Title: Syyllisyyden verho
Author: Gelmir
Pairing: James/Sirius
Rating: S (Täytyy kyllä tunnustaa että ei taas ole mitään ideaa mikä ikäraja tässä pitäisi olla.) // Frederica muokkasi ikärajaa ja vaihtoi osastoa, kun ei ollut tarvetta noin korkealle ikärajalle(:
Genre: Angst
Disclaimer: Kaikki kuuluu Rowlingille, en saa tästä rahaa jne jne.
Summary: Sirius on Azkabanissa ja James katuu.
A/N: Osallistuu Suojelusenkeli- haasteeseen. Eipä tässä muuta… kommentit ovat luonnollisesti erittäin tervetulleita!
Syyllisyyden verho
Kosteat, kylmät kiviseinät. Saastainen lattia. Pieni, pimeä selli.
Azkaban.
Istut nurkassa ja tuijotat vastapäistä seinää. Kaapusi on likainen ja riekaleinen ja kiedottu tiiviisti laihan vartalosi ympärille. Ohut käsivartesi kurottuu sipaisemaan mustat hiuksesi pois kasvoilta. Minä kadehdin joskus hiuksiasi: kiiltäviä, pehmeitä ja aina tyylikkäitä suortuviasi. Ne ovat enää vain varjo entisestään, elottomat ja takkuiset. Sinä olet vain varjo entisestäsi.
Pahinta sinussa ovat silmät. Ne olivat kerran ilmeikkäät, täynnä elämäniloa ja naurua ja paljastivat nekin tunteesi, jotka halusit muuten niin kovasti piilottaa. Nyt ne ovat tyhjät ja kylmät, kuin katsoisi pimeään tunneliin. Minä pelkään niiden katsetta, vaikka tiedän, ettet voi nähdä minua.
Avain kilahtaa lukossa.
Käännät katseesi seinästä huppupäiseen hahmoon, joka tyrkkää mädällä, rupisella kädellään kulhon ovesta sisään. Kylmyys muuttuu hetkeksi läpitunkevammaksi ja me molemmat värähdämme, kun ankeuttaja vetää pitkän, rahisevan henkäyksen ennen kuin perääntyy sulkien oven.
Nouset ylös ja noukit kulhon katsoen tämänpäiväistä ateriaasi. Keittoa ja leipäpala. Katselen, kun syöt ne seisaaltasi. Puolet keitosta jää lautaselle, kun kävelet takaisin lattian poikki ja vajoat jälleen istumaan seinää vasten, valmiina vaipumaan ajatuksiisi. Luot katseen korkealla olevaan pieneen ikkunaan ja huokaiset. Ulkona on päivä, mutta yksikään haalea valojuova ei koskaan aivan tunkeudu Azkabanin selleihin.
Auringon valo siivilöityi puiden paljaiden oksien läpi ja lämmitti kirpeää syysilmaa. Riehakas naurusi vaihtui karjahdukseen, kun tunsit märät lehdet kasvoillasi. Oli minun vuoroni nauraa.
En ehtinyt väistää, kun lehtiryöppy lensi omillekin kasvoilleni. Ja hetken kuluttua me kierimme märässä maassa painien, tunkien lehtiä toistemme paitojen sisään ja yrittäen peitota toisemme. Lopulta sain sinut otteeseeni, lukitsin kätesi pääsi yläpuolelle ja istuin hajareisin vatsallesi. Kauluspaitasi ylimmät napit olivat repeytyneet irti rajussa lehtikamppailussa ja hiuksesi olivat täynnä ruohoa. Virnistin sinulle voitonriemuisesti ja löin leikilläni nyrkilläni rintakehääsi. Sinä vain nauroit hengästyneesti minulle, ja päästin sinut irti ja laskeuduin viereesi tasaamaan omaa hengitystäni.
