Nimi: Poloinen kohmelo
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: soulmate-fikki, fluff
Paritus: Minttu/Vilho
Haasteet: FinFanFun1000 (264. Kahvi), Finikesä 2019 (FinFanFun1000), Luodut toisilleen – Soulmate-haaste, Originaali10 #4
A/N: Omistan tämän Saappaattomalle, jolta sain idean tähän fikkeröiseen ja joka on noin muutenkin auttanut minuu tässä keväällä availemaan tarinoiden solmukohtia ja ideoimaan kaikennäköistä! ♥
Poloinen kohmelo
Mintun maanantaiaamu oli alkanut varsin tavanomaisella tavalla – ennen kuin kaikki oli tietenkin mennyt päin helvettiä. Toki hän osasi töpeksiä aivan itsekin, mutta tällä kertaa syy siihen, että hän oli kaatanut aamukahvinsa upouuden neuletakkinsa päälle, ei ollut hänen omansa. Eikä sekään ollut hänen syytään, että hänen polviaan oli aivan äkkiseltään alkanut kolottaa niin jumalattomasti, että hän oli joutunut polkemaan apteekin kautta ja myöhästynyt siksi koulusta. Ulkona kaiken lisäksi satoi kaatamalla, eikä Minttu vieläkään ollut ostanut uutta sadetakkia rikkinäisen tilalle. Se tosin oli ihan hänen oma vikansa, ei hänen sielunkumppaninsa.
Kahvilan sisäänkäynnille ripustettu kello kilahti, kun Minttu riuhtaisi oven auki. Hän astui vettä valuvana kynnyksen yli ja hengitti huojentuneena kahvin aromikasta tuoksua. Sateen ropina vaimeni, kun ovi painui hänen selkänsä takana kiinni.
"Hei", tiskin takana seisova poika sanoi ja hymyili koko hammasrivistöllään. "Aika kamala sää, vai mitä?"
Minttu vastasi ärsyttävän pirteään tervehdykseen epämääräisellä murahduksella. "Yksi cafè latte, kiitos", hän sanoi. Hän ei sosialisoisi tänään enää yhtään sen enempää kuin tarve vaatisi.
"Juotko täällä?"
"Joo."
Poika näpytteli jotain kassakoneeseen ja viritteli taas jotain small talkin tapaista, kun huomasi Mintun repusta roikkuvan pyöräilykypärän: "Toivottavasti tuo sade hellittäisi pian. Mäkin tulin fillarilla töihin."
Minttu nyökkäsi. He tuijottivat toisiaan hetken kiusallisessa hiljaisuudessa.
"Niin", poika yskäisi nyrkkiinsä. "Se tekisi sitten 3,40. Käy vain istumaan, mä tuon kahvin pöytään."
"Kiitti."
Minttu oli vihannut sielunkumppaniaan aina siitä päivästä lähtien, kun hän oli ymmärtänyt, mitä sielunkumppanuus edes tarkoitti. Heti kun hän oli saanut selville, mistä yllättävät haamusäryt, -kivut ja -kolotukset johtuivat, hän oli osannut kohdistaa turhautumisensa yhteen poloiseen ihmiseen. Valitettavasti Minttu ei tiennyt, kuka oli tämä poloinen, joka teki hänen elämästään välillä erittäin hankalaa, mutta siitä hän oli varma, että itsestään tämä ei ainakaan osannut pitää kamalan hyvää huolta. Milloin Mintun polvia tai kämmeniä särki näkymättömät ruhjeet, milloin hänen reisiään ja kyynärpäitään kolottivat olemattomat mustelmat, ja milloin hänen huultaan tai silmäkulmaansa jomotti, kuin joku olisi motannut häntä napakalla oikealla koukulla naamaan. Hänen sielunkumppaninsa oli tapaturma-altis idiootti ja Minttu oli varma, että huolimatta heidän erityisestä siteestään, hän varmasti mojauttaisi tätä takaraivoon, kunhan vain ensin löytäisi tämän käsiinsä. Jos hän nyt edes halusi
löytää sielunkumppaninsa. Tämä oli aiheuttanut hänelle paljon päänvaivaa (kirjaimellisesti: Minttu oli kaatanut kahvinsa aamulla juuri siksi, että hänen sielunkumppaninsa oli kolauttanut otsansa johonkin erittäin kovaan ja erittäin kipeää tekevään). Tieto sielunkumppanin henkilöllisyydestä tuskin toisi helpotusta Mintun tilanteeseen.
