Title: Kultatukka
Author: senna
Beta: ei ole, joten virheistä saatte syyttä vain ja ainoastaan allekirjoittanutta sekä hänen väsynyttä mieltään
Genre: drama, fluffy
Rating: K11
Pairing: Bellatrix/OFC(Davina)
Disclaimer: Bellatrix, Tylypahka ja muukin, minkä tunnistatte Rowlingin käsialaksi, on hänen. Davina sen sijaan kuuluu minulle.
Quote:
Rakkaus. Se oli minulle sanana aivan outo, minä en rakastanut ketään.Warnings: No, varmaan täytyy jälleen kerran varoittaa siitä, että senna kirjoittaa fluffya. Luette siis vain ja ainoastaan omalla vastuullanne.
A/N: Kyseessähän siis tosiaan on spinoff ficistäni
Minne tuuli kuljettaa. MTK:n tunteminen entuudestaan saattaa helpottaa tämän lukemista, mutta jos ei ficciä tunne, ei se minun mielestäni tee tästä mitenkään mahdotonta ymmärtää. Menee haasteeseen FF50 sanalla 010. Keltainen.
Omistan tämän sinulle, rakas
Natural-alienini. Paljon onnea syntymäpäivänäsi ♥
KultatukkaHeräsin säpsähtäen. Kuulin sydämeni takovan rummun lailla vasten kylkiluitani kuin koettaen tulla rintakehästä lävitse. Kamala uni. Kamala, kamala, kamala uni. Mutta silti jollakin kieroutuneella tavalla kuitenkin niin ihana. Ihana sen vuoksi, että sinä olit ollut siinä. Mitään muuta ihanaa ei siinä sitten ollutkaan ollut. Mutta pelkästään sinun näkemisesi missä tahansa sai kaiken tuntumaan ihanalta.
Käänsin katseeni viereiseen sänkyyn. Olit piiloutunut peittosi alle niin, ettei sinusta ollut näkyvissä mitään muuta kuin pieni häivähdys vaaleaa tukkaa. Sain hymyn huulilleni sinua katsellessani ja toivoin samalla voivani katsella sinun hymyäsi. Maailmassa ei takuulla ollut olemassa mitään sen kauniimpaa kuin sinun hymysi.
Hetken mielijohteesta nousin ylös ja kömmin vuoteeseesi mahdollisimman hiljaa koettaen parhaani mukaan olla herättämättä sinua. Kun pujahdin peiton alle, käänsit kuitenkin päätäsi ja raotit väsyneenä silmiäsi.
”Tulen sinun viereesi nukkumaan”, kuiskasin.
”Selvä”, haukottelit ja käännyit takaisin seinää päin.
”Ina?” kysyin hiljaa.
”Mitä?”
”Sinä olet paras ystävä, mitä minulla on koskaan ollut”, sanoin.
”Niin sinäkin minun”, mutisit. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, kuiskasin.
Kätesi eksyi käteeni, ja tunsin sydämeni sykähtävän. Sormesi olivat peiton lämmittämät, niin lämpimät, että tuntuivat jo lähestulkoon kuumilta omiani vasten. Sain hiljaisen hymyn huulilleni kuunnellessani tasaista tuhinaasi. Olit ehtinyt jo nukahtaa uudestaan.
Annoin toisen käteni varovasti vaeltaa kyljelläsi, tutkin tarkasti vyötärösi ja lantiosi linjat, joka ikisen tuuman niistä, tunsin pehmeän ihon yömekon silkkisen kankaan lävitse. Oikeastaan en edes tajunnut, mitä tein. En ymmärtänyt siitä vähääkään.
Sisälläni vallitsi perin kummallinen tunne, jonka kaltaista en koskaan ennen ollut kokenut. Kenties se oli ystävyyttä, jonka olit tuonut minun elämääni. Mutta uskoin, että se oli jotakin muuta, jotakin paljon suurempaa. Rakkaus. Se oli minulle sanana aivan outo, minä en rakastanut ketään.
”Ystävyyskin on tietynlaista rakkautta”, muistin jonkun joskus sanoneen. Kuka se oli ollut? Andromeda? Narcissa? Vaiko sittenkin sinä? Minä en voinut muistaa. Mutta ehkä sanoja tosiaan oli oikeassa. Ystävistä välitettiin, ystäviä autettiin, ystäville oltiin tukena. Oliko se kenties rakkauden perimmäinen tarkoitus? Auttaa ja tulla autetuksi? Ei, ei se voinut olla. Kaikenlaisia typeriä asioita minäkin ajattelin. Rakkaus oli aina ollut turhaa ja tuli sitä aina olemaankin. Rakkautta ei tarvittu mihinkään. Oikeastaan rakkautta ei edes ollut olemassa. Kaikki puheet siitä olivat aina olleet vain pelkkää valhetta, satuja, joihin uskoivat vain hyväuskoiset, pienet lapset.
