Tiltle: Hetket syntymästä kuolemaan
Author:luminary
Paring:SS/HG
Rating: K-11
Varoitukset: Itsetuhoisuus
// Beyond lisäsi.Genre:Angst,romance
Disclaimer: Kaiki Rowlingille kuuluva olkoon hänen, minä en tästä mitään maallista saa.
Summary: Severuksen aatoksian hänen sekä Hermionen suhteen eri vaiheilta. Tapahtumat sodan jälkeen, Severus elossa hirnyrkistä. Severuksen PoV.
A/N: Niin siis tämä kertoo suuren tarinan muutamassa raapaleessa. Toivottavasti joku ymmärtää jotain^^ Osallistuu
Tää oli tässä- haasteeseen SS/HG:llä^^
Hölmöyttähän tämä oli, houkkana sinä minua ilmiselvästi pidit. Tekeydyin olemattomaksi, mutta pidin huolen samalla, että olemukseni tukahduttaisin ilmapiiriä. Kuinka minä vihasinkaan noita katseita joita sinulle minulle soit, ymmärsit muka. Pelon sekä vihan varjoja ne tietämättömyydessään kumminkin kuvastivat. Silti niiden varaan ripustauduin.
Riippumattomuuteni oli ollut verhonani ennen rajan ylitystä, ennen kuin paljastin todellisen väärän luontoni. Oli ollut sama mitä tein, kunhan eivät likemmäs yrittäneet. Mutta petolliset muistoni, ne tietyt vain jotka manipuloisivat pojan, nekin paljastivat liikaa. Eikä poika osannut niistä hiljaa olla, luuli pelastavansa kunniani. Nyt erehdyit siihen itsekin ja se likasi sinutkin.
Mutta naiiviudessasi et uskonut, että muut eivät ajatelleet samoin. Johan minä sen olin osannut aavistaa, tarpeeksi olin maailmaa sivusta seurannut, sillä paha oli ihmisluonto ja vääristynyt sen kuva.
Ihminen jää sankariksi vain kuollessaan taistossa tai sen jälkeen.
****
Pahan ruumiillistuma oli korteni ollut. Taposta säilytin henkeni ja se myös uudelleensynnyn todisti. Ehkä uusi elämä, mutta vanhat olivat painajaiset sekä synnit. Iljetys minä olin, enkä ymmärtänyt miten sinä et sitä huomannut. Kiemurtelit varjojen laskoksista luokseni ja tarrauduit kiinni. Sinä toit minulle uuden tunteen, rakkaudeksi en sitä ehkä kutsuisi, sillä rakkautta minä myöntäisin tunteneeni vain kerran, toiste en siihen sortuisi. Minä koin riippuvuutta, tuin minuuteni rippeet sinuun ja sinä kannattelit minua.
Ei onni ole vakaata, voi unikuva pirstoutua ja helistä säpäleinä lakanoille. Säpäleet rikkoutuvat tomuksi ja puhallan ne pois. Liikahdat ja herään todellisuuteen, vaikken tiedä mitä se on, ihmeitä ei tapahdu eikä onnellisuutta ole olemassa. Ja kuitenkin mahdottomasta on tullut mahdollista.
Sillä minä olen ruma ja sinä kaunis, eikä tämä ole satua - muttei tottakaan.
****
Ymmärrys sortuu, juoksee aika. Naurusta opin kai joskus nauttimaan kuten sinäkin, hymyilemään vain ilosta. Kivipaaden lopulta murtuessa kuuluukin kärsiä, kivi minun rinnassani itkee verta ja viiniä. Ne sinulle lahjoittaisin, sinulle mirhalla valeltuna, mutten edelleenkään viattomuuttasi tahtoisi turmella.
Silti ruumiisi viettelee minut kertaansa uudelleen, kasvosi houkuttelevat silmiäni niihin kiinnittymään, äänesi viestejä mielestäsi kuulemaan. Huomaamatta hengitän samaan tahtiin, menetän silvotun sieluni jälleen kerran. Hautani on oleva tuo kermanvaalea, pehmeä ja lämmin sylisi, kastanjaiset kutrit muodostakoot katon kadotukseeni.
Tämä ei ole minua varten, mutta silti tunnen, että tätä tarkoitusta varten minä olen elottoman elämäni läpi kahlannut. Silti sanottavaa on kolme sanaa liikaa, ilman niitä et voisi elää. Ja siltikään en niitä ilmoille saata itse, ensin tai suoraan.
Ei sillä ettenkö myöntäisi, ettenkö muka rakastaisi.
****
Tieto lisää tuskaa, mutta tässä tietämättömyydessä minä palan. Kataluuksia kun osaa epäillä vain pahasta tietoinen, ja pahaa minä tunsin paljon. Oikeastaan hyväkin on vain peitteenä pahalle, tai oikeastaan välineenä pahalle. En ollut hyvä, mutta olinko minäkin väline? Mitä teit kun en sinua silmissäni pitänyt? Mitä minulta peitit, mikä minulta salattiin. Et kai enää nauranut minut kanssani, nauroit minulle.
Toivokin on katoavaista, onni taas sitä ja epätoivoa kannatteleva sokka. Tosiasiassa tiesin toivosta ja onnesta yhtä vähän kuin sokeana syntynyt violetista. Minä en ollut raukka, olin riepu joka heilui reikäisenä tuulessa. Yhä tulessa pohdin, josko vaikka pelkoni onkin totta? Kimposit kai kylmyydestäni toistamiseen ja satutit itsesi kivuliaasti.
Hoida haavasi rauhassa toisen lämpimässä sylissä, sillä jos tai kun minä saan tietää, revin ne rajusti auki.
****
Annoit minulle anteeksi, etten kokenut oikeelliseksi hoivaa aiheuttamiini haavaumiin, jonka noudit jonkun muun lämpimästä sylistä. Olet taas lähelläni, yritän vääntää itseäni, muuntua sinuun paremmin sopivaksi. Katson sinua palaen, mutta liekki väreilee ja hapuilee ilmavirrassa, sitä puhaltaa koko ajan joku toinen. Se, josta olen tietoinen.
Lupasin sinua satuttaa jos minua satutat, mutta löin kirveeni kiveen ja otin sinut takaisin. Ripustaudun taas sinuun, nyt ennemminkin hirttoköydellä. Kivun yritän työntää pois jälleen kivipaaden muodostuessa. Saat minut tuntemaan ahdistavan painon rintakehässäni ja silti revin itsestäni viimeisenkin jotta sinulla olisi hyvä olla. Kuitenkin nakerrat minua kaikkoamalla luotani.
Ajan verkko tiukentaa otettaan kun löysäät minusta, ja tunnen itseni voimattomaksi. Kun ymmärrän, ettei toinen elämäni ollut tarpeen eikä minkään arvoinen, ei ole enää vaihtoehtoja. Minä en siihen kilpajuoksuun tai temppuiluun ala, sillä tiedän itsekin että tie päättyy kyllä joko murtuen tai nousten pystyyn. Ruumiini vaipuu hiekkalinnan tavoin aallon pyyhkiessä enkä mitään valoa en näe, mitään ääntä en kuule. Toivottavasti itkisit edes minun haudalleni niin kuin minä itkin sinua hautaani asti.
Legendaksi jää vain kuollessaan oikeassa kohtaa.
