Lehtikierteitä tulisilmin / K11

[Lils]

Rating: K11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Pairing: Sirius/Remus
Summary: Kun Siriuskin oli jo mennyt, tietämättä hänestä ja tietämättä tunteista, tietämättä elämästä tai kuolemasta, kuollut vain. Silloin Remus oli jo höyhenenkevyt ja liian heikko.
Warnings: surua : (

A/N: FF10 III (Kelmit), Aakkoshaaste (Sirius Musta) Shady Bard - These Quiet Times. shaya-kullalle, söötteli. ♥
Lehtikierteitä tulisilmin

Remus katseli usein sivusta. Opiskeli ihmisiä eleistä ja reaktioista, siitä, mitä tapahtui, miten joku vastasi kun tietyllä tavalla kysyttiin. Mikä oli äänensävy aamulla ja miltä tuntui illalla, olivatko yökeskustelut ne parhaimmat (ja ainahan ne olivat, varsinkin Siriuksen kanssa). Hän hymyili vähän ehkä arasti, ei muiden seurassa, mutta pojan kyllä. Silloin kahdestaan, puolenyön jälkeen hämärässä, hänellä ei ollut sitä samaa huumorikuorta ja kirjaa, jonka taakse piiloutua – Sirius näki aina kansien lävitse, osasikohan hän edes nukkua.

Hän seurasi kahvikupin huuruja aina kattoon asti, odotti, että ne joko tavoittivat maalinsa tai kuolivat matkalle. Liian usein ne kuolivatkin, se oli surullista. Eiväthän ne koskaan päässeet elämässään sinne minne halusivat, tuskin pääsisi hänkään. Se oli turruttavaa, surullista.

The leaves are falling
Falling from the trees
And birds are calling
And the earth begins to freeze

Lehdissä olikin aina ollut sitä samaa. Kaikenlaisissa, oikeastaan. Sanomalehdet kahisivat tietyllä tavalla ja jättivät mustetahroja käsiin erilailla kuin kirjat. Niiden sivut olivat erilaista – joskus paperia, joskus pergamenttia – kirjoittajat eri ihmisiä. Ne eivät olleet jonkun elämä, ne olivat pieniä hetkiä monen ihmisen muistoista ja todellisuuksista. Ne olivat realistisia, ja siksi niihin oli niin helppo hukkua. Ne kertoivat aina, ettei todellista onnellisuutta koskaan ollutkaan. Ehkä itsellä kyllä, muttei koskaan kaikilla. Ja eihän sillä ollut väliä, kuka oli onneton.

Mutta puissakin oli lehtiä, ne olivat erilaisia. Ne olivat värikkäitä, tulipyörteitä ja jotkut madonsyömiä. Remus katseli niitä nimenomaan palavin silmin, intohimolla; samalla tavalla kuin kirjojakin luki. Lehdillä ei ollut todellisuutta, niillä oli vain elämä ja sen jälkeen kuolema, hapertuminen, hidas katoaminen maailmasta tai oikeastaan muuttuminen toiseksi. Se oli kiehtovaa ja omalla tavallaan hiljentävää. Niitä Remus saattoikin katsella ikuisuuksiin, tulipyörteitä tulisilmin ja melkein niin kuin olisi ollut lämmintä.

These quiet times
That I like best
These quiet times
That I like best

Mutta oli viileä. Ja niitä hiljaisuuksia oli paljon.

Oli kylmiä syysiltoja, kun he kävelivät ehkä kahdestaan, ehkä eivät. Linna oli silhuetti tummaa taivasta vasten ja sen ikkunat pieniä valopisteitä, pieniä vain siksi, jotta oli jotain muistuttamassa heille, että he olivat kaukana, toisessa maailmassa. Ne hetket olivat loputtomia, jopa jälkeenpäinkin – sillä vaikka he lähtivät sisälle ja menivät nukkumaan, elivät aamulla uuden päivän, se oli silti siellä. Ainakin Remuksella.

Sitten oli aamuja, kirpeitä tunteja joskus kuuden jälkeen (välillä viidenkin, neljältä he eivät kuitenkaan heränneet). Ne eivät olleet Remusta ja Siriusta, ne olivat aina Remusta ja jotain muuta – oli Peteriä ja Jamesia ja joskus Lilyä ja aivan liian usein Amandaa. Ne olivat hetkiä, joiden aikana hän toivoi olevansa jossain muualla, ehkä nukkumassa; Siriusta hän ei olisi saanut hereille kuitenkaan. Olisi kai ollut turvallisinta olla siellä, nukkua ja nähdä erilaisia unia.

