Title: Heihei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä!Author: LotaziGenre: Drama, Hurt/Comfort , oneshot
Pairing: Draco/Luna
Rating: S
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaDisclaimer: Mikään muu kuin juoni ei kuulu minulle, enkä myöskään saa rahallista korvausta.
Summary: Kieltävä vastaus karkaa ilmaan ja saan taas muutaman pillerin käteeni, joita en haluaisi ottaa. Ne pilaavat todellisuuteni.A/N: Osallistuu
Siunattu hulluus ja
Het 10 – haasteisiin.
FF100 sanalla
062. Kevät. En tiennyt minne minun olisi tämä ficci kuulunut laittaa, joten päädyin nyt Godrickin notkoon, saa siirtää jos on väärässä paikassa. Olisi kivaa myös kuulla mitä mieltä te olette tästä.
Heihei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä!
Askeleeni rahisevat hiekkaisella kivitiellä. Pöllynnyt hiekkatomu on tarrautunut mustien housujeni lahkeisiin ja värjännyt ne vaaleiksi. Kätesi kädessäni merkitsee paljon enemmän kuin pystyt ymmärtämään – se tarkoittaa minulle kaikkea maailmassa.
Sininen mekkosi tuo mieleeni meren, jota kerran katselimme koko päivän kuistilta. Joimme kylmää jääteetä ja juttelimme niitä näitä. Nyt kuitenkin nauramme leikkiville lapsille, jotka juoksevat kiljuen ohi meidän vasemmalta puoleltamme.
Kevättuuli tarttuu pitkiin valkeisiin hiuksiisi ja naurusi on minulle kuin kauneinta musiikkia koko maailmassa. Olen jo kauan halunnut lasta kanssasi – poikaa, jossa yhdistyvät meidän molempien piirteet. Hänestä tulisi varmasti vaalea hiuksinen ja sinisilmäinen komistus, ylpeä puhdasverinen Malfoy. Isä piti tärkeänä, että etsin naisen kenellä on juuri nuo ulkonäölliset piirteet, jotta Malfoyn sukuun ei eksy vääränlaisia lampaita. Et kuitenkaan halua vielä lasta, jota olen sinulta pyytänyt. Sanot aina, että kyllä sen vielä ehtii. Mutta entä jos jo huomenna on liian myöhäistä, että jompikumpi meistä kuolee ja perillistä ei synnykään. Silloin olisin kadoksissa, kuolleena tai elävänä.
Painan poskellesi kevyen suudelman, hymyilet poissaolevin silmin ja alat samassa kirkua. Äänesi saa korvani menemään lukkoon. Taas sitä mennään, ajattelen ja vedän sinut halaukseen. Rauhoittelen sinua ja kerron, ettei sinulla ole mitään hätää kanssani ja uskot sen kuten aina ennenkin.
Aloit saada erinäisiä hysteriakohtauksia muutaman vuoden naimisissa olomme jälkeen. Olen vieläkin huolissani ja peloissani, koska en tiedä koska ne alkavat. Ne voivat alkaa ilman mitään syytä tai merkitystä. En ole edes sataprosenttisen varma mistä ne ovat tulleet, mutta luulen joidenkin kuolonsyöjien aiheuttaneen tämän. En tiedä mistä ne alkavat ja en varsinkaan tuon äskeisen, minä vain pussasin sinua.
Olet rauhoittunut, joten jatkamme matkaa eteenpäin iltakävelyllämme. Katseeni eksyy lehmusmetsään, joka kasvaa lähistöllä. Se on monia satoja vuosia vanha, ehkä jopa tuhansia. Muistan kun pienenä poikana karkasin kotoa ja menin seikkailemaan metsän syövereihin. Tunnen siellä monta erilaista piilopaikkaa ja siellä sijaitsee myös lempipaikkani koko maailmassa. En ole sinua vienyt sinne, mutta olen päättänyt, että vien sitten kun meillä on yhteinen lapsi.
Kävelemme vielä hetken, minun laskiessa käteni harteittesi ympärille ja pian puiden takaa näkyy kotimme. Musta ja iso kartano. Se on lapsuuden kotini ja siellä ovat asuneet kaikki Malfoyt sukupolvesta toiseen.
Suuret rautaiset ulkoportit avautuvat itsestään meidän lähestyessä niitä ja sulkeutuivat äänettömästi perässämme. Riikinkukko katsoo menoamme kohti rakennusta ja sen sisälle.
Saatan sinut makuuhuoneeseemme lepäämään, peittelen sinun makaavan vartalosi huovalla ja lasken suudelman otsallesi. Katsot minua kuin viisi vuotias pikkulapsi ja hymyilet säteilevää hymyä. Olisipa aina näin, ajattelen ja astun parvekkeen oven luokse.
”Luna rakas, yritä levätä”, kuiskaan tietäen, että kuulet sen ja astun ulos. Raikas tuuli sekoittaa hiukseni ja istun tuolille ikkunan viereen katsomaan kevätpäivän päättymistä. Ajattelen kaikkia niitä vuosia, joita olen viettänyt kanssasi. Ne ovat elämäni parhaimpia, mutta niistä puuttuu jotain. Oma lapsi.
Olen istunut pihalla jo puolisen tuntia ja palaan makuuhuoneeseemme. Näen miten lapsia juoksentelee ympäriinsä ja naurua on joka puolella. Rakkaani istuu sängynlaidalla hymyillen ja astelen sinne, istuen viereesi.
Yksi vaaleapäinen poika juoksee sohvan ympärillä pieni pellavapäinen tyttö perässään, tyttö kikattaa ja nostattaa hymyn huulilleni. Tyttö pysähtyy eteeni ja katsoo minua silmiin. Hän näyttää ihan minulta, samanlaiset kasvot ja kaikki, vain sukupuoli on eri. Naurahdan ääneen ja pyyhkäisen silmäkulmaan nousseen pisaran.
Pian ovi avautuu ja äitini astuu sisään. Hän näyttää jo vanhalta, mutta edelleenkin kauniilta ja elegantilta. Kädessään hänellä on tarjotin, jossa on vesilasi ja pilleripurkki. Äiti laskee ne sivupöydälle ja kysyy: ”Etkö ole taaskaan syönyt lääkkeitäsi?”
Kieltävä vastaus karkaa ilmaan ja saan taas muutaman pillerin käteeni, joita en haluaisi ottaa. Ne pilaavat todellisuuteni. Tiedän, ettei hän kuitenkaan lähde ennen kuin olen nielaissut ne, joten pakotan tiputtamaan pillerit kielelleni ja vettä niiden päälle. Nielaisen molemmat pillerit samalla kertaa, koska en jaksa ottaa niitä peräjälkeen.
Sitten juokseva poika katoaa näkyvistä. Kuulen tytön iloisen kikatuksen, mutta pian myös tämä on poissa. Palaan karuun todellisuuteen ilman lapsia ja jo vanhana miehenä. Erotan vaimoni kasvoilta rypyt ja huokaan. Liian kauan meni odotellessa. Lapsettomana, seitsemänkymppisenä ja harhakuvia saavana vanhuksena en itseäni äsken nähnyt, mutta se on nykypäivää. Sitä omaa lasta en koskaan saanut, mutta sitä olen tahtonut sitäkin enemmän.