Ja vuoden lopulla häät - 2 - Päivän polttavin kysymys lienee se, että oliko katkarapu-ceviche vai pelkät chilillä maustetut katkaravut parempi valinta talvihäihin. Ceviche olisi raikas ja kylmä, mutta chili saattaisi lämmittää ja oliko sillä edes mitään väliä. Hannah puhui jälleen, huitoi ja moitti kokkia, joka yritti parhaansa mukaan toteuttaa tulevan rouva Longbottomin toiveet.
Jossain vaiheessa Hannah’sta oli tullut tavattoman epä-puuskupuhmainen.
Ihminen, johon Neville ei olisi koskaan uskonut rakastuvansa.
Mitä hän edes teki täällä? Mies vilkuili turhautuneena ympärilleen ja näpräsi lautasliinan kulmaa. Kysyi, miksei häitä voinut järjestää Vuotavassa Noidankattilassa, kun Hannah melkein omisti paikan, eikä siten olisi tarvinnut varata rahaa tilanvuokraamiseen ja ruoankin olisi voinut laittaa itse, ihan pieni tilaisuus vain. Mutta Hannah’sta kaiken piti olla suurta, naimisiin ei menty avioliiton ja yhteisen elämän, vaan näyttävyyden ja juhlimisen vuoksi. Paikalle kutsuttaisiin sukulaisten kaimatkin ja tanssia jatkettaisiin auringonnoususta toiseen, niin kauan että jalassa olisi sementistä valetut juhlakengät, jotka pakottivat osallistumaan.
”Kas, hei, Neville. Hannah.”
Mies käännähti ympäri, hämmentyi huomatessaan Lunan seisovan keskellä jästiravintolaa työasussa. Naisen hiukset olivat edelleen hopeanhohtoiset, likaisenvaaleat ja loivasti kihartuvat, silmät unenpehmeät ja huulet –
Ei, ei saisi ajatella sitä. Se oli kiellettyä, syntistä. Neville oli menossa naimisiin Hannahin kanssa, tottahan hän silloin rakasti tulevaa vaimoaan? Rakasti ja välitti suurista muutoksista huolimatta, eikö niin?
Eikö niin?
A/N: Tästä se pikkuhiljaa lähtee, nyt kun Lunakin on saatu mukaan
Toivottavasti tykkäätte.
- - - - - - - - - - - - - - - -
A/N2: Olinkin ahkera ja kirjoittelin aikani kuluksi vielä kolmannen osan. Olkaapa hyvät.
Ja vuoden lopulla häät - 3 - Neville oli humalassa.
Ei humalassa niin kuin juotuaan liikaa tuliviskiä, vaan humalassa teini-iänomaisen ihastuksen kukkaanpuhkeamisesta, Lunan naurusta, silmistä, hiuksista, eleistä, kaikesta mitä Luna tekee tai sanoo.
Kaikesta, mitä Luna on.
Tämän oli tarkoitus olla vain viaton kohtaaminen, kaksi entistä ystävää muutamalla lasillisella ja mukavalla aterialla ravintolassa, ei enempää. Mutta miksi Nevillen hengitysteitä puristi – ei, ruoassa ei ollut selleriä, mies oli tarkastanut kolmesti – ja miksi hän halusi koko ajan ottaa kiinni Lunan kädestä, vetää Lunan lähemmäksi itseään hellästi uumasta pidellen ja miksi hän, Merlin vieköön, halusi vain suudella Lunaa siinä ajassa ja paikassa, kaikkien nähtävillä, täysin häpeilemättä ja välittämättä mistään muusta kuin edessään istuvasta naisesta.
Neville ei kuitenkaan tehnyt mitään, istui vain hiljaa paikoillaan, huulillaan pieni hymynpoikanen ja napsi ilmasta Lunan tiputtelemia sanoja, jotka jäivät kutittelemaan herkullisesti korvakäytävää.
”Voi, kunpa minulla olisi yhtä paljon rahaa, kuin tuolla miehellä selkeästi on. Silloin minun ei tarvitsisi tehdä töitä siinä ravintolassa, vaan voisin keskittyä opiskeluuni.”
Neville kysyi, mitä Luna mahtoi opiskella, eikä oikeastaan yllättynyt vastauksesta.
”Minusta tulee taikaeläinten tutkija. Sitten voin todistaa kaikille, että isäni oli oikeassa ja ruttusarviset niistaisikit todella – Neville? Mikä sinulla on?”
Neville pyöritti päätään kiireesti, vastasi tottuneesti, ettei mikään.
”Ai. Hyvä”, Lunan hymy oli lämmin, ”Näytit vähän umpimieliseltä, niin huolestuin.”