Makasimme siinä pitkään hiljaa rinnakkain nauttien syksyn viimeisestä aurinkoisesta päivästä, kuullen vain toistemme hengityksen ja lintujen viserryksen. Märkä ruoho imeytyi hitaasti viittani läpi, mutten välittänyt siitä. Ajatukseni vaelsivat verkkaisesti Lilyyn, kuten aina. Olin ollut hänen kanssaan ensimmäistä kertaa treffeillä toissapäivänä, ja vieläpä sangen onnistuneesti. Tunsin typerän hymyn tekevän tuloaan huulilleni. Tiesin, että pilkkaisit sitä heti kun näkisit sen. Karistin nopeasti Lilyn mielestäni ja avasin suuni.
”Meidän pitäisi varmaan mennä syömään.”
”Hmm.”
Se oli ainut reaktio minkä sinusta sain. Hiljaisuus laskeutui jälleen eikä kumpikaan tehnyt elettäkään liikkuakseen pitkään aikaan. Lopulta aloin epäillä, että olit nukahtanut, mutta juuri silloin liikahdit ja kierähdit kyljellesi nojaten toiseen kyynärpäähäsi ja katsoit alas minuun. Äänesi oli vakava ja hiljainen, kun puhuit.
”James,” sanoit ja hengähdit syvään. ”James… lupaa minulle, ettei mikään koskaan tule meidän väliimme.”
Minä tuijotin sinua jokseenkin järkyttyneenä ja ennen kaikkea hämmentyneenä, satojen ajatusten risteillessä päässäni, päällimmäisenä kysymys siitä, mitä mielessäsi tällä kertaa liikkui.
”Lupaan,” sanoin lopulta epävarmasti.
Hymähdit ja liikahdit noustaksesi ylös. Tarrasin käsivarteesi vaistomaisesti.
”Minä lupaan, Sirius,” sanoin uudelleen, vahvemmalla äänellä. En tiennyt, mistä olit oikeastaan puhunut ja miksi minulle oli yllättäen niin tärkeää luvata sinulle se, mitä ikinä oltikaan tarkoittanut.
Et vastannut. Harmaat silmäsi häälyivät ylläni tutkimattomina, mutta yhtä kaikki niin intensiivisinä, että irrotin äkisti otteeni kädestäni, kuin se olisi polttanut. Se ei ollut ensimmäinen kerta kun katsoit minua niin, mutta en silläkään kertaa ymmärtänyt sen katseen merkitystä.
Lopulta nyökkäsit tuskin havaittavasti ja nousit ylös.
”Mennään päivälliselle,” sanoit ja ojensit kätesi minulle. Tartuin siihen ja vedit minut ylös.
Kävellessämme sinä päivänä vaitonaisina, yltä päältä lehdissä ja ruohossa linnaa kohti, minulla oli ensimmäistä kertaa se outo ja erikoinen olo sinun seurassasi. En osannut määritellä sitä tunnetta ja hautasin sen pitkäksi aikaa mieleni perukoille, väittäen ettei se ollut mitään tärkeää.
Olin jo rikkonut kaikki lupaukseni sinulle, kun käsitin, mikä se häiritsevä tunne sisälläni oli, ja mitä olit tarkoittanut sinä päivänä. Ja nimeni huulillasi Azkabanin synkkinä öinä vihjaili minulle siitä mitä et koskaan ollut sanonut ääneen, mutta mitä yritit kertoa minulle monin eri tavoin kenties siinä toivossa, että ymmärtäisin ja tuntisin samoin. Mutta minä olin pelkuri, juoksin karkuun koska en uskaltanut kohdata itseäni. Sinä olit aina rohkea, uhmasit vanhempiasi ja heidän aatteitaan, karkasit kotoa, olit aina valmis taistelemaan.
