Äidiltä tyttärelle: tyttärestä äidiksi | max K-11 | Ginny | ficletsarja | valmis

[Daran]

Nimi: Äidiltä tyttärelle: tyttärestä äidiksi
Kirjoittaja: Daran
Päähenkilö: Ginny
Ikäraja: Vaihtelee, korkein K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Tyylilaji: Draamaa angstilla, sarja ficlettejä
Yhteenveto: Ginnyn elämää vaihe vaiheelta
Vastuuvapautus: Hahmot ym kuuluvat Rowlingille



Tytär (S)

Ginny oli kuuliainen tytär. Lapsena hän roikkui alati äidin helmoissa, punastellen ja piiloutuen. Teini-ikään hän sai varttua isän palvomana ja äidin muovaamana: pienois-Molly. Ulkoisesti hän oli aina ollutkin kuin äitinsä, lopulta myös luonteeltaan. Isältään tyttö peri vain huolettoman suhtautumisen elämään, senkin kai kätkettäväksi Mollyn tarkoilta silmiltä.

Kyllä Ginnykin kapinoi. Kuten lähes kaikki nuoret, myös hän huusi, tiuski ja paiskoi ovia kun asiat eivät menneet hänen toivomallaan tavalla. Kuitenkin jos vastassa oli vieras uhka, hän ja Molly muodostivat tiiviin yhteisrintaman, kädet puuskassa. Joten kun äiti ei hyväksynyt Billin valintaa, Fleuria, Ginnykin vihasi tätä ja Fleurista tuli Lima. Vaikka oikeastaan, Ginny ajatteli, Bill sai aikaan limaisuuden: hänen oli aina saatava olla väärässä.

Irtautuminen äidistä oli vaikeaa ja tapahtui pienin askelin. Mutta se tapahtui aikanaan, vaikka Ginny ei silloin enää ollutkaan varma, muuttuiko mikään. Aamuisin hän katsoi itseään peilistä vain nähdäkseen Mollyn tuijottavan takaisin.

[Daran]

Piditte tai ette, lisää saatte


Seireeni (K-11) //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja

Kaikki saivat huomata kun Ginny puhkesi kukkaansa. Vaatimattomuus ei koskaan ollut pukenutkaan häntä, ja niinpä tyttö keskittyi riisumiseen: Neville, Michael, Dean ja ne, joiden nimet eivät säilyneet seuraavaan päivään.

 Joku toinen olisi saanut vähintään kevytkenkäisen maineen, mutta Ginny teki kaiken kuin ohimennen: nauraen, itsevarmana,  lähes ylimielisenä: omana itsenään. Vain Ron uskalsi kyseenalaistaa hänen seuraelämänsä sopivaisuuden, mutta sisko ei kuunnellut, nauroi vain ja pyrähti pois.

Ginny tasoittui vasta saadakseen Harryn. Pitääkseen Harryn. Sillä vain tämä oli jotain kyllin erityistä, jotain minkä äiti hyväksyisi tyttärelleen: maailmojen pelastaja. Vaikka Ginny oli vannonut ettei koskaan vakiintuisi, hän ymmärsi ettei voisi pelata ikuisesti. Harry oli illan päävoitto ja Ginnyllä pokerikasvot.

[räiskeperäinen sisulisko]

Aika erilainen näkökulma Ginnyyn. Odotan mielenkiinnolla miten tämä jatkuu.

Ginnyn mielenliikkeitä kuvaavia ficcejä ei koskaan voi olla liikaa!

[Daran]

Hahaa, erilainen ja mielenkiintoinen on siitä hyviä sanoja että ne voi merkata mitä tahansa, hyvää tai pahaa Kiitos kuitenkin kommentistasi räiskeperäinen sisulisko: hyvä tietää että joku lukee, jatkoa kun tosiaan on luvassa, ja hyvinkin pian, eli nyt…

Rakastettu (S) //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja

Elämä Harry Potterin tyttöystävänä oli huumaavaa ja hämmentävää. Huumaavaa, sillä tiesi kaikkien kadehtivan häntä, mutta hämmentävää, kun kateus ei enää johtunutkaan Ginnystä itsestään. Oli kauheaa ja kummallista olla samaan aikaan niin esillä, että Ginnystä tuntui kuin häntä tarkkailtaisiin koko ajan, kuten asia kai olikin, ja silti piilossa: kuka enää näki Ginnyä Harryn takaa?

