Nimi: Uusiin sotiin
Kirjoittaja: raitakarkki
Ikäraja: S
Paritus: Fleur Delacour/Bill Weasley
Tyylilajit: Drama, angst, romance
Tiivistelmä: Prinssin saavuttua valtakuntaan Fleuria piirittäneet varjot juoksivat nopeasti takaisin piiloihinsaA/N: Virkehaaste! Olipa kivaa kyllä kirjottaa tätä vaik kirjotinki tästä ehkä kolme eri versioo päivän mittaan :-D Ja jotku sanat vei mekein järjen ku en saanu niitä minnekään (pyydän anteeksi
sugaredilta posteljoonipöllö-sanan viemistä mutta pelkkä posteljooni olisi ollut joku maailman epärealistisin tapaus tuolla). Mutta onnistuin! Sanat olivat
hattu, kynnet, kylmä, heijastus, kuoria, kevätpäivä, menetys, tyhjä, kalla, uurre, askel, vastahakoinen, sudenkorento, valkoinen, kaipaus, tuska, maailma, ajatus, uhka, polku, jäätikkö, huulirasva, taivaankansi, posteljooni, elämä tuossa järjestyksessä.
Tää osallistuu myös johonki tusinaan muuhunki haasteeseen, Tunne10 - pelko, Canon10, Het10 ja One True Something 20 - angst nyt ainakin.
Ikärajasta sen verran et pelasin varman päälle koska ei tässä nyt mitään kamalaa tapahdu mut jos jollekin yksin jääminen on erityisen ahdistava asia, nii siks K11.
Otsikosta kiitos Hector (ja turkinpippuri
)
>>
Billin hattua ei näkynyt vieläkään.
Fleur vilkuili koko ajan oven suuntaan kynsiään samalla viilaten yrittäen saada sen kaiken vaikuttamaan huolettomalta, tavanomaiselta illalta, jona vaimo odotti miestään kotiin täyttämään huopahatullaan tyhjän kolon hyllyllä. Mutta minuutteja oli jo kulunut ja kului edelleen ja viilailusta tuli huolimattomampaa, Fleur tunsi kylmien väreiden juoksevan selkäänsä pitkin, hampaidensa pureutuvan alahuuleensa (
mitäpä jos hän ei tällä kertaa tulekaan, vain ajan kysymys Molly sanoi) ja hänen oli hyräiltävä itsekseen jotta taloa verhoava hiljaisuus rakoilisi edes hieman.
Mutta sitten Fleurin katse osui hänen omiin ikkunasta heijastuviin, kalpeisiin kasvoihinsa ja pimeän nielaistessa hänet hän tiesi sen alkaneen taas.
Pian Fleur löysikin itsensä puristamassa karvamattoa rystyset vaaleina, hengitys epätasaisena ja sydän kiivaasti hakaten, tuntien miten pelko kuori hänen rohkeuttaan pois kerros kerrokselta ja jäljelle jäivät vain suuret silmät ja tärisevät kädet. Samalla jokin istui Fleurin korvan juurella pukien hänen ajatuksiaan sanoiksi ja kuiskaillen niitä hänelle, muuttaen naisen mielen tummaksi niin kuin äkisti puhkeava myrsky muutti kevätpäivän.
- sinä et kestäisi sitä menetystä, Bill on kuollut ja sinä kuolet hänen mukanaan -
Itkua nieleskellen hänen onnistui kampeutua ylös ja kohdata tyhjä talo, valpas katse kohdistettuna ikkunan läpi huoneen nurkkiin syöksyneihin varjoihin, jotka tuntuivat kiertelevän häntä kuin saalistaan väijyen. Vai olivatko ne pelkkiä varjoja sittenkään – yhden huojuessa hitaasti kirjahyllyssä kukkivan kallan päälle, saattoi Fleur nähdä miten kukka kuoli siihen paikkaan.
Kasvot pelosta ja ikävästä uurtuneina osasi hän vain huutaa Billiä kotiin, omaa sankariaan, joka taltuttaisi pimeät lohikäärmeet syvälle onkaloihinsa.
**
Ikuisuuksien jälkeen askeleita; kuultuaan äänet aluksi jostain kaukaa hän ehti jo epäillä itseään, mutta niiden voimistuttua Fleur uskalsi raottaa aavistuksen silmiään. Vastahakoisesti ja epäröiden hän uskaltautui kurkistamaan ikkunasta ulos pimeään ja tunsi sydämensä hypähtävän nähdessään vilauksen Billin punertavista hiuksista, tietäen samalla odotuksensa päättyneen. Prinssin saavuttua valtakuntaan Fleuria piirittäneet varjot juoksivat nopeasti takaisin piiloihinsa, mutta se kaikki tapahtui naisen huomaamatta, sillä niin jännittyneenä tämä puristi kaulastaan riippuvaa sudenkorentokorua katse tiiviisti naulittuna eteiseen. Koko talo aina valkoisia seiniä ja tummia lattialautoja myöden tuntui pidättävän hengitystään Fleurin mukana.
Minun ei tarvitse kaivata enää oli tämän ensimmäinen ajatus oven naksahtaessa auki.
Ja heti kun Bill loi ensimmäisen hymyntäyteisen katseen kohti Fleuria, tämän tuska pakeni varpaiden ja sormenpäiden kautta jonnekin kauas pois. Sen jälkeen Fleurille maailmassa oli enää Billin tuttu tuoksu, kädet kiedottuina hänen ympärilleen ja tieto siitä, että toinen oli tosiaankin tullut kotiin.
Myöhemmin Billin sekoittaessa maitoa teehensä ja kertoessa perheistä, joita hän oli tänään auttanut pakoon sodan alta, oli Fleur lähes unohtanut kaikki ne pimeät ajatukset, jotka olivat pyyhkäisseet hänen ylitseen Billin oltua poissa. Eikä Fleur osannut edes pelätä sitä uhkaa, joka jäi vaanimaan häntä talon ulkopuolelle ja joka oli valmis palaamaan takaisin heti hänen jäädessään taas seuraavana päivänä yksin.
Sillä siihen asti Fleur olisi turvassa, sillä hänellä oli Bill, joka kuiskaisi ”
minä olen tässä” Fleurin korvaan aina kun hänen mielensä lähti vaeltamaan liian synkille poluille. Fleur oli jäätikkö, jota Bill esti sulamasta.
**
Ja vaikka Fleur inhosi aamuja Billin lähtöjen, liian vahvojen kahvikupillisten ja huulirasvan kyllästämien suudelmien takia, oli hän valmis jäämään yksin ja luottamaan Billin sanaan siitä, että tämä tulisi aina takaisin.
”Odota minua”, Bill sanoi nopean suudelman saattelemana ennen kiipeämistään kukkulan laelle taivaankantta vasten piirtyneenä, ja Fleur lupasi tehdä mitä ikinä vaadittiin välittämättä niskaa jo kutittavasta yksinäisyydestä.
Mutta posteljoonipöllön saavuttua Fleur oli jo unohtanut ja etsi nyt vapisevin käsin kirjeiden joukosta viestiä, joka kertoisi, että Bill ei palaa.
(Eikä viestiä tullut, kuten ei ikinä ja hetkeksi Fleur pysähtyi miettimään oliko se rakkaus joka sai hänet aina yhtä sekaisin, vai elämäkö vain.)