vastaan. Joskushan mä lähdin ulos jonkun oudon voiman saattelemana etsimään sitä kaupungilta. Siellä se kyllä aina oli ja mä tiesin sen. Mä en kyllä tiennyt, että miksi se siellä joka päivä oli, mutta se oli mahtavaa. Kohtalolla oli kyllä sormensa pelissä, oli mun selitykseni asioille.
Sinä päivänä se oli ottanu uuden lävistyksen. Lävistys silmien väliin. Kaks mustaa palloa. Mä en ollut ihan varma tykkäsinkö mä siitä muutoksesta.
Se puheli puhelimeen, toisen nappikuulokkeen heiluessa holtittomasti sinä aikana kun sillä oli kivaa. Se käveli päättäväisesti, tiesi aivan varmasti mihin oli menossa. Mä taas varjostin sitä pari metriä takana, valmiina sen äkillisiin suuntavaihtoihin ja sellasiin.
Mä panin merkillä, että sillä ei sillä kertaa ollu oikeessa takataskussaan lompakkoa, niin kun sillä yleensä oli. Sillä oli yksissä housuissa sellaset kulumat sen lompakon takia. Yhdet housut oli rikki ja kaikkea muuta.
Mä keskityin niin miettimään minkälaisia housuja sillä oli ja niissä kulumia, että mä en huomannu kuinka se pysähty liikennevaloihin.
Ilman varotusta mä myös tunsin kuinka mun käsivarresta otettiin kiinni. Mä lensin melkeen selälleni.
Mut ei se antanu mun kaatua.
Sen käsi oli mun selän takana ja toinen piteli käsivarresta. Mä näin kuinka sen huulet liikku, mutta ykskään sana ei kuulunu. Se pudisteli päätään, sulki silmiään ja lopuks hymyili. Mä melkein valuin siihen viemäriin mun allani. Se uskals irrottaa otteensa musta vasta sitten kun valot oli vaihtunu takasin vihreiks.
Ainoa mitä mä taisin sen sanoista edes jotenkin ymmärtää oli: "Vittu autoja. Hanki silmät. Tapatat ittes vielä." Nyt se tiesi, että mä olin olemassa.
Se tuli mua vastaan kaks viikkoa sen liikennevalo -jutun jälkeen. Ensimmäiseks mä näin sen mustat hiukset ja kaulahuivin. Heti seuraavaks sen lapasen peittämässä kädessä jonkun toisen käden. Äkinäinen hengenahdistus melkeen tappo mut.
Mun käsi kuulu olla sen kädessä, ei jonkun muun. Se pelasti mut. Se huomas mut sillon, se olis voinu huomata mut aikasemminkin. Jos se olis... mä voisin olla tossa toisena. Varmasti voisin. Tyttö katsahti sitä ja hymyili onnellisena. Se suikkas pusun sen poskelle ja sai sillä pojan vetämään sen kainaloonsa.
Kaikki maailman muut miehet olis saanu olla siinä sen tytön kanssa, mutta ei se. Miks just se? Mä olisin voinu väittää, että se katse sen silmissä sillon kun se veti mut pois, etten olis loukkaantunu. Sen katse oli... sellanen. Mä vannon sen. Se välitti. En mä voinu nähdä niin paljon väärin.
Äiti on aina tavannu huutaa, että ei tarvi itkeä, jos ei satu.
Mua sattu niin järkyttävästi nähdä sen tytön käsi sen kädessä. Se sattu... ja mä itkin.
* * * * *
Muuttui tässä lopussa tämä poika/tyttö vähän hulluksi, mutta ehkä se kertoi miten tosissaan hän piti siitä pojasta.
