Maailmoja pakkasilmaan [F/G, K11, angst, oneshot]

[Renttu]

Nimi: Maailmoja pakkasilmaan
Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: angst, oneshot
Ikäraja: K-11
Paritus: Fred/George
Varoitukset: insesti
Yhteenveto: Se kestää vain hetken, hetken tekee kipeää ja kurkkua kuristaa, vain hetken keuhkoiltasi on pudonnut pohja.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Tässä edesmenneestä Tavoita tunnelma-haasteesta inspiroitunut teksti, kappaleena Coldplayn Fix You. Osallistuu myös Kerää kaikki hahmot-haasteeseen Fred Weasleyllä. Kommentoikaahan. : )


Maailmoja pakkasilmaan


Fredillä oli sellainen hassu katse silmissään, siitä ei koskaan voinut tietää mitä hän ajatteli vai ajatteliko mitään. Se oli lämmin ja etäinen, ja ja ja-

sitä ei ole enää.

Minä hengitin sitä hassua katsetta, siitä tiesi missä mentiin, oltiinko tänään vakavia vai vähemmän vakavia, millaisia meidän oli tarkoitus olla. Ja jossain määrin minä halusin koskettaa, kokeilla sitä äidin villapaidan peittämää olkapäätä, oliko se todellinen, haukkoiko se olento villan alla samaa ilmaa kuin minäkin?

Niin samanlaiset, lähellä. Äiti sekoitti meidät, meidän nimemme ja ulkonäkömme ja niin sekoitimme mekin. Niin samanlaiset, että joskus epäilin oliko meitä edes kaksi, me olimme yksi, yksi lapsi vanhemmillemme, jotka antoivat meille molemmille nelivuotiaina otsiimme leiman "riiviö", kun usutimme menninkäisen äidin yrttitarhan kimppuun. Ensin me olimme suloisia, vaikkakin hieman villejä, tapauksen jälkeen vain riiviöitä. Ei väliä, vaikka se oli Fredin idea, me molemmat toteutimme sen.

Minä yritin hahmottaa, nähdä sen maailman, sillä hetkellä. Kiviseinä sortui. Minun ei tarvinnut nähdä, minun ei tarvinnut kuulla kauhistunutta hiljaisuutta tietääkseni, sillä minä tunsin miten side katkesi. Ja hetken minä olin vain hämmentynyt, mitäs nyt, miten minä enää olen kokonainen, kuka täydentää minun lauseeni, joiden loppuja en itse tiedä? Kuka potkii minut hereille aamulla, keneltä kysyn apua, kuka enää on paikalla, kenelle minä kerron parhaat ajatukseni ja kuka enää nauraa niille?

Minä en ole yksi, enkä osaa olla.



Minä olin aina se, joka sai viimeisen sanan.

Minä voin katsella kun sinä makaat illalla sängyssä kasvot painettuina tyynyyn, ja minä tiedän, ettet sinä koskaan itke. Ja tiedätkö mitä muutakin tiedän? Minä tiedän millaisina haluat pekonisi ja puurosi ja voileipäsi, minä tiedän millainen typeryys on mielestäsi liian typerää edes meille toteuttaa, tiedän miten vahvoja me olisimme voineet olla. Kaikki suuret velhot sanovat, kaikki tarpeeksi suuret ja tarpeeksi höperöt, että rakkaudesta jää jälki, ja mitäpä sitä kiistämään. Emmehän mekään olisi tässä, jos emme jättäisi jälkiämme maailmaan.

Ja tämä tässä, tämä on kiviseinä, vajonnut ja sirpaleiksi hajonnut, se pitää meidät erillämme. Älä silti huoli. Se kestää vain hetken, hetken tekee kipeää ja kurkkua kuristaa, vain hetken keuhkoiltasi on pudonnut pohja. Kyllä minä tiedän, tiedän liiankin hyvin, koska minä olen se toinen puoli, toinen keuhko ja toinen puoli vääristyneitä kasvoja, ja minä tunnen ne pienet impulssit, - sähköiskuja ja ilotulitteita - jotka sinua ohjaavat. Toivon, että joskus olisitkin koskettanut, kurkottanut villapaidan peittämään kehooni ja varmistunut, me emme olleet koskaan unta.

