Kirjoittaja: Nikomikael
Beta: Minä yhteistyössä minun silmät
Paritus: Ei varsinaista paritusta, mutta sanotaan kuitenkin Fred/George. Ja erittäinerittäin kevyenä viittauksena Ron/Hermione.
Genre: Jotain pienenpientä huumorin yritystä, söpöilyä. Suurimmaksi osaksi rauhallista fiilistelyä talvesta.
Fandom: Harry Potter
Ikäraja: S
Disclaimer: Kaikki minkä tunnistatte Rowlingin omaisuudeksi, on hänen, muu kuuluu minulle. En hyödy tästä taloudellisesti, kunhan vain pidän vähän hauskaa yksinäni.
Warnings: Syvää veljesrakkautta, saattaa häiritä joitakuita
Summary: ”Hymy ja nauru jäävät rakkauden ohella sydämeen, vaikka kaikki muu unohtuisi.”A/N: Hmm, niin. Ensimmäisiä
julkaistuja ficcejänihän tämä on, hieman jännitystä siis ilmassa, minkälainen vastaanotto tulee. ^^ Laatu nyt on mitä tähän aikaan yöstä väsyneen ihmisen päästä tulee. Anteeksi siitä.
Jotenkin tätä alkua kirjoittaessani minulla oli kamalan jouluinen fiilis. Keskellä kesää. Mitä kummaa?
Ehkä se johtui musiikista, jota kuuntelin. No kuitenkin... Ficcinen on siis kirjoitettu niin, että siinä on vuodenaikana talvi ja joulukin on kuvioissa mukana. Kamala kirjoitusinto nousi ja tällainen syntyi hetken väkertelyn tuloksena, toivottavasti se kannatti. No mutta tämän pidemmittä jaaritteluitta päästän teidät lukemaan, jos vielä jaksatte.
Kaikenlainen kommentti on tervetullutta, niin risut, kävyt, kivet kuin ruusutkin. Rakentavat ovat toivottuja. Tarinan minäkertojaksi asetin vaihtelun vuoksi
George Weasleyn. Toivottavasti valinta oli oikea, tai edes jotain siihen suuntaan... ettei ihan kamalan OoC.
Kuiskauksista ja niiden antamista lupauksista
Piha on muuttunut. Ennen niin vehreänä ja aamukasteisena auringonpaisteessa välkehtinyt heinikko on valkean vaipan alla piilossa talven kylmyyttä. Avoimesta ikkunasta tuivertaa poskia nipistelevä, kirpeä pakkastuuli, joka muodostaa jälleen kerran oman käsityksensä talven kauneudesta: se muotoilee ikkunalasiin kauniita jääkidekukkasia ja heittelee yksinäisiä lumihiutaleita jäätyneen järven rannalla käsikädessä kävelevien rakastavaisten ympärille. Se aiheuttaa punaisia poskia ja valuvia neniä, saa kääriytymään paksuun vilttiin takan äärelle ja kaivamaan lämpöiset villasukat taas laatikonperältä näkyville. Ja samalla se tuo lämpöä ja rauhallisuutta, sekä rakkauden tunnetta. Voi vain mennä ja makoilla rakkaansa kainalossa, turvassa kaikelta pahalta, upottaa sormensa hänen tuoksuviin hiuksiinsa ja tuntea lämpimän hengityksen pakkasen kuivattamalla iholla. Siksi rakastan talvea. Se tuo esiin kaikkien hyvät puolet.
Onnellinen hymy huulillani istun ikkunalaudalla. Viileä ilmavirta luo sopivaa vastakaikua pilvettömältä, kirkkaansiniseltä taivaalta hempeää lämpöä hohtavalle auringolle, joka valaisee ympäristön ystävällisellä valollaan ja saa vastasataneen puuterilumen säihkymään silmiä häikäisevästi.
”George, saat vielä kuumeen tuota menoa”, vuosien saatossa tutuksi tullut ääni sanoo takaani, sen omistajan hymyillen samanlaista, identtistä hymyä kanssani. ”Ja näytät kaiken lisäksi hieman vajaalta tuo hymy huulillasi.”
