Oliver Wood. Oliver Wood.
Oliver Wood. Tässä ficissä on Oliver Wood, tässä puhutaan OLIVER WOODISTA. Ei herranjumala, leijailen vaaleanpunaisissa pilvissä varmaan kolme viikkoa, ihan vain Oliver Woodin vuoksi. Ei varmaan tarvitse enää erikseen mainita, että valitsin tämän ficin kommentoitavaksi, koska a) Oliver Wood ja b) kirjoittajana rakkahin Zach (ja kirjoitin melkein unrea ...) ♥
Nainen, jos vielä kerrankin mainitset tai kirjoitat minun kuulteni tai nähteni, ettet ole kovinkaan hääppöinen fluffykirjoittaja, niin saatan jopa suutahtaa, koska tämä teksti oli aivan fantastista ja erittäin hyvin kirjoitettua! Vaikka tämä kallistuukin osittain jopa hieman angstfluffyn puolelle, niin tässä tekstissä oli kaikki kohdallaan, pilkut ja pisteet paikallaan, tunnelma kohdallaan, aivan kaikki, ja kronologinen järjestys vielä kaiken kruununa. En ihan äkkiä muista, että olisin lukenut one-shottia, joka on kirjoitettu kronologisesti, joten kiitokset sinulle tästä uudesta kokemuksesta!
Jatketaanpa sitten tätä kehumista: Tekstillisesti ja kirjoituksellisesti tämä oli erinomainen pieni palanen, jonka lukemista olisin jatkanut mielelläni vieläkin pidemmälle. Kuvailet kaikkea niin söpöstelevästi, vaihdellen pidempiä ja lyhyempiä lauseita ja tunkien erilaisia sanoja ja saman sanan useita synonyymeja väliin varmistaen sen, ettei teksti tunnu tylsältä. Sait myös tuotua tekstissä hyvin esille eri ikäluokkien eroavaisuudet ja ajattelutavat tyttöjen ja poikien välisestä ystävyydestä, ujuttaen sen vieläpä taikamaailman kulisseihin ottamalla muun muassa huispauksen ja Tuliviskin mukaan. Se tunne, kun vanhemmat lapset nauravat nuoremmille pitäessään heitä naurettavina, mutta unohtaen kuitenkin erittäin kätevästi sen, että he käyttyityivät samanikäisinä täsmälleen samalla tavalla. Vielä nuoruuden rakkaushuolet ja niiden jakaminen ... Sanoisinko, että jo tältä osin erittäin sievä paketti.
Sitten hahmoihin. Tästä toisesta OFC-puolesta en tosiaankaan osaa sanoa mitään, koska ei ole niin mitään vertailukohtaa tälle henkilölle, mutta eiköhän me hänestäkin jotain keksitä. Kuitenkin, olit saanut Oliverista oman kunnianhimoisen, huispausfanaatikkoisen itsensä ujuttamalla hänet ensin huispauksen maailmaan ja sitten kertomalla siitä, kuinka hän vain kiisi taivaalla jättäen hyvän ystävänsä yksin. Pallojen perässä poukkoileminen on niin paljon mukavampaa kuin ystävien kanssa hauskanpito, hieman sellaiselta on Oliver aina vaikuttanut, vaikkei yhtä jyrkästi kuin tässä ficissä. Kun Oliver sitten viimein laskeutui, hänellä olikin - ei yksi, vaan
kaksi naista pyörityksessä, eikä osannut valita heidän väliltään. Tässä mennään ehkä jo hieman OC-osastolle, mutta ei se mitään: rehellisesti sanoen olisin pettynyt, jos et olisi missään vaiheessa tehnyt Oliverista pienoista peluria, naistenmiestä.
Tämä toinen osapuoli, tämä itsetekemäsi osapuoli, onkin sitten jo hieman kinkkisempi. Neiti vaikuttaa jopa hieman omistushaluiselta, vaikkakin on tekstin perusteella silmittömästi rakastunut hurmaavaan Oliveriimme, joka ei näe kuin sen huispauksensa ja ne kaksi muuta naikkosta. (Näin sivumennen sanoen olisin muuten pyörtynyt, jos olisit tehnyt Oliverista homon.) Se, ettei tyttö näytä löytävän muita ystäviä Oliverin kadotessa huispauksensa pariin kertoo jostain syvemmästä, siitä ettei hän näe ketään muuta kuin Oliverin, ei oikein tahdo muita ystäviäkään. He vain eivät ole yhtä ihania kuin Oliver, joka viimein huispauksesta hieman irrottautuessaan kertookin luottamuksellisesti, ettei osaa päättää kahden tytön väliltä. Minuakin harmittaisi. Ja sitten kaikki loppui.
Lumiset talvimyrskyt estivät lentämästä korkealla, vain matalalla pystyi tuntemaan yhä lempeän syystuulen puhalluksen. Mutta sinä lensit siellä, korkealla, nauroit naurua joka kulkeutui luokseni hentona kosketuksena korvanlehdellä. Ja minä hymyilin yksinäistä hymyä ylös, vaikken nähnyt lumihiutaleilta mitään.
Tästä palasesta kuvastuu eritoten tytön kaipaus Oliveria kohtaan, mutta poika ei näe mitään muuta kuin sen huispauksensa ja lentää kilpaa lintujen ja muiden taivaalla liihottelevien olentojen kanssa.
Pyöritit vielä kerran ympäri, kunnes kurottauduit eteenpäin hiljaa. Ja askeleet pysähtyivät kuin seinään.
Finito. The end. Loppu oli todella kaunis ja vaikkakin (näin
Brangwenia lainatakseni) jätit sen avoimeksi, niin silti siitä pystyi päättelemään kaiken olennaisen. Ja toivon muuten hartaasti, että päättelin väärin. Muuten saatan jopa itkeä.
Vielä näin loppuun sivumennen sanoen, kuuntelepa
Pretendingia (tiedät kyllä, mistä sarjasta tämä on!) samalla, niin tulee ihanan sopiva lievästi angstinen, mutta kuitenkin romanttinen fiilis lukemista varten. Ja vielä, tässä ficissä oli vain yksi huono puoli:
se loppui kesken.
Kiitos kiitos kiitos tästä ihanaisesta palasesta, Zach-muruseni! ♥