Sinikellon kahvila oli pieni, mutta koska tähän aikaan päivästä ei kukaan ollut vielä liikkeellä, Minttu sai valita vapaasti parhaimman pöydän ikkunan vierestä. Hän rojahti voipuneena tuolille. Polvia kivisti yhä, vaikka troppi olikin vienyt säryltä jo terävimmän kärjen pois. Hän silmäili poikaa, joka vähän hermostuneen oloisena yritti ehkä muotoilla vaahtoon jotain kuviota. Tämä ei näyttänyt kamalan varmaotteiselta, vaikka Minttu oli kyllä nähnyt pojan täällä useampaankin otteeseen töissä. Hän seurasi, miten poika noukki kahvin tiskiltä. Aluslautanen kuitenkin lipsahti heti tämän otteesta ja kuuma kahvi läikkyi pojan käsille.
"Ai vittu!" Minttu karjaisi ja puristi kätensä nyrkkiin. Hänen ihoaan poltti, mutta siinä ei näkynyt mitään. Häneltä ei mennyt kauaa laskea yks yhteen ja hän nosti katseensa typertyneenä poikaan, joka puolestaan tuijotti häntä säikähtäneen näköisenä takaisin.
"Älä siinä toljota, vaan pistä ne kylmän veden alle", Minttu ärähti ja nousi tuoliltaan. Poika ei liikkunut milliäkään, ja Mintun piti kiertää itse tiskin taakse ja tyrkkiä tämä hanan luokse.
"Jumalauta sun kanssasi", Minttu kiroili ja työnsi ehkä vähän turhankin karskein ottein pojan kädet kylmän veden alle. "Ei ole todellista."
"A-anteeksi", poika sönkötti ja tuijotti Minttua silmät pyöreinä.
"Ei ole vittu
todellista", Minttu kiroili lisää. Hän piteli pojan ranteista kiinni, jottei tämä vetäisi käsiään vahingossakaan veden alta pois. "En voi uskoa tätä."
"Anteeksi."
"Sinä", Minttu henkäisi ja katsoi taas poikaa silmiin. Poika toljotti häntä yhä takaisin. Minttu ei ollut varma, näyttikö tämä enemmän säikähtäneeltä vai siltä, että tämä oli todistanut juuri ihmeen. Ehkä kyse oli molemmista.
"Sinä?" Minttu toisti nyt epäluuloisempana. Hän päästi viimein pojan käsistä irti ja astui kohteliaan mitan päähän. Poika ei liikkunut vieläkään. Tämän hölmistynyt ilme kiehutti Mintun verta vain entistä enemmän.
"Sä olet oikea… oikea…
idiootti", Minttu huudahti. Hän ei pystynyt enää hillitsemään itseään. Kaikki vuosien varrella kasautunut kiukku oli nyt saanut kasvot kohteelleen. Nätit kasvot, mutta sillä ei ollut nyt väliä. "Tajuatko sä, mitä kaikkea mä olen joutunut kestämään elämäni aikana? Eikö sulle tullut koskaan mieleen, että voisit olla ehkä vähän varovaisempi, häh?"
Poika näytti siltä, ettei ihan prosessoinut kuulemaansa. Minttu pudisti päätään. Sen lisäksi, että hänen sielunkumppaninsa oli poloinen kohmelo, tämä oli ilmeisesti myös totaalinen tomppeli.
"Sun kannattaisi hakea noihin jotain kylmää", Minttu sanoi ja nyökkäsi pojan käsien suuntaan. Poika laski katseensa hitaasti alas ja näytti viimein muistavan sattuneen haaverin.
"Ei hemmetti, mä olen oikeasti niin pahoillani", poika ähkäisi ja viiletti muuta sanomatta takahuoneeseen. Minttu pyöritti silmiään ja palasi takaisin pöytäänsä. Poika tuli pian takaisin kahvilan puolelle mukanaan keittiöpyyhkeeseen kiedottu kylmäpussi. Hän näytti sitä Mintulle ja kohotti kulmiaan kuin hyväksyvää peukkua odottaen.
"Älä nyt esittele sitä, vaan pistä se käsillesi", Minttu huokaisi. Poika teki työtä käskettynä. Jomotus Mintun käsissä helpotti vain vähän. Poika seisoi kiusaantuneen näköisenä tiskin takana monta pitkää sekuntia, ennen kuin kiersi sen ja tuli istumaan Mintun pöytään. Hän vältteli Mintun katsetta. Minttu käytti ajan hyödykseen ja luki pojan rintaan kiinnitetyn nimilapun. VILHO. Se oli kiinni pojan mustassa työpaidassa hakaneulalla, ja nopeasti Minttu ymmärsi, miksi hänen sormenpäitään aina välillä pisteli ikävästi.
"Mikä sun nimi on?" Vilho viimein kysyi.
"Minttu", Minttu vastasi ja risti kätensä puuskaan. "Sä olet ilmeisesti Vilho?"
"Mistä sä sen tiesit?"
"Sun nimikyltistä."
Vilho katsoi paitansa rintamusta. "Ai."
"Näytä mulle niitä sun käsiäsi."