Mielellään siinä ihan vieressä.

The snow is falling
Falling on the fields
I catch you calling
Remember how it feels

Kirjava vaihtui sameanhämärään talveen, lopulta pimeäänkin. Ei ollut ehkä hankia ja valkoista joka puolella, kylmää oli silti ja eteensä hän ei nähnyt. Hän ei tuntenut sitä kättä sormiensa lomassa, mutta saattoi kuvitella sen. Jotain siinä oli kuitenkin aina, tytön pehmeät ja pitkät sormet tai huulet huulilla ja kädet irti toisen hiuksilla – ei mustia hiuksia vaan punaiset, heleän punaiset ja silmätkin olivat eri tavalla kauniit. Nukkemaiset, suuret ja pitkäripsiset, eivät ne tummat ja kohtalokkaat ja kohtalonpyörityksen jännittävät. Siinä tytön vieressä ei ollut lämmin, ei vaikka oltiin kuinka lähellä tahansa. Jääpaloja sormissa, kynsien alla – sängyssä lakanoissa ja seinillä tauluissa, aamulla aamupalan kanssa jäävettä ja tunneilla ikkunat auki.

These quiet times
That I like best
I’ll catch you falling
When you least expect

I’ll catch you falling
I’ll catch you falling
I’ll catch you falling
When you least expect

Yhtäläisyyksiä ei ollut. He olivat villejä omilla tavoillaan, toinen ehkä kapinana ja välinpitämättömyytenä mutta Remus itse vain pelkkänä hauskanpitona. Hän oli se, joka vetäisi pojan takaisin kun reuna oli liian lähellä, piti kiinni kun kaikki muut olivat jo juosseet karkuun. Hän odotti aina että toinen solmi kengännauhat, ei lähtenyt tunneille ja myöhästyi jos toinenkin. Hän ei jättänyt Siriusta koskaan, ei edes silloin, kun itse luuli olevansa yksin ja halusi vain pois pois pois – pois elämästä, pois kuolemanvaarasta, pois omasta varjosta ja pois auringon häikäisevästä valosta.

Viimeisenä hän katui. Hän ei pitänyt itseään hyvänä ihmisenä ja pelastajana. Remus oli itsetuhoinen ja typerä, yritti aina unohtaa että rakasti ja lopulta se oli jo petos. Hän pysyi vierellä siihen asti, että kaikki oli ohi – sitten hän oli taas yksin. Siihen asti, että hän oli itsekin pieni ja meinasi pudota. Kun Siriuskin oli jo mennyt, tietämättä hänestä ja tietämättä tunteista, tietämättä elämästä tai kuolemasta, kuollut vain. Silloin Remus oli jo höyhenenkevyt ja liian heikko. Kun kevään ensimmäinen lintu pyrähti ohi ja siivet tekivät ilma-aaltoja, hän kaatui.

So feed the bird in the wind
Feed the birds in the wind
Won’t you
Feed the birds in the wind
Feed the birds in the wind

[Vanilje]

Oww miten haikean surullinen tämä oli. Mutta siltikin kyllä ehdottomasti kaunis. En tajua, miksei tätä ole kukaan vielä kommentoinut? : o Koska tämä nimittäin oli hieno.

No niin, mistähän sitä nyt oikein tämän kommentin aloittaisi? Hmm, no vaikka näin loogisesti nimestä. Se oli minusta nätti ja varmaan se oli myös ensimmäinen asia joka kiinnitti huomioni tähän ficciin. Se oli kaunis olematta kuitenkaan liian kliseinen. Siinä oli jotain omaperäisyyttä kyllä. Oli kiva kun olit ottanut sen nimen tavallaan tuolta tekstistä. Se toi sieltä tekstistä esille tuollaisen pienen yksityiskohdan - tässä tapauksessa nuo lehdet ja tulisilmät - mikä olisi muuten saattanut jäädä melko huomaamattomaksi. Tykkäsin tuosta siis.

