Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Angst
Rating: S
Pairing: Finn/Kurt/(Blaine)
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle
Summary: Blaine sulkisi hänet lasilevyn alle, kehyksiin ja sanoisi häntä kauniiksi.
Paperiperhonen
Kurt puristaa silmänsä kiinni ja yrittää muistaa kaappinsa numeroyhdistelmän. Hän on vaihtanut sen edellisenä päivänä ja se tuntuu valuneen ulos hänen toisesta korvastaan. Ehkä yksi tahroista hänen tyynyssään ei ollutkaan silmistä valunutta vettä, vaan numeroyhdistelmä. Kurt avaa silmänsä. Yhdistelmän muistaminen on varmasti helpompaa, jos hän saa katseensa tarkennettua numeroihin, joista pitäisi valita ne kolme oikeaa. Hän kierittää kiekkoa ympäri ja ympäri. Numerot vilisevät hänen silmissään, eivätkä pysähdy. Ääni hänen päässään hokee: muista muista muista. Mutta hän ei kykene muistamaan. Numeroyhdistelmä on karannut hänen mielestään ja jättänyt tilalleen tyhjän aukon. Kurt pysäyttää kiekon ja nojaa kaappinsa oveen itku kurkussa. On kuin hänet olisi liimattu oveen kuin kuollut perhonen taustapaperiin. Vain lasilevy puuttuu, kehykset. Ja on hänellä muitakin eroavaisuuksia perhosen kanssa. Kuka hänet muka laittaisi seinälle? Blaineko? Kurt nielaisee huokauksen. Se karkaa pienenä puhalluksena hänen nenänsä kautta uloshengityksen mukana.
Blaine. Blaine sulkisi hänet lasilevyn alle, kehyksiin ja sanoisi häntä kauniiksi.
Kurt painaa selkänsä vasten kaapinovea. Se pitää hänet pystyssä, vaikka hän ei ole enää jaksaisi seistä omilla jaloillaan. Sen metallipinta tuntuu antavan periksi ja painuvan kuopalle kuin alumiinifolio. Paimaumalla on hänen ääriviivansa. Kurt on sen sisällä kuin perhosentoukka kotelossaan. Hän ojentaa käsivartensa ja tarttuu ovenkarmeihin, vetää itsensä vapaaksi painaumasta, joka syvenee hänen selkänsä koskettaessa oven metallipintaa. Hän kuoriutuu, mutta hänen siipensä eivät aukea. Kurt puree huuleensa ja horjahtaa seistessään omilla jaloillaan ilman mitään, mistä ottaa tukea. Kello soi. Sen pirinä herättää hänet ja saa hänet säpsähtämään. Hänen nukenraajansa nytkähtävät ja hän kohottaa kasvojaan. Hänen sydämensäkin nytkähtää Finnin kävellessä häntä kohti käytävällä, eikä hän välitä, vaikka hän ottaessaan askelen taaksepäin tuleekin painaneeksi kämmenensä syvälle kaappinsa folio-oveen. Finn hymyilee hänelle ja heilauttaa kättään. Hän yrittää vastata tämän hymyyn, epäonnistuu ja yrittää uudelleen. Hymy ei vain tule. Se on toinen tahra hänen tyynyssään, kastunut pilalle. Hän tyytyy heiluttamaan Finnin mennessä hänen ohitseen.
Kurt pidättää hengitystään ja katselee Finniä jalat liimautuneina kiinni lattiaan. Hän tahtoisi juosta Finnin perään ja huutaa tätä pysähtymään. Takertua tämän paitaan molemmin käsin ja pitää tästä kiinni ollakseen kaatumatta. Painaa kasvonsa vasten tämän rintaa niin kuin lapset painavat kasvonsa lasiin ja irvistävät. Mutta Kurt ei tahdo irvistää. Hän tahtoo hymyillä. Mutta hän ei tee niin. Tee niin kuin tahtoisi tehdä. Sillä hän tietää, ettei Finn tahdo häntä. Kurt puristaa kätensä nyrkkiin ja kaivaa sormenpäänsä kämmentensä ihoon kuin se olisi Finnin paidanhelma. Joka kerta kun Finn eroaa Rachelista, Kurt toivoo ja vihaa itseään sen takia. Hän katselee sivusta kuinka Finn antaa Rachelin rikkoa sydämensä aina uudestaan. Finn ei opi virheistään, mutta ei opi hänkään. Aina Finnin sydämen sirpaleiden helistessä lattialle hän toivoo olevansa se, joka saa kerätä ne. Hän on kuin harakka, joka ei pidä pelkästään kiiltävästä. Hän pitää Finnistä. Mutta joka kerta hän saa pettyä. Sillä Finn ottaa Rachelin takaisin, mitä tahansa Rachel on tälle tehnytkin. Ja vaikka ei ottaisi, menisi Quinn kuitenkin hänen edelleen. Quinn vaaleine hiuksineen ja kauniine kasvoineen.
