Murtuneita muistelmia, myrskyisiä murheita | S, Fleur/Bill, angst drama

[aimee]

Title: Murtuneita muistelmia, myrskyisiä murheita
Author: aimee
Rating: S
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: Potter-maailma ja kaikki sinne kuuluvat hahmot ovat Joanne Rowlingin käsialaa ja kuuluvat hänelle. Kaikki muu kuuluu minulle. Tämä on puhtaasti fanituotantoa ja tehty viihdyttämistarkoituksessa, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta.

Genre: angst, drama.
Pairing: Fleur/Bill
Warnings: luvassa paljon angstia, tulkinnanvaraisia harhoja.
Summary: Myrsky oli nousemassa.

A/N: Tämä on muutaman lyhyen luvun kokonaisuus, jonka innoittajana toimi Teleksin kappale Tuulilasin nurkkaan. Oli jälleen ongelmia tuon ikärajan kanssa, ehkä tämä olisi sallitustakin mennyt...? Parasta kai pelata varman päälle.
Anyways, kommentteja arvostaisin kovasti!

Chapter I.

Päivä oli ehtinyt kiiriä jo siihen pisteeseen, jossa taivas värjääntyy kuin siveltimen vetojen mukaan kirkkaansinisestä verenpunaiseen auringon painuessa rajamailleen. Toiselta puolen taivaankantta kohosi synkkä, painostavan musta pilvi, joka valloitti itselleen aina vain enemmän ja enemmän tilaa.

Fleur Delacour seisoi valkean talon puisella terassilla ja kietoi käsiään tiiviimmin itseään vasten. Vaaleat veelanhiukset liehuivat yltyvässä tuulessa, tuuli heilutteli kutreja ja repi harmaan mekon helmaa. Raskaat laineet löivät vasten rantakiviä, hukuttivat ne kerta toisensa jälkeen aina vain suurempien aaltojen sisään. Koko meri oli täynnä vaahtopäitä. Painostava ilma ympäröi Fleurin, se ahdisti, sai ihon nihkeäksi: ei sillä miellyttävällä tavalla.

Myrsky oli nousemassa.

Tummien pilvien armeija vyöryi eteenpäin entistä voimakkaammin, kun punertava aurinko putosi horisontin rajan taakse. Fleurin silmät, jotka kilpailivat värissä meren kanssa, läikehtivät nyt yhtä aikaa huolestuneina että surullisina.

Bill ei ollut vieläkään tullut kotiin.

Nykyään mies teki paljon töitä: Irvetan kirouksenmurtajan pesti ei ollut mitenkään mainittavan helppo työ, turvallisuusriskeistä on kai edes turha puhua. Sen Fleur olisi vielä kestänyt, hän olisi voinut sulattaa miehensä ammatinvalinnan: se, että tuo oli töissä yötä päivää, saapui yömyöhään kaiken pimeyden keskellä ja parin tunnin päästä, kun aamu ei vielä edes harkinnut sarastamista, lähti uudestaan, se oli asia, josta Fleur ei pitänyt.

Tule jo. Tule jo takaisin.

Jokainen päivä Fleur katsoo Billiä sen ohikiitävän hetken, kun mies on kotona, ja Bill kyllä lukee nuoren vaimonsa silmistä pyynnön, jota tuo ei kuitenkaan koskaan ääneen lausu: hän ei halua estää miehensä uran etenemistä, hän ei kykene sellaiseen itsekkyyteen.

Älä mene. Jää minun luokseni.

Mutta Bill ei jää.

Kun kirkas salama halkoo taivasta, ukkonen jyrisyttää maankamaraa ja raskaat vesipisarat piiskaavat valkean talon täydellistä puutarhaa, Fleur huutaa tuuleen turhautumistaan, suruaan, yksinäisyyttään.

Kukaan ei vastaa.

Tuuli lyö vasten kasvoja kuin ilkkuakseen: sinä olet mitätön, sinä olet turha. Sinä tarvitset häntä, mutta hän ei sinua.

Ja silloin Fleur itkee, kyyneleet valuvat pitkin kuulasta ihoa, tahraa täydellisen meikin ja juoksuttaa tummat ripsivärit valkeille poskille. Hän odottaa, antaa sateen kastella hiuksensa, antaa sen puhdistaa kasvonsa ja kirjoa mekkonsa tummilla läikillä. Kylmyys tuntuu iholla ja veri jähmettyy suonissa, huulet alkavat illan hämärässä pikkuhiljaa sinertää.