Vilho ojensi epäröimättä kätensä pöydän yli Mintun tarkasteltavaksi. Vilhon iho punoitti ikävästi kohdasta, johon kahvi oli kaatunut, mutta hänen ihonsa ei ollut mennyt rikki – heidän molempien onneksi.
"Sun pitäisi olla varovaisempi", Minttu moitti. Vilho ei sanonut mitään, vaan toljotti häntä taas kuin lumottuna.
"Mikä ihme sulla on? Onko mun naamassa jotain?"
"Häh? Ei tietenkään. Anteeksi…" Vilho mutisi ja painoi katseensa pöytään. Minttu oli varma, että tämän korvat vähän punoittivat. Hän odotti, että Vilho sanoisi vielä jotain, mutta tämä pysyikin hiljaa.
"Joten…" Minttu jatkoi, kun kiusallinen hiljaisuus venyi miltei sietämättömäksi. "Mitä sun polville kävi aamulla?"
Nyt Vilho aivan selkeästi punasteli. "Öh. Anteeksi."
"Lakkaa jo pyytelemästä anteeksi."
"A-ant– … krhm."
Minttu hengitti syvään. Hän painoi kylmäpussin takaisin Vilhon käsille.
"Mä kaaduin fillarillani", Vilho viimein vastasi. "Tulin kaarteeseen liian lujaa. Olin myöhässä töistä…"
Minttu nyökkäsi. Hän ei voinut olla tuntematta hieman myötätuntoa Vilhoa kohtaan: tämä vaikutti ihan hyväsydämiseltä tyypiltä.
"Entä se kipeä nenä parin viikon takaa?" Minttu jatkoi.
"Ah", Vilho naurahti hermostuneena. "Mä sain vahingossa turpaani."
"Vahingossa?"
"Tai siis kaadoin kaljat vahingossa yhden kundin päälle… Mutta en mä voinut sille oikeasti mitään! Se oli mua ainakin päätä lyhyempi, niin totta kai kaikki lensi sen naamaan, kun mä vähän horjahdin."
Minttu huokaisi ja hymyili jo vähäsen. Häntä ärsytti se, ettei häntä oikeastaan ärsyttänyt enää laisinkaan tapaus Vilho. Tämä oli kohmelo ja tomppeli, mutta varsin herttainen sellainen.
"Entä sä?" Vilho kysyi hieman ujona. "Onko sulla kaikki hyvin?"
"Häh?"
"Sulla on vatsa aika usein kipeänä…"
Minttu ei pystynyt nielemään pientä nauruntyrskähdystään. Vilhokin nauroi vähän, muttei selvästi tiennyt, mille he oikeastaan nauroivat.
"Mä olen ihan kunnossa", Minttu vakuutti ja taputti Vilhon käsiä. Vilho hymyili typeränä saamastaan kosketuksesta, mikä taasen sai jonkin Mintun sisällä läikehtimään. Hän kuitenkin kokosi nopeasti itsensä. "Olettaen tietenkin, että saan uuden kahvin edellisen tilalle", hän jatkoi.
"Ah, niin tietenkin!" Vilho huudahti ja kompuroi ylös tuolilta. Hän tiputti kylmäpussin kaksi kertaa lattialle, ennen kuin onnistui palaamaan takaisin tiskin taakse.
"Voisitko tehdä sen tällä kertaa kylmänä?" Minttu pyysi. Vilho mutisi jotain epämääräistä ja kiirehti piiloon takahuoneeseen. Minttu aikoi huikata vielä jotain tämän perään, mutta kahvilan kello kilahti ja tila täyttyi pienen kaveriporukan iloisesta puheensorinasta.
"Pieni hetki!" Vilho huusi uusille asiakkaille takahuoneesta.
Minttu naputteli kynsillään pöytää ja katseli ulos ikkunasta. Kadunreunaa pitkin virtasi vettä voimakkaana norona. Kaveriporukka siirtyi vähän kauempana olevaan pöytään seurustelemaan ja pian sen jälkeen Vilho toi Mintulle jääkahvin ja valkean servietin. Siihen oli tussattu puhelinnumero ja vänkyrä hymynaama. Minttu yritti hymyillä Vilholle, mutta tämä oli jo palannut tiskin taakse tekemään tilattuja juomia. Minttu hörppäsi jääkahvistaan ja kaivoi puhelimensa esiin.
Hyvää kahvia. Ei yhtään liian kuumaa Kesti muutaman tovin, ennen kuin Vilho vastasi hänelle.
Tiedän yhden paikan, jossa tehdään parempaa. Voin tarjota.Minttu vilkaisi tiskin taakse ja he vaihtoivat keskenään nopean hymyn. Minttu punastui, mikä oli aivan typerää ottaen huomioon, että hänen käsiään särki yhä. Ei se kuitenkaan ollut hänen vikansa, että Vilhossa oli myös hurmurin vikaa.