Fred astelee itsekin ikkunan vierelle, nojaten toisen olkapäänsä ikkunankarmiin ja kätensä rintakehälle ristien. Riistän katseeni kauniilta pihamaalta häneen.
”Mitäs se velipoika noin lumoutuneena katselee?”
”Elämää.”
Fred katsoo suuntaani pää kallellaan ja nousee itsekin keveän hymähdyksen saattelemana viereeni ikkunalaudalle istumaan.
”En tiennytkään sinun olevan noin syvällinen.”
Naurahdan.
”En tiennyt itsekään. Eikä tämä ole syvällistä, joskus on ihan hyväksi pysähtyä ja katsoa ulkomaailmaa, tiedäthän, ikään kuin uusin silmin.”
Veljeni katsoo minua sanaakaan sanomatta. Ei hänen tarvisekaan sanoa mitään. Pystyn lukemaan hänen kasvoiltaan kaiken tarpeellisen. Hän kääntää katseensa ulos avoimesta ikkunasta, pirteän tuulen heittäessä muutamia lumihiutaleita päällemme. Muutama täysin oma yksilönsä, jolle ei identtistä paria löytyisi mistään, jää kiinni Fredin vasempaan kulmakarvaan, enkä voi olla nauramatta huvittavalle näylle. Fred kääntää jälleen katseensa kysyvänä suuntaani.
”Miksi naurat?”
”Koska sinulla on...” sanon, lopun lähinnä mutisten ja liikahdan lähemmäs kaksoseni kummastuneita kasvoja, sorkkien punertavanväriseen lapaseen piilotetulla kädelläni Fredin kulmakarvaa, yrittäen metsästää yhtä hiutaleista. Se, että hän kurtistaa taas kulmiaan, ei auta toimenpidettäni yhtään.
”En kyllä ole varma haluanko tietää, mutta mitä te kaksi teette?”
Ronin äänen kuullessani otteeni ikkunalaudasta lipeää ja ryminän saattelemana tipahdan lattialle, vetäen muutaman Fredille kuuluvan kulmakarvan mukanani.
”Auts”, sekä minä että veljeni ilmaisemme tuskamme ääneen, noustessani itse lattiantasosta polvilleni toista poskeani samalla pidellen. Fred on kurtistanut kulmiaan entistä enemmän, nyt sormellaan vasenta puolta hieroskellen. Ronin seurassa oleva Hermione katsoo suuntaamme huolestuneeksi lueteltava ilme kasvoillaan, mutta Ron vain lähtee huokaisten oleskeluhuoneesta, vetäen sen ainoata naisolentoa perässään. ”Ja sulkekaa se ikkuna, tänne jäätyy!” hän huutaa peräänsä.
”Ilonpilaaja”, murahdan, noustessani seisomaan. Tunnen Fredin tuijottavan niskaani. Kun viimein käännyn ympäri ja istahdan takaisin ikkunalaudan reunalle, hän huokaisee.
”Minä tykkäsin noista.”
”Niin mistä?”
”Kulmakarvoista.”
”Onhan sinulla niitä edelleenkin?”
”Niin on, mutta sinä veit valioyksilöt, parhaimmat päältä. Nyt oloni on niin alaston...”
”Okei, Fred, selväksi tuli”, naurahdan. ”En kaipaa enempää selittelyjä. Ehkä voimme pystyttää muistokiven rakkaille karvoillesi.”
”Se olisi vähintä mitä voisit tehdä. Kulmakarvanmurhaaja.”