Fleur odottaa ja odottaa, sekunnit muuttuvat minuuteiksi, minuutit tunneiksi – mutta Bill ei palaa.

Jokainen kerta nainen odottaa, odottaa ja toivoo rakkaansa paluuta, mutta lopulta aina luovuttaa ja palaa sisään, kääriytyy yksinäisyyteensä ja antaa surunsa tuudittaa itsensä painajaisten verkostoon. Illalla hän nukahtaa yksin, aamulla herää yksin: vain kevyt painauma viereisessä tyynyssä kertoo, että siinä on nukkunut joku.

Nyt Fleur vain seisoo, tuijottaa merellä raivoavaa myrskyn silmää ja toivoo voivansa olla meri. Vapaa ja kahlitsematon, ilman mitään elämisen esteitä, ilman suruja, ilman murheita. Taivaalta satava vesi kastelee hänet ja häilyvä ajatus käy mielessä: mutta itkeehän taivaskin.

Kylmyys kietoo harsoaan Fleurin ympärille ja nainen tuntee, kuinka kehon lämpötila laskee kylmyydessä: huomenna hän olisi kipeä.
Mutta mitä yksi kurkkukipu tai kuume on kaipauksen rinnalla, jota saa tuntea jatkuvasti? Hän tuskin enää näki Billiä. Hän tuskin enää muisti, miltä miehen iho tuntui. Hän tuskin muisti, miltä kasvot näyttivät. Tuskin muisti, miltä huulet tuntuivat huulia vasten.

Kun Fleur painaa päänsä ja puristaa siroa linnunkehoaan tiukemmin, korvia huumaava pauhu täyttää maailman ja taivas repeää.

[aimee]

Chapter II.

Niinä harvoina päivinä vuodessa, kun Bill on kotona, mikään ei enää tunnu samalta kuin ennen. Fleur ei pysty nauttimaan hänelle annetusta ajasta, hän vain murehtii, murehtii sitä, että kun tämä hetki on ohi, hän ei tiedä, milloin seuraava on saatavilla. Suru ja kaipaus kuuluvat nykyään olennaisena osana heidän perheeseensä, ne ovat kuin heidän lapsiaan.

Suru ja Kaipaus.

Kurjempia lapsia sai etsiä, ja Fleur olisi mielihyvin luovuttanut nuo kaksi koska tahansa adoptoitavaksi.

Illalla Fleur käpertyi valkoisten lakanoiden väliin, painautui tiiviisti vasten Billiä ja toivoi voivansa kahlita miehensä siihen, ettei tuo aamulla taas juoksisi pois hänen luotaan. Hän toivoi, että Bill vain jäisi hänen syleilyynsä, eikä lähtisi koskaan, ei päästäisi irti ja jättäisi häntä yksin viilenevään makuuhuoneeseen.

Mutta milloinpa unelmat ja toiveet olisivat totta?

Jokaisena aamuna Bill taas menee, ja Fleur jää kaipaamaan. Katselemaan mahonkisessa kirjahyllyssä pölyttyviä valokuvia: he katselemassa ilta-aurinkoon, heidän hääkuvansa, kuva Simpukkamökistä ja heistä sen kuistilla. Heidän ensimmäinen yhteinen kotinsa.

Ja nyt ei ole enää heitä, on vain Bill ja Fleur, Fleur ja Bill, ei enää mitään meitä, teitä tai heitä. Aina vain minä tai sinä, hän tai tuo.

Kuu luo kajoaan ikkunan läpi, piirtää varjoja lattiaan. Fleur tuntee niiden läsnäolon, hän kuulee, kuinka ne kuiskuttelevat hänelle katkeransuloisia sanoja: talo on täynnä salattuja sanoja, paljastamattomia tekoja.

Missä hän muka näin pitkään viipyy?

Fleurin sisällä kiehahtaa kiukku: Bill ei valehtelisi hänelle.

"'Än on töissä!"

Naisen oma ääni kaikuu tyhjissä talossa pelottavan kovana, ranskalaisaksentti vain voimistuu, kun varjojen kuiskaukset ruokkivat hänen kiukuksi huolellisesti peiteltyä suruaan entistä voimakkaammin.

