Luku 2: Uusi tuttavuus
Kello kilahti Ollivandersin oven yläpuolella ja kaksi noitaa, lapsi ja aikuinen, astuivat sisään. Ollivander katseli tyttöä tutkivasti, ehkä jo miettien, mikä sauva hänet valitsisi. Tyttö katseli lumoutuneena ympärillään levittäytyviä hyllyjä, joita täyttivät sadat taikasauvat jokainen omassa laatikossaan. Vanhempi noita asteli rivakasti tiskille.
"Sauva hänelle", vaaleatukkainen noita tiuskaisi tylysti. "Ja katsokin, että se on parasta laatua!"
Ollivander vaivautui vain nyökkäämään ärtyneenä, ja asteli sitten lähimmälle hyllylle. Hän otti sieltä kauniin, puisen rasian ja laski sen työpöydälleen. Sen kannen alta paljastui siro, vaaleanruskea sauva, jonka hän ojensi mustahiuksiselle tytölle.
"Kokeilepa tätä, nuori neiti", hän sanoi ystävällisesti. "Saksanpähkinää ja lohikäärmeen sydänjuurta. Hieno sauva, periksiantamaton, sanoisin. Heilauta sitä kerran niin nähdään. Olen melko varma tästä!"
Bellatrix heilautti sauvaa varovaisesti ja siitä sinkoili kultaisia kipinöitä. Hän hymyili lumoutuneena.
"Sehän kävi nopeasti!" tyytyi Ollivander huomauttamaan.
"Loistavaa... Bella, tule tänne ja tuo se sauva tänne rasiaan!" rouva Musta komensi kärsimättömänä ja tyrkkäsi muutaman kultakaljuunan Ollivanderin käteen. Bella laski uuden sauvansa varovasti takaisin rasiaan ja kiiruhti äitinsä perään rasia mukanaan.
Viistokuja oli täynnä hulinaa kesäisenä aamupäivänä. Bellatrix joutui juoksemaan edellä kiiruhtavan äitinsä perässä, ettei eksyisi ihmisvilinään. Hän ohitti puodin toisensa jälkeen ja jätti pian taakseen marmorista rakennetun Irvetan. Ihmiset alkoivat harveta heidän edetessään ja pian he jo kääntyivät synkälle syrjäkujalle.
"Iskunkiertokuja..." Bella mumisi nähdessään tienviitan. Hän pysytteli entistäkin lähempänä äitinsä liehuvia kaavunhelmoja, sillä ihmiset heidän ympärilläään kävivät yhä epäilyttävämmiksi. He kiiruhtivat hämärää kujaa kunnes he tulivat sen päättävän tiiliseinän kohdalle. Kauempaa katsottuna tiiliseinä näytti eheältä ja sileältä, mutta nyt kun he seisoivat suoraan sen edessä, Bella huomasi siinä ovenkarmit. Hänen äitinsä kuiskaili sanoja joita Bella ei pystynyt erottamaan ja pian ovenkarmien sisällä olevat tiilet alkoivat muuttaa muotoaan. Hetkessä tiilien paikalle oli ilmestynyt tummasta puusta veistetty, vanha ja kulunut ovi, jonka rouva Musta työnsi auki. Bella seurasi äitiään pimeään huoneeseen.
"Valois", rouva Musta kuiskasi ja hänen taikasauvansa päähän syttyi valo.
"Vai on matami Musta ottanut pentunsa mukaan", Bella kuuli jonkun sanovan matalalla äänellä, mutta valo ei ilmeisesti ulottunut äänen omistajaan asti.
"Minun oli pakko, en olisi muuten päässyt tänne. En voinut siirtää Ollivandersilla käyntiä myöhempään, sillä Tylypahkan juna lähtee ylihuomenna". Jostain valon ulottumattomista kuului tyytymätön tuhahdus. Rouva Musta valaisi sauvallaan äänen suuntaan ja nyt Bellakin pystyi erottamaan suurikokoisen miehen hahmon valtavassa nojatuolissa. Miehen kasvoja Bella ei kyennyt erottamaan, eikä hän uskaltanut liikkua nähdäkseen ne paremmin.
"Minä voin huolehtia pennusta kunnes olette saaneet asianne hoidettua, rouva Musta", kuului uusi, käheä ääni heidän takaansa. Bella käännähti pelokkaana katsomaan puhujaa. Hän erotti miehen kasvot hyvin sauvan valossa. Miehen mustista silmistä heijastui sauvan valo, joka valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Mies sipaisi muutaman mustan hiussuortuvan pois lähes vahamaisilta kasvoiltaan ja astui sitten askeleen taaksepäin.
"En tarkoittanut säikäyttää, neiti", hän huokaisi laiskasti. Bella katsoi miestä lumoutuneena, vailla säikähdyksen häivääkään. Pieni noita näki tuossa riutuneessa velhossa enemmän itseään kuin kenessäkään muussa. Bellasta tuntui, kuin suureen palapeliin, joka kuvasi hänen elämäänsä, olisi juuri loksahtanut tärkeä palanen. Hän tuijotti suoraan silmiin, jotka muistuttivat hänen omia silmiään ennemmän kuin kenenkään muun silmät. Silmiin, joissa näkyi sama päättäväisyys kuin hänen omissaankin.