Kuitenkin Harry rakasti häntä, rakasti niin että olisi luopunut ystävistään saadakseen tytön itselleen. Rakasti ja jätti Ginnyn itkemään peräänsä, ottaen nuo ystävät mukaansa vain palatakseen Ginnyn luo, vaikka ei samana. Eikä tyttökään enää ollut sama, sillä nyt hän uskalsi uhmata perhettään. Ja Harrya. Uhmata silmät säihkyen ja hiukset sekaisin, saaden Harryn polvilleen ja kävelemään kuolemaansa ja takaisin.

Kun Harry pyysi Ginnyä vaimokseen, oli tyttö heistä se vahvempi, halutumpi. Eikä Ginny ollut varma halusiko hän enää Harrya kuten ennen. Mutta hän otti Harryn, sillä miten olisin voinut sanoa ei?  Ja hiljalleen ensimmäistä myönnytystä seurasi toinen, kunnes kukaan ei enää muistanut uhmakasta tyttöä, vähiten Ginny itse.


Vaimo (S) //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja

Avioliiton alkuaikojen sanotaan olevan kuin vaaleanpunaista unelmaa, jossa prinssi ja prinsessa kulkevat käsikädessä sietämättä olla erossa. Harryn kanssa oli toisin: Ginny sai huomata, että vaikka Voldemort olikin kukistettu, ei Harrylla vieläkään ollut aikaa nauttia kesäpäivien rauhasta. Iltaisin tämä kuitenkin riensi rakkaan pikkuvaimonsa luo, peittäen tämän suudelmiin. Alussa se sai Ginnyn tuntemaan itsensä niin halutuksi: odottaa koko päivän saadakseen tyydyttää janonsa kiihkein siemauksin.

Ennen pitkää Ginny huomasi, miten alakuloista oli istua aamutakkiin kietoutuneena keittiön pöydän ääressä ilman hyvän huomenen toivotuksia. Ja miten kylmiksi yksinäiset iltapäivät saattoivat muuttua ilmojen viiletessä, eikä edes äidin lähettämä kaulahuivi saanut hänen sisintään lämpenemään. Keväällä yksinäiset illat pitenivät yötä kohti, vaihtuivat pitkiin kävelyihin Deanin kanssa. Vain ystäviä, ja Harry kyllä luotti heihin, hyvä että vaimolla on seuraa.

Lämpökin tuli, aikanaan, kasvoi niin pienestä siemenestä Ginnyn sisällä, saaden lopulta nuoren naisen hehkumaan onnea ja odotusta. Syvinnä Ginnyssä asui kuitenkin pelko. Pelko siitä, miten helposti onni saattaisi kadota. Eikä hän oikeastaan tiennyt oliko helpottunut vai pahoillaan, kun kuukausien kuluttua synnytti vaaleahipiäisen poikavauvan.

[Alise-Mary]

En kauheasti Ginnystä tykkää, kirjassa hän oli okei, mutta fanienkäsissä harvemmin pidettävä, aina on se inhottava sivukuva. Se on tässäkin. Mutta pidän kirjoitustyylistäsi. Ja varmaan leskelenkin vielä.

[Daran]

Kiitos kommentistasi Alise-Mary, mutta voi ei… Onko mun Ginnyni inhottava? Se on kyllä harmi, minä kun en tosiaan siihen pyri, päinvastoin: rakastan Ginnyä ja vihaan Harrya... Kiva että kuitenkin kirjoitustyylistäni pidät, yritetään korjata tuota Ginnyäkin sitten seuraavissa osissa.

[Daran]

Uutta, jälleen… En nyt tiedä onko Gin yhtään sen mukavampi kuin ennenkään, muiden kuin minun mielestä siis

Äiti (S)//zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja

Lasten synnyttyä Ginny ei ollut enää ikinä yksin. Muiden nuorten äitien kanssa puhuessaan hänkin kertoi oman ajan kaipuustaan. Todellisuudessa hän oli vain onnellinen, kun lapset olivat aina paikalla, jättämättä häntä yksin omien ajatustensa kanssa. Enää yöt olivat vaikeita.

Sunnuntaisin Potterit kävivät Mollyn ja Arthurin luona sukulounaalla.  Ginnyllä oli tapana katsella Billiä ja Fleuria yhdessä, pohtia heitä, itseään ja Harrya, valintoja ja… Äitiään? Mutta sitten tuli joku lapsista tai useammin rouva Weasley, ja Ginnyn piti ehdottomasti… Eikä ajatus koskaan oikein auennut hänelle, vaikka ei sen väliä, sillä eihän nyt niin voisi olla. Kuitenkin jokin jäi kalvamaan.