Uskotko sinä todella hänen sanoihinsa?

"Miksen uskoisi? 'än on mieheni. Minä rakastan 'äntä. 'Än rakastaa minua."

Vaaleiden huulien välistä kimpoilevat sanat soljuvat tyynesti ilmassa, kaartuvat kuitenkin takaisin ja iskevät pistävinä Fleurin rintakehään. Sanat piikittelevät häntä: ne kuulostavat säälittävältä selittelyltä jopa hänen omaan korvaansa.

Sinä olet hölmö.

Yksipuoliseksi kuihtuneen rakkauden sokaisema hölmö.

[aimee]

Chapter III.

Kun Fleur ensimmäisen kerran haistaa vieraan tuoksun Billissä, hän tuntee verensä kohmettuvan suonissaan: viettelevä, marjaisa tuoksu täyttää hajuaistin, ja Fleur tietää, ettei se ole hänen omaansa. Hän ei koskaan käyttäisi mitään noin halpaa, mitään noin päällekäyvää. Hänen tuoksunsa on aina kuin sekoitus lämpimän suolaista merituulta ja valkeita vaahtopäitä, yhdistelmä tulipunaisten ruusujen huumaavaa tuoksua ja vienoa vaniljaa.

Veelan vaalea nainen tietää, että Bill tietää hänen tietävän: säpsähdys näkyy miehen kasvoilla, mutta hän ei sano mitään, on vain hiljaa ja tuijottaa eteensä, kun Fleurin merensinisinä läikehtivät silmät tuijottivat pistävinä, melkein kylminä, puolisoaan. Lyhyttä mutinaa, askelia, muutama narahtava lattialauta: Bill menee suihkuun. Pestäkseen sen syöjättären tuoksun itsestään. Pestäkseen sanomattomat syytökset päältään.

Että he voisivat taas leikkiä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kuin he edelleen olisivat se sama pariskunta, joka käveli vain vuosi aiemmin laventelien koristaman katoksen alta papin eteen vannoakseen ikuista rakkautta ja uskollisuutta toisiaan kohtaan.

Mustasukkaisuuden petollinen tunne kohottaa päätään valppaana Fleurin sisällä, viha kohisee hänen suonissaan, vaikka hän tietää itsekin, että se on vain näytelmää: teatteria ja esitystä, aivan kuten heidän elämänsä. Ei, hän ei vihaa, vaikka syytä ehkä olisi – hän ei osaa vihata Billiä. Hän on pettynyt, pettynyt ja petetty. Vihainen itselleen, siitä, ettei hän voinut olla riittävä Billille ikuisuuteen saakka.

Kohina kuuluu vaimeana kylpyhuoneen oven läpi, ohutta höyryä tunkee lattian ja oven väliin jäävän rajan alta. Fleur tuijottaa valkeaa ovea ja kohottaa kätensä: liike pysähtyy, kun kohina lakkaa ja suihku käännetään kiinni. Nainen käännähtää kannoillaan ja sipsuttaa miltei juoksevin askelin lattialautojen poikki keittiöön, säntää kuin hätääntynyt, pakokauhuinen eläin yläkertaan ja sukeltaa sängyssä olevien peitteiden alle. Hän kaivautuu sängyllä olevien peittojen väliin, vetää valkoisen satiinin päänsä yli ja toivoo voivansa kadota. Olla vain ja unohtaa.

Ja silti se makean hajuveden tuoksu pyörii hänen ajatuksissaan.

Fleur ei saanut rauhaa, hän ei voinut olla jännittymättä, kun sängyn toinen puoli narahti ja painui Billin istuessa sille. Siro keho pingottuu kireälle kuin viulunkieli, polvet on vedetty tiukasti rintaa vasten – ettei hän hajoaisi sadoiksi pieniksi pirstaleiksi. Laajentuneet pupillit tuijottivat tiukasti vastakkaista seinää, eikä Fleur reagoinut mitenkään, kun Bill kävi makuulle.

Hetken oli hiljaista, painostavan hiljaista. Fleur odotti: mikä olisi Billin päätös? Kertoisiko, tunnustaisiko mies tekonsa ääneen? Kyllä Fleur tiesi, hän tiesi, mutta ei halunnut uskoa. Hän halusi, että Bill tunnustaisi, ehkä silloin se ei satuttaisi niin paljon. Asettuisiko Bill makaamaan hänen selkäänsä vasten, silittelisi vaaleita hiuksia ja suutelisi niskaa niin kauan, että Fleur suostuisi katsomaan?