Finn leikkii mielummin paperinukeillaan kuin hänellä. Kurt sulkee silmänsä ja avaa ne uudestaan. Joskus hän toivoo, että olisi paperia. Että hänen ääriviivansa olisi leikattu paperista.
Kurtissa ei ole mitään sellaista, mikä saisi Finnin kääntymään ympäri käytävällä. Tulemaan hänen luokseen hymy kasvoillaan ja ottamaan hänet syliinsä. Finn ei ole hänen prinssinsä. Finn on jonkun muun. Muiden. Milloin Rachelin, milloin Quinnin. Finn asettaa jopa Santanan hänen edelleen, vaikka ei rakastakaan tätä. Mutta ehkä, Kurt ajattelee kyynelten kirvellessä silmiään, ehkä Finn välittää hänestä vielä vähemmän kuin tytöstä, jolla on vihaiset kasvot ja suu, joka vääntyy tämän hymyillessä. Ehkä hän on kuvitellut Finnin jokaisen ilmeen, eleen, nopean kosketuksen. Koko pojan. Kurt pyörittelee ajatusta mielessään. Entä, jos Finniä ei olisi olemassa? Osaisiko hän olla onnellinen Blainen kanssa? Tuntuisiko hänestä Blainen suudellessa häntä samalta, kuin niissä unissa, joista Rachelin kasvot on leikattu irti, ja joissa Finnin hymy kuuluu hänelle? Kurt irroittautuu kaapin ovesta, kokeilee perhosen silkkipaperisiipiään. Hän nostaa laukkunsa olalleen ja vetää henkeä. Hän tahtoo oppia hymyilemään vasten Blainen huulia. Opetella olemaan onnellinen ilman Finniä.
Mutta se tuntuu vaikealta. Kurtin hampaat pureutuvat hänen alahuuleensa ja tekevät reiät tikeille. Liian vaikealta.
Kurtin askelet nopeutuvat. Hän tarvitsee annoksen kipulääkettä nyt heti. Hän melkein juoksee ovelle, jolla Blaine on häntä vastassa. Blaine hymyilee hänelle lasin läpi. Se on lasihymy, helposti särkyvä. Kurt tietää voivansa rikkoa sen, ellei muista olla varovainen. Hän voi rikkoa Blainen. Blainen, joka rakastaa häntä, vaikka Finn ei rakasta. Blaine ei välitä tytöistä, jotka näyttävät paperinukeilta. Blaine tekee Kurtista oman paperinukkensa, raajat levällään lasin taakse ripustetun perhosen. Kurt sätkii ja rimpuilee, tahtoo lentää vapaana, mutta irti päästessään vain putoaa putoaa putoaa. Tunne hänen sisällään on pohjaton. Vain Blainen hänen päälleen asettama lasilevy estää häntä putoamasta. Kurt katsoo Blainea sen läpi. Hän näkee vain Blainen hymyn. Hän kuvittelee sen mielessään Finnin kasvoille ja avaa oven. Hän hymyilee Blainelle hymyä, joka on tarkoittu Finnille. Se ei tunnu miltään. Valehdella rakkaudesta. Sillä Blaine on ainoa kipulääke, joka tekee sydänsärystä helpomman kestää. Blaine levittää käsivartensa ja Kurt antaa tämän kietoa ne ympärilleen. Kipulääke alkaa vaikuttaa, eikä hänestä enää tunnu aivan niin pahalta.
Kurt antaa Blainen pidellä häntä kädestä. Hän puristaa kovempaa, kun he kävelevät Finnin ja Rachelin ohi. Kurt ei pysty katsomaan kuin Rachelin suurta suuta, joka liikkuu muodostaen sanoja, joita hän ei tahdo kuulla. Ne ovat hänen sanojaan. On niin paljon sellaista, mitä hän tahtoisi sanoa Finnille. Sellaista, mitä hän jättaa sanomatta. Kurt vihaa Rachelia. Hän vihaa kaikkia, jotka tulevat hänen ja Finnin väliin. Myös Blainea. Mutta eniten hän vihaa itseään ja sitä, ettei osaa lakata rakastamasta Finniä. Ja rakastua Blaineen, joka rakastaa häntä.
Blaine hymyilee heidän molempien puolesta, eikä Kurtin tarvise kuin piilottaa mustasukkainen ilmeensä. Hänen ei tarvitse hymyillä.
Eiväthän perhosetkaan hymyile.