Niinpä Ginny pelkäsi olevansa kuin äitinsä, joten hän oli.  Hän tukahdutti lapset huolenpidollaan ja rakkaudellaan. Ei halunnut, mutta ei osannut muutakaan. Miestäänkin hän rakasti taas enemmän, vähemmällä kiihkeydellä mutta sitäkin omistavammin. Perhe-elämältä ei liiennyt aikaa muille ajatuksille ja Ginnylle se oli siunaus.

Lilyn, nuorimman, aloitettua Tylypahkan etääntyivät myös vanhemmat toisistaan. Lapset tulivat lomilla heidän luokseen yhä harvemmin: Harry syytti siitä vaimoaan tullessaan kotiin nukkumaan. Ginny ei halunnut katsoa peiliin, vaikka Molly ei enää asunut siellä. En minäkään. Pakkanen nipisteli jälleen Ginnyn poskia ja sydäntä. Kylmänkaunis marmoriveistos, yksin jalustallaan. Kaikkien nähtävissä: kukaan ei katsonut.

[Daran]

Viimeistä viedään. Ei se nyt ihan sellainen ole kuin ajattelin, mutta koskas mikään olisi:



Itseys (K-11)

Keski-iässä rouva Ginevra Potter lopulta kohtasi itsensä. Harry oli poissa enemmän kuin koskaan: silloinkin kun makasi vaimonsa vierellä, ei enää kanssa.  Niin Ginnykin lähti. Ei hän halunnut jäädä kuten äitinsä, uhrautuen ja turhautuneena. Harry sanoi sen tulleen yllätyksenä. Tai niin Ginny luki lehdestä uuden kotinsa aamiaisnurkkauksessa. Eiväthän he olleet vuosiin puhuneet toisilleen, miksi aloittaa nyt?

Perhe uskoi Ginnyllä olevan toisen, mutta ei, Dean oli jo aikaa menetetty epäilyksille, eikä muille ollut tilaa. Vei vuosia etsiä itseään kun ei ollut varma ketä haki. Lopulta tuli päiviä, jotka eivät syöneet lämpöä ennen yötä. Eivätkä yötkään olleet enää niin hyytäviä.  Syysaurinko lämmitti siinä kuin keväinenkin, ja Ginny yllätti itsensä haaveilemasta. Toisinaan tuntui ettei kaikki ollut vielä mennyttä. Lopulta ei epäilyksille ollut sijaa eivätkä yksinäiset kävelyt enää olleet sitä.

Ei Ginny vieläkään ole alati onnellinen. Useimmiten kuitenkin. Ja hän tuntee itsensä ja tuntee Deanin. Se on enemmän kuin hän saattoi sanoa perheestään. Silloin ennen. Vieraantuminen lapsista sattui, lähentyminen vielä kipeämmin. Nyt he kuitenkin ovat siinä. Eivät aina vieressä, mutta vapaaehtoisesti lähellä. Ginnyn ei tarvitse enää kahlita ketään. Ei edes itseään. Peilistä häntä katsoo Mollyn tytär, ehdottomasti. Samanlainen niin monessa kohdin, mutta ei sama. Valinnat ovat nyt Ginnyn omia, niiden kanssa on jo helpompi elää.

[räiskeperäinen sisulisko]

Minusta tämä Ginny ei ollut vastenmielinen, vaan pikemminkin uskottava. Oli paljon helpompi uskoa epäileväiseen ja onnettomaan Ginnyyn, kuin sellaiseen täydelliseen avio-onneen, mikä Kuoleman varjelusten lopussa näkyy rivien välistä.

Jossain kohdissa tämä oli ehkä vähän vaikeaselkoinen, mutta vikahan saattoi olla minussakin ja yksinkertaisessa mielessäni

Pidin siitä että, loppu jäi avoimeksi.

[Daran]

Kiitos sisulisko kommentistasi: ihana kuulla ettei Ginny sinusta ollut kamala Itse en oikein myöskään osaa uskoa Harryn ja Ginnyn auvoisaan avioon: eivät mielestäni oikein toisilleen sovi…

Ja ei, en usko että vika on sinussa, kyllä tuo teksti saattaa paikoin hieman vaikeatajuista ollakin…

Ja mukava kuulla että loppu miellytti. En liian tarkkaa siitä halunnut, sillä eihän se oikeastaan ollut edes loppu Ginnyn tarinalle. Minä vain en enempää kerro