Me olimme yhtä todellisia kuin äidin kiljaisut, jotka herättävät sinut aamuisin aivan kuin mikään ei olisi muuttunut. Sinä tuntisit minut adrenaliinissa, häivässä ruudinkatkua, lakanoihin pinttyneessä pölyssä, tuntisit yhä, jos vain uskaltaisit kokeilla. Sillä me jätimme jälkiä maailmaan, kahdet erilliset jalanjäljet, joista toiset on nyt pyyhitty pois.

Älä itke, älä edes vaikka haluaisit. Minä annoin sinulle sen mitä saatoin, ja nyt sinä hengität yhdellä keuhkolla. Hengität kauniisti ja piirrät lämmöllä maailmoja pakkasilmaan, hengität tarpeeksi. Toinen puoli sinua on tallessa, ja jokin päivä saat sen vielä takaisin.


Tears stream down your face
When you lose something you cannot replace
Tears stream down your face
I promise you I will learn from my mistakes
Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

[Röhkö]

KK:sta iltaa!

Otsikko on kaunis, mutta aika absurdi. Koko fici oli melkoista kuvakieltä, mutta sievä. En oikein ymmärtänyt, oliko kehkoilla jokin muukin kuin fyysinen merkitys. Aluksi ajattelin, että tämä on varmaan Georgen näkökulmasta ja Fred on kuollut, koska "katsetta ei ole enää". Mutta toisaalta tässä molemmat ovat toimijota. Mukavaa lukea pitkästä aikaa Freorgea.

Välillä jotkut ilmaisut olivat turhan epämääräisiä. Esimerkiksi "hengitin sitä hassua katsetta". Minun makuuni tuo ei vain toimi. Kaipailin tähän lisää konkreettisuutta. Toisaalta tämän ficin tarkoitus oli tavoittaa tunnelma, joten tuon kappaleen kuunneltuani ymmärrän hieman paremmin tekstin epäselvyyksiä. 

minä tunnen ne pienet impulssit, - sähköiskuja ja ilotulitteita - jotka sinua ohjaavat

Sähkölaskut ja ilotulitteet kuulostaa paremmalta.

Tämä pitää lukea ajatuksen kanssa, jotta ymmärtää kielikuvien merkityksen. Ehkä olen hieman liian väsynyt arvailemaan esimerkiksi tuon keuhkon merkitystä. Kieli on kuitenkin melko virheetöntä.

[stardust]

KK:sta hey!

Aloitetaan sillä, että yleensä teksti, joka saa sen pienen palasen tuntumaan kurkussani, on onnistunutta angstia. Sellainen teksti, joka pakottaa räpyttelemään silmiä, että voi estää sen yksinäisen pienen kyyneleen, on vielä onnistuneempaa. Ja se teksti, joka tekee tuon kaiken todella lyhyessä pätkässä, on loistavaa. Tämä oli niitä kaikkia.

Fredin kuolema oli kirjan vaikeimpia paikkoja minulle. Vaikka vannonkin Dracon nimeen lempihahmossa, ovat kaksoset lähellä sydäntäni. Kun luin tämän otsikon olin jo varma, että liikutun. Ja niin tein. Kuvailet kauniisti ja teksti on soljuvaa ja virtaavaa. Määrittelet asioita kauniilla ja erillaisella tavalla, samanlaisella joihin itse pyrin tekstissäni. Asiat saavat uudenlaisia näkökulmia kun niitä kuvaa sähköiskuina ja ilotulitteina. Ne tuntuvat elävimmiltä ja aidommilta, aivan kuten tämä tekstikin.
Sitten kai pitäisi lainata kohta josta pidin. Niitä oli monia, mutta tässä on ehdoton suosikkini.