Kuuntelin muuten tuota biisiä (ihana kappale muuten) tätä lukiessa ja se kyllä toi tämän ficin tunnelmaan sitä omaa vivahdettaan. Se jotenkin vaan sopi tämän tekstin surulliseen yleistunnelmaan loistavasti. Muutenkin olit saanut tästä ficistä tehtyä kauniin soljuvan käyttäen kauniita sanavalintoja ja kielikuvia. Remuksen suru ja kaikki tuska tuli erittäin selkeästi esille melko sykähdyttävällä tavalla. Minulla ainakin alkoi käydä sääliksi Remusta, kun toinen ei koskaan saa Siriusta itselleen. Elämä on välillä melko julmaa.  :< En tiedä miten itse ajattelit tätä kirjoittaessa, mutta minulle ainakin tuli sellainen mielikuva, että tämä kertoisi tavallaan heidän kouluajoistaan siihen saakka, kun kaikki muut ovat kuolleet. Remushan oli viimeisenä hengissä heistä kaikista. En tiedä sitten mikä oli oma ajatuksesi tästä, mutta minulle ainakin tuli tuollainen mahdollisuus mieleen. No, kaunista tämä teksti oli joka tapauksessa.

Äh, tuntuu etten sanonut vielä läheskään kaikkea mitä halusin, tätä lukiessa kun minulle tuli niin paljon kaikkia ajatuksia mieleen. Mutta kiitos kuitenkin vielä tästä erittäin kauniista ficceröisestä, tykkäsin tästä kaikessa haikeudessaan kovasti!

[Lunella]

Kommenttikampanjasta iltapäivää, taidan olla vähän myöhässä anteeksi. Luin kyllä tän ficin jo aikaisemmin, mutta sitten siinä oli kaikkea muuta ja se kommentointi vähän jäi. :c

Rakastuin tähän ficciin ja tuohon biisiin, joka sopi munkin mielestä tähän ficciin ja toi tekstiin enemmän sellaista syvyyttä ja tunnelmaa. Ficissä oli muutenkin ihanaa herkkyyttä ja haurautta, kuin noiden kahden yhteiselo ja kaikki voisi hetkellä millä hyvänsä särkyä tai kadota pois. Sun kirjoittama Remus oli ehkä vähän erilainen, miksi itse hänet miellän. Tämän ficin Remus oli enemmän elämäniloisempi, mutta oli ficissä myös sitä kirjojen taakse piiloutumista ja Siriuksen kiinnipitämistä elämässä, mitkä yleensä miellän Remuksen hahmoon. Ja lopussahan Remus kuitenkin katui ja oli oikein angsti ja Sirius ei ollut edes saanut tietää hänen tunteista ennen kuolemaansa.

Hieman kyllä muutamassa kohdassa häiritsi, kun puhuttiin 'hänestä' ja osan olisi voinut korvata jollain muulla, vaikka henkilön nimellä, niin olisi tuonut selkeyttä itse ficciin. Nyt tuntu, että sain muutamissa kohdissa miettiä, että puhutaanko nyt Remuksesta vai Siriuksesta vai kenestä, mutta toisaalta voi johtua ihan siitäkin, että väsyneenä luin tämän. :') Tykkäsin joka tapauksessa, eikä toi nyt niin paljoa haitannut, kun teksti muuten oli niin kaunista.

Silloin kahdestaan, puolenyön jälkeen hämärässä, hänellä ei ollut sitä samaa huumorikuorta ja kirjaa, jonka taakse piiloutua – Sirius näki aina kansien lävitse, osasikohan hän edes nukkua.

Aaaa ihana! ♥

Kiitos tästä suloisenihanankauniista ficistä. (:

[shaya]

Tyylikkäästi myöhässä, daa?

No, anyguys, itse ficciin. Biisihän on lostava, koska minä sen valitsin, nätti, ja hihi, tästä tuli kyllä vielä parempi kuin odottelinkaan(ei sillä, että odotukset olisi olleet matalalla)! Pidän tästä ihan valtavasti, pidän Siriuksesta ja pidän Remuksesta ja vähän Amandastakin.

Remus. Olen aina yhdistänyt Remuksen mielessäni syksyyn (ja Siriuksen kevääseen ja Jamesin talveen ja Peterin kesään, mutta se nyt ei tähän niin olennaisesti liity), joten oli kivaa, miten tämä sijoittui syystalveen ja lehdet ja kaikki kaunis oli lähes koko ajan mukana.  Pidin myös kovasti tämän tarinan Remuksesta; sellaisesta, joka piiloutuu vähän kirjojen taakse ja joka ei olisi ehkä mitään ellei Sirius, ja siinähän poika roikkuikin sitten loppuun asti. Oli myös kivaa, kuten aiemmin tuolla mainittiinkin, että tässä oli hieman elämäniloisempi Remus, kuin mihin yleensä törmäilee - olen aina pitänyt Remusta kuitenkin sellaisena mukavana ja iloisena, lukuunottamatta ehkä Jamesin ja Lilyn koulsemaa ja Siriuksen vankeutta ja sen jälkeistä aikaa, ja täysikuuöitä.