Mutta siltikin ihmettelin tätä tunnetta sisälläni. Saattoiko se olla ihastumista? Ei, ei missään tapauksessa. Enhän minä voinut mennä ja ihastua ystävääni. Sellainen ei vain käynyt laatuun. Ystäviin ei ihastuttu. Siltikin jatkuvasti kaipasin läheisyyttäsi, tahdoin saada luvan koskettaa sinua ja osittain toivoin jopa sinun heräävän, jotta voisin kertoa, kuinka paljon merkitsit minulle, kuinka paljon pidin sinusta.
Ei, et sinä sitä kuitenkaan edes ymmärtäisi. Sitäpaitsi me olimme vain ystäviä. Sinä olit minun koko elämäni ensimmäinen ja paras ystävä. Vaikken ääneen sitä sanonutkaan, uskoin sinun tulevan olemaan myöskin elämäni viimeinen ystävä. Eikä se olisi kyllä ihmekään, vaikka niin kävisi. Kuka muka tahtoisi olla minun ystäväni? Kuka tahtoisi hullun ystäväkseen? Niin, ei kukaan. Tuskin edes sinä tahdoit. Olit vain niin kiltti, että siedit minua silmissäsi, etkä koskaan sanonut mitään, käskenyt minun häipyä.
Mutta jos sittenkin? Minut valtasi lähelläsi aina kummallinen tunne. Sinä tunnuit hyväksyvän minut sellaisena kuin olin, etkä odottanut minulta mitään sen erikoisempaa, mihin kykenin. Kun olin vierelläsi, sain tehdä mitä tahansa ja silti sinä vain katsoit minua ja hymyilit kauniisti. Et käskenyt minun lopettaa, vaikka melko usein teinkin jotakin typerää.
Oli muutakin. Kun olin lähelläsi, sydämeni alkoi väpättää kuin oudon kohtauksen saaneena ja mieleni teki tulla vielä hiukan lähemmäs. En kuitenkaan koskaan tullut. Minä pidättelin itseäni, sillä en tiennyt, miten olisit suhtautunut. Sinä olit vetäytyvämpää sorttia ja pysyit mieluummin sen parin askeleen päässä.
Poskesi oli unen punertama, aivan kuin persikka. Pehmeäkin se oli, kun silitin sitä varovasti sormellani. Hiljaa kumarruin puoleesi. Huuleni koskettivat höyhenenkeveästi poskipäätäsi ja lähtivät sitten tunnustelmaan varoen leukasi kaarta. Kun viimein painoin huuleni vasten huuliasi, tuntui kuin lämpöä olisi levinnyt kaikkiin raajoihin. Sain pienen hymyn huulilleni. Maistuit piparmintulta.
Kohottauduin hieman ylöspäin. Et ollut herännyt ja hyvä niin. En tahtonutkaan sinun avaavan silmiäsi ja särkevän sen hetken kauneutta. Minä tahdoin katsella sinua rauhassa. Vaaleista ripsistäsi lankesi tummia varjoja poskillesi, kullanvaalea tukkasi oli hieman pörrössä ja sekaisin, poskesi punoittivat. Olit niin kaunis siinä nukkuessasi, vaikken voinutkaan nähdä ihmeen sinisiä silmiäsi, jotka olivat takuulla kaikkein kaunein osa sinusta. Siniset, iloiset silmäsi, jotka kuin ihmeen kaupalla tuntuivat hyväksyvän minut juuri sellaisena kuin olin.
Painoin nenäni hiuksiisi ja hengitin syvään. Hymy karehti huulillani, hiuksesi tuoksuivat mustikkaiselta shampooltasi kuten aina. Se oli sinun omasi. Tuoksu, josta sinut tunnisti. Ei kukaan muu täällä tuoksunut mustikalta.
Kiedoin käteni ympärillesi, kätkin kasvoni hiuksiisi ja painoin otsani vasten takaraivoasi. Saatoin tuntea hengityksesi, ilman väreilevän ympärillämme. Olisin tahtonut ikuistaa tämän hetken, jähmettää ajan tähän paikkaan. Mutta minä en voinut. Aikaa ei voinut pysäyttää vaan sen täytyi antaa mennä menojaan.