Siksi olet Azkabanissa. Koska taistelit, eikä se taistelu ollut vain Voldemortia vastaan. Haluaisin hyvittää kaiken, korjata typerät virheeni, jotta voisimme olla jälleen ne kaksi Tylypahkan suosituinta poikaa, parhaat ystävykset sisäpiirivitseineen ja pikku piloineen, joihin edes Remusta ja Peteriä ei otettu mukaan. Sen sijaan minun täytyy pyytää sinulta taas lisää…
Käytävältä kuuluu äkkiä vaimeita ääniä ja me molemmat hätkähdämme. Äänet liikkuvat, pysähtyvät välillä, mutisevat keskenään hetken ja tulevat sitten jälleen lähemmäs. Käännät katseesi ovelle juuri, kun äänten omistajat, harmaakaapuinen Azkabanin työntekijä ja hänen seurassaan oleva limetinvihreää knallia pyörittelevä mies siirtyvät siihen. Silmäsi välähtävät ymmärryksen merkkinä. Taikaministeri Cornelius Toffee on tullut vuotuiselle tarkastuskäynnilleen.
Työntekijä näyttää jotain paperilta ja Toffee nyökyttelee.
”Jaaha, aivan, aivan…”
Toffee seisoo sellisi ovella ja katselee sisään pystymättä täysin peittämään inhoavaa ilmettä kasvoillaan. Hän seisoo siinä monta pitkää sekuntia, tuijottaen selliä, tuijottaen sinua. Katsot ilmeettömänä takaisin, kunnes liikahdat.
Toffee puristaa knalliaan lujemmin, kun nouset ylös ja kävelet pari askelta häntä kohti, seisahtuen silti hyvän matkan päähän ovesta ja hänestä. Tuijotatte toisianne pari sekuntia lisää, ennen kuin avaat suusi.
”Päivää.”
Äänesi on käytön puutteesta käheä ja heikko, mutta Toffee on pudottaa knallinsa siihen paikkaan sen vaikutuksesta.
”Päivää, päivää,” hän mutisee lopulta ja luo hermostuneita katseita ympärilleen.
Sekunnit kuluvat taas, kun katseesi kiertää hänessä. Kohtuuttoman suuren viitan taskusta pilkottaa sanomalehti.
Tiedän, mitä siinä lehdessä on. Rukoilen että pyytäisit saada sen, että ymmärtäisit ja auttaisit. Inhoan itseäni sen takia, mutta vain sinä voit auttaa. Niin kuin lukemattomat kerrat ennenkin vain sinä olet voinut auttaa, enkä ole koskaan antanut sinulle tarpeeksi vastalahjaksi.
Silmäsi tavoittavat sanomalehden.
”Ministeri, oletteko jo lukeneet tuon lehden?”
Toffee näyttää täydellisen järkyttyneeltä, kun hän yrittää koota itseään ja mutisee lopulta myöntävän vastauksen.
”Voisinko saada sen? Minun on niin ikävä ristisanatehtäviä.”
Melkein nauran ääneen. Sinä inhosit aina, kun Kuutamo kyseli meiltä apua sanaristikoihinsa.
”Tuota, hmm, aivan, täysin ymmärrettävää, miksipä ei..” Toffee höpöttää. Hän kaivaa lehden taskustaan ja taputtelee hetken taskujaan löytäen lopulta kärsineen näköisen sulkakynän. Siirryt oven viereen ja tartut Päivän Profeettaan ja sulkakynään, joita Toffee ojentaa sinulle epävarman näköisenä kalterien välistä.
”Kiitos, ministeri,” sanot kohteliaasti katsoen häntä silmiin.
Toffee värähtää ja kääntää katseensa pois.
”Ei mitään, ei ongelmaa, ole hyvä vain… Tuota, aivan, me jatkamme tästä…”
Azkabanin työntekijä ja Toffee kääntyvät ovelta jälkimmäisen luodessa taakseen järkyttyneen silmäyksen. Et kiinnitä heihin enää huomiota, vaan asetut istumaan sellin takaseinää vasten ja avaat Päivän Profeetan.
Katson, kuinka epäusko, järkytys ja lopulta viha verhoavat kasvosi. Tuijotat etusivua pitkään, liikahtamatta. Kun lopulta puristat kätesi nyrkkiin ja luot pitkän katseen ikkunasta ulos, tiedän että aiot taistella vielä kerran.
Minun takiani.