Sirius sitten - no, Sirius nyt oli täydellisen oma itsensä, ainakin sellainen jona itse häntä ajattelen. Erittäin lojaali ystävilleen, vakavakin ja tarkkasilmäinen, mutta aavistuksen liian hulivili ja huumorimies huomatakseen sitä, mitä epätoivoisimmin yritetään piilottaa (tai sitä, mikä on liian nenän edessä noteerattavaksi). Sirius on sellainen kevät, niin kuin aiemmin jo mainitsin; muuttuuvainen, virtaava puro, kaunis (komea). Ja niin, kjbdsvkbadlbkkvl ihihihih noille öisille keskusteluille, Sirius ja Remus on niin... niin... no. Tiedät ehkä mitä ajattelen. Tuitui. ♥

Niin. Tarina oli, kuten varmaan kävi ilmikin jo, nätti. Syksyllä oli värikkäitä lehtiä, kahdet askeleet, iloista naurua kirjankansien läpi ja aikaisia aamuja vaikka illat menivät myöhään. Ja sitten, talvi, Amanda liian pienine käsineen ja punaisine hiuksineen, ja Remus tunsi syyllisyyttä puolin ja toisin (koska en usko hänen halunneen pettää tai hyväksikäyttää ketään). Kylmä henkisesti ja fyysisesti, ja kaiken lopuksi, maisemat vaihtuivat ja Siriuksesta tuli vieras. Ja kadutti. Sitä et tarkalleen kertonut, mikä kaikki kadutti; oliko se vain Sirius, se, että Remus ei tunnustanut ja antanut mahdollisuutta heille, vai myös se haikailu ja tytön työntäminen syrjään, koska nyt oli jäljellä vain tyhjää. Ehkä kaikki.

Öää. Tahmeaa tää kommentointi, mutta siis, tykkääntykkääntykkään ja oot paras. ♥

[koete]

Yritän nyt kirjoittaa jokseenkin järkevän kommentin, mutta saa nyt nähdä mitä tästäkin tulee kun väsyttää ja vähän päätä särkee. Joten katsotaan...

Olen alkanut siirtyä tähän Sirius/Remukseen, vaikken siitä ennen oo tykännyt, ja täytyy sanoa, että tämä oli taas oikein hyvin toteutettu S/R:ä. Jotenkin tykkään näistä yksipuolisista enemmän kuin siitä onnellisesta parisuhteesta ja tässä oli ihana tunnelma, joka sopi mielialaani. Ei liian angstinen, mutta surullinen silti.

Kappale on ihana (nyt en sitä pystynyt lukemisen rinnalla kuuntelemaan, mutta oon kuullut sen joskus aikaisemmin) ja sen verran mitä kappaleesta muistan, se sopii tähän ficciin. Siriuksen kuolema oli ainut huono asia tässä ficissä, ihan vaan sen takia, etten tykkää, että se kuolee.

Kuvailu oli ihanaa, taas tuollaisia ihania sanoja, joita sun ficeissä on usein ja jotka sopii sun kirjottamiin teksteihin niin hyvin, että. Esimerkkinä vaikka tämä lainaus:

tulipyörteitä tulisilmin

 Suluissa ihania lisäyksiä, jotka kertoivat hahmoista vähän lisää, tuollaista nippelitietoa. Sitten ne ei niin tärkeät asiat heitetty tuonne tekstin joukkoon ja lukija saa taas pohdiskella, että hmm mitähän tämäkin tarkoitti ja niin edelleen. Tykkään nniin paljon, kun et kerro ihan kaikkea suoraan vaan se on luettavissa siellä rivien välissä.

tätä oli siinäkin mielessä kiva lukea, että Remus ei ollut niin masentunut kuin yleensä tälläisissä ficeissä hän on vaan aluksi on ihan elämäniloinen. Toki tuolla lopussa tulee esiin taas tuo synkkä Remus.

mutta en mä tiedä, en osaa sanoa tähän muuta. Jotenkin kiitos tästä nätistä tekstistä. ...toivottavasti kommenttini ei aivan tylsä ja huono ja sekava ollut..