Kun Fleur kuuli Billin kääntävän kylkeä, hän veti ilmaa keuhkoihinsa ja odotti.

Hän ei koskaan tuntenut toisen lämpimän hengityksen leikkiä niskassaan ja kaulallaan.

Bill käänsi kylkeä.

Mutta ei Fleuriin päin.

Kun Fleur lopulta tajusi miehen kääntäneen selkänsä hänelle, hän tiesi, että mies oli valintansa tehnyt.

Bill halusi elää valheiden verkossa.

Fleur ei.

[aimee]

A/N: Viimeinen osa.

Chapter IV.

Fleur seisoi Kotikolon edustalla, juuri täyteen kukkaan puhkeamaisillaan olevan omenapuun alla, katsellen laskevaa ilta-aurinkoa. Sininen taivas oli täydellisen tasainen, missään ei näkynyt ainoatakaan pilveä – oli vain paljas taivas ja kirkas aurinko, joka alkoi painua mailleen antaen tilaa nousevalle kuulle.

Lempeän lämmin kesätuuli hyväili nuoren naisen poskia, kun huulet painuivat suppuun, ehkä huolestuneen näköisinä. Sinisten silmien katse oli kuitenkin niin seesteinen ja tyyni, niin rauhallinen, että saattoi luulla Fleurin elävän täydellisessä tasapainossa.

Se ei kuitenkaan ollut totta. Enää ei ollut mitään tasapainoa. Ennen hänellä oli ollut turvaverkko, joku, mihin turvautua ja jonka päälle pudota – sitten se oli vain kadonnut, se oli lähtenyt ja jättänyt hänet yksin. Nyt hän eli vapaapudotusta, hän oli purjelaiva tuuliajolla, palapelin ainoa kadonnut palanen.

Muistot olivat kirkkaampia kuin ajatukset: Fleur muisti edelleen kilahduksen, kun postiluukkuun tipahti eropaperit. Valkeita ja virallisia, ja sitten istuttiin vaivaantuneina pöydän ääreen ja kirjoitettiin mustekynällä, tuhrittiin paperinkulma ja toisen sormet, ja pahoiteltiin, vaikkei edes oltu pahoillaan. Hätäiltiin ja sählättiin, unohdeltiin vahingossa ja tahallaan ja sitten se oli ohi.

Kokonaan.

Se oli ollut vaikeaa, vaikeampaa kuin Fleur olisi edes uskaltanut uskoa. Sen hyväksyminen oli ollut tuskallista ja piinaavaa, kertoa kaikille ja selitellä, keksiä ehkä valheitakin päästäkseen helpommalla. Suojellakseen itseään ja sitä hän rakensi suojamuurin itselleen, kätki tunteensa ja ajatuksensa ja piilotti ne niin, ettei kukaan päässyt niihin käsiksi.

Sirot kädet hakeutuivat valkean kesämekon peittämälle vatsalle, jossa pyöristymisen merkit eivät vielä näkyneet, mutta kuukausi tai pari, ja kaikki tietäisivät. Fleur ei ollut kertonut kellekään – ei edes Billille. Se oli Billin, Fleur tiesi sen. Mutta miten hän olisi voinut kertoa entiselle miehelleen kantavansa tuon lasta? Aikovansa vielä pitää sen? Miten hän selittäisi Arthurille ja Mollylle, miten hän voisi kertoa sen? Jo pelkkä erosta kertominen oli ollut vaikeaa, ja Molly sulatteli uutisia luultavasti vieläkin teensä ääressä ja yritti ymmärtää.

Eikä loppujen lopuksi koskaan ymmärtäisi.

Kädet sivelivät vatsaa ja pieni, aavistuksen omainen ja tuuleen tarttuva hymy piirtyi huulille: ei hän kuitenkaan ollut niin yksin. Hän kantoi uutta elämää, siementä, josta aikanaan kasvaisi koko metsän kaunein puu. Se oli vastuuta, se vaati työtä ja aikaa ja tehtävää, se oli raskas ja painava taakka kantaa Fleurin kapeille harteille: mutta hän jaksaisi ja pystyisi, hän luottaisi.

Sillä hän rakasti.