”Kaikkea sitä kuuleekin, kun vanhaksi elää”, huoahdan huvittuneena, veljeäni katsoen. Mielenkiintoni kuitenkin kohdistuu pian ulos, taivaalle. Yksinäinen, väriltään maassa makaavan lumenvalkoinen pilvipallura leijaili siellä yksikseen, ilman minkäänlaista päämäärää, hajoten hiljalleen yksittäisiksi hiukkasiksi ja lopulta kadoten kokonaan, muodostuakseen taas pian uudelleen. Kiertokulku. Sana on niin jännä. Elämä jatkaa pyörimistään, välittämättä pienistä menetyksistä. Juoni on aina sama: ihminen syntyy, elää aikansa ja lopulta kuolee. Aika karua.
Tunnen jälleen Fredin tuijotuksen ohimossani ja näen hänet syrjäsilmällä. Hänen kasvojaan koristaa jälleen se ilkikurinen hymy, jonka olen niin monesti ennenkin nähnyt. Se valaisee maailmani kerta toisensa jälkeen, enkä osaa kuvitella eläväni ilman sitä. Olisin puoliksi tyhjä ja merkityksetön, kuin nurkkaan heitetty kirja. Olisin rikkoutunut, yksisiipinen enkeli.
”George, oletko sinä vielä hereillä?”
Fredin ääni tunkeutuu korvista aivoihini ja herättää minut unelmoinnistani. Kevyt tuulenvire leikki aikansa punertavilla hiuksilla, niin hänen kuin minunkin, ennen kuin siirtyy niskaan aiheuttamaan kylmiä väreitä. Ron oli kerrankin oikeassa: oleskeluhuoneessa vallitsivat melkein arktiset olosuhteet. Nousin polvilleni ikkunalaudalle ja kurotin ikkunaan, vetäen sen kiinni. Raikas henkäily katosi ja tilalle jäi vielä viileä, hitaasti liikkuva ilma.
Kun tunnen kevyen otteen hiuksissani, käännyn edelleen virnuilevan Fredin suuntaan, jonka sormet ovat ottaneet hiukseni valtaansa. Kysyvä ilmeeni saa Fredin vain nauramaan.
”Silmä silmästä ja karva karvasta, eikö se ole selvää?” Sen sanottuaan hän vetäisee muutaman hiukseni irti ja minä näytän hänelle kieltäni. Tuo kirpaisi, mutta en silti osaa peittää virnistystäni.
”No nyt sait kostosi”, huokaisen hymyillen ja näen hänen yhtäkkiä jopa haikeaksi muuttuneen katseensa. ”Mitä vielä haluat?”
”Sanoa jotain.”
”Mitä?”
”Tule lähemmäs. Tule tänne”, Fred sanoo ja hieman hämmentyneenä hivuttaudun melkein kiinni veljeeni, hänen tuodessa kasvojaan kohti omiani, antaen poskiemme hipaista kevyesti toisiaan.
”Tahdon vain”, hän aloitti keveän huokauksen saattelemana. ”Tahdon vain, että lupaat minulle jotain.”
Tunnen Fredin sormien lomittuvan sormieni sekaan ja kulmani vetäytyvät hivenen toisiaan kohti.
”Sano vain mitä, niin lupaan ainakin yrittää.”
”Lupaa minulle... Jos joskus lähdet, jätä minulle hymysi. Jätä sen valo valaisemaan elämääni, jotta voisin itsekin hymyillä, vaikka maailma sortuisi ympäriltäni. Jotta osaisin suunnistaa pimeässä. Hymy ja nauru jäävät rakkauden ohella sydämeen, vaikka kaikki muu unohtuisi. Pyydän vain, että jättäisit sen minulle. Ilmankaan en pärjää.” Fred sanat korvassani ovat hiljaisemmat kuin kuiskaus, mutta kuulen ne silti hyvin. Kasvoilleni nousee rauhallinen hymy ja tartun kiinni hänen käteensä.
”Tietysti. Se on vähintä, mitä voin luvata. Vaikka joululahjana sinulle.”
Tunnen Fredin kasvoille muodostuneen hymyn vasten poskeani. Hänen huultensa muodostamat, äänettömät sanat ja rauhallisen hengityksen. Aikaisemmin levottomana riehuneen sielun lopullisen rentoutumisen.
Kiitos.