Minä voin katsella kun sinä makaat illalla sängyssä kasvot painettuina tyynyyn, ja minä tiedän, ettet sinä koskaan itke. Ja tiedätkö mitä muutakin tiedän? Minä tiedän millaisina haluat pekonisi ja puurosi ja voileipäsi, minä tiedän millainen typeryys on mielestäsi liian typerää edes meille toteuttaa, tiedän miten vahvoja me olisimme voineet olla. Kaikki suuret velhot sanovat, kaikki tarpeeksi suuret ja tarpeeksi höperöt, että rakkaudesta jää jälki, ja mitäpä sitä kiistämään. Emmehän mekään olisi tässä, jos emme jättäisi jälkiämme maailmaan.

Ja tämä tässä, tämä on kiviseinä, vajonnut ja sirpaleiksi hajonnut, se pitää meidät erillämme. Älä silti huoli. Se kestää vain hetken, hetken tekee kipeää ja kurkkua kuristaa, vain hetken keuhkoiltasi on pudonnut pohja. Kyllä minä tiedän, tiedän liiankin hyvin, koska minä olen se toinen puoli, toinen keuhko ja toinen puoli vääristyneitä kasvoja, ja minä tunnen ne pienet impulssit, - sähköiskuja ja ilotulitteita - jotka sinua ohjaavat. Toivon, että joskus olisitkin koskettanut, kurkottanut villapaidan peittämään kehooni ja varmistunut, me emme olleet

Pitkä pötkö, mutta kuvailu oli niin kaunista, että oikeastaan nuo kaksi kohtaa olivat ne joissa herkistyin eniten.. Rakastin keuhkovertausta, se oli koskettava ja aidon tuntuinen.

Huh ja sitten vielä biisistä. Coldplay ja varsinkin Fix You on yleistä angstimusiikkiani ja täydellisen koskettavaa. Biisi on ehkä suosikkejani koko bändiltä ja toimi tässä erinomaisesti. Se kertoo menettämisestä, aivan kuten tämäkin ja kun se soi taustalla pääsin tunnelmaan. Joten tavoitit tunnelman. Kiitos tästä illan itkettäjästä. On hienoa nähdä kuinka näinkin lyhyt teksti voi vaikuttaa minuun näin vahvasti. Tai sitten olen vain ylidramaattinen.

Kiitos!


♥: stardust

[Frederica]

Harvoin olen lukenut yhtä kaunista kuvausta hengittämisestä.
Tämä mykisti monessa kohtaa, mutta rakastuin tuohon lopetukseen.

Älä itke, älä edes vaikka haluaisit. Minä annoin sinulle sen mitä saatoin, ja nyt sinä hengität yhdellä keuhkolla. Hengität kauniisti ja piirrät lämmöllä maailmoja pakkasilmaan, hengität tarpeeksi. Toinen puoli sinua on tallessa, ja jokin päivä saat sen vielä takaisin.

Niin upeasti sanottu ja kuvattu. Koko tekstin ajan isossa osassa olleet keuhkot kulminoituvat tähän, siihen miten yksi keuhko voi olla juuri ja juuri sopivasti ja kuitenkin ihan liian vähän. Tuo ajatus, että Fred ja George hengittävät yhdellä keuhkolla, yhdessä, kokonaisina, on kaunis.

Minä hengitin sitä hassua katsetta, siitä tiesi missä mentiin, oltiinko tänään vakavia vai vähemmän vakavia, millaisia meidän oli tarkoitus olla.

Georgen eksyminen, sen kuvaaminen, mitä hän menetti, tulee tässä tekstissä hyvin esiin. Hänellä ei ole enää suuntaa.

Ja hetken minä olin vain hämmentynyt, mitäs nyt, miten minä enää olen kokonainen, kuka täydentää minun lauseeni, joiden loppuja en itse tiedä? Kuka potkii minut hereille aamulla, keneltä kysyn apua, kuka enää on paikalla, kenelle minä kerron parhaat ajatukseni ja kuka enää nauraa niille?

Tämä soljui ja lipui upeana alusta loppuun. Tunteet tuntuivat jokaisessa lauseessa, ja tämä oli alusta loppuun kaunis. Rakenne oli hyvä, kuvaus oli hienoa ja kertojan vaihtuminen toimivaa.

Nyt loppuivat sanat, toivottavasti olennainen välittyy. On myös pakko lopettaa tai muuten lainaan koko tekstisi.

Kiitos tästä kauneudesta.<3