"Ah, Tom! Yllättävää, etten sanoisi. Sinun piti saapua vasta illalla, jos muistan oikein?" kysyi mies nojatuolista uteliaana.
"Päätinkin tulla vähän aikaisemmin, mutta voin odottaa hetken. Hoitakaa te asiat loppuun rouva Mustan kanssa niin minä odotan nuoren neidin kanssa takahuoneessa".
"Toki, jos niin sanot". Rouva Musta vilkaisi varovaisesti tyttäreensä, mutta nyökkäsi sitten antaen tytölle luvan seurata muukalaista toiseen huoneeseen.
Tomiksi kutsuttu mies heilautti sauvaansa, mumisi hiljaa ja pimeään takahuoneeseen syttyi outo, sumea valo jonka lähdettä ei näkynyt missään. Bella astui oviaukosta sisään katse edelleen naulittuna muukalaiseen, joka sulki sauvan heilautuksella oven hänen perässään. Mies istahti laatikkopinon päälle ja viittoi tyttöä tekemään samoin. He istuivat muutaman minuutin sumeassa valossa miehen tutkiskellessa Bellaa, joka tuijotti maahan jännittyneenä, kunnes mies puhui.
"Mikä on nimesi, tyttö?" mies kysyi katselleen Bellaa edelleen tutkivasti.
"Bellatrix Musta", Bella sanoi kirkkallaa äänellä tuijottaen suoraan miehen synkkiin silmiin.
"Bellatrix Musta", mies toisti hiljaa. "Minä olen Voldemort".
Bella käänsi vihdoin katseensa lattiaan aivan kuin sanoihin olisi piilotettu jokin voimakas manaus. Voldemort, hän toisti mielessään tuntien nimen uhkavuuden.
"Minä saisin muovattua tästä lapsesta jotain suurta" Voldemort sanoi aivan kuin puhuisi itsekseen. "Hänessä on sellaista pimeyttä, joka on hyvin epätavallista ihmisessä, varsinkaan noin nuoressa".
Bella uskaltautui taas nostamaan katseensa Voldemortin kalpeisiin kasvoihin uteliaana.
"Voitko sinä opettaa minulle pimeyden voimia?" Bella kysyi yhtäkkiä kiihkeän uteliaasti. Voldemort hätkähti hieman ja käänsi ovelle ajautuneen katseensa takaisin Bellaan.
"Minä voin... Jos osoittaudut sen arvoiseksi", Voldemort kähisi.
Bellan kasvoille levisi innostunut, mutta hiukan jopa pelokas ilme.
"Opeta minulle kaikki, niin teen mitä ikinä pyydätkin!"
"Minä opetan, mutta myöhemmin. Mene Tylypahkaan, mutta sitä ennen saat vannoa minulle uskollisuuttasi. Voitko tehdä sen?" Bella tyytyi nyökkäämään, koska ei uskaltanut avata suutaan.
"Ojenna käsivartesi," Voldemort käski ja nousi laatikoiden päältä. Hän otti muutaman askeleen ja tarttui Bellan ojentamaan käteen ja veti tämän hihan ylös. Bella hätkähti tuntiessaan miehen kylmien, pitkien sormien tarttuvan lujasti hänen paljaaseen käsivarteensa. Voldemort napautti taikasauvallaan Bellan valkeaa käsivarta ja Bella tunsi polttavaa kipua siinä, mihin taikasauva oli koskenut. Siihen alkoi muotoutua jotain mustaa. Bella henkäisi kerran, mutta pysyi muuten hiljaa hetken kestävän, pakottavan kivun ajan. Kun kipu loppui, Bella näki käsivarressaan mustan tatuoinnin, pääkallon jonka sisältä kiemurteli käärme. Tatuointia poltteli vielä hetken, kunnes siinä ei tuntunut enää mitään. Hän tuijotti sitä tyrmistyneenä. Voldemort hymili tyytyväisenä ja otti askeleen taaemmas. Hän tutkaili hetken tatuointia, kunnes puhui taas.
"Sinun on parasta pitää se peitossa, sillä se ei lähde pois edes vahvimmilla poistokirouksilla ja siksi saattaisi aiheuttaa hiukan harmia rouva Mustalle", Voldemort huomautti äänessään hiukan huvittuneisuutta. "Ja muistathan", hänen äänensä vakavoitui. "Pidä pieni juttutuokiomme salassa!"
Bella nyökkäsi edelleen vaiti ja kiskoi hihansa alas. Voldemort käänsi tytölle selkänsä ja asteli ovelle juuri sopivasti avatakseen sen Bellan äidille, joka oli juuri napauttamassa nyrkillään oveen.
"Kiitos, herra Valedro. Voitte nyt hoitaa asianne herra Borginin kanssa", rouva Musta sanoi kohteliaasti. "Tule Bella!" Bella kiiruhti ovelle, vilkaisi vielä kerran uutta sankariaan ja seurasi sitten äitiään läpi pimeän huoneen. Rouva Musta veti puuoven auki ja he astuivat ulos tiilimuurista hämärälle Iskunkiertokujalle.
Tom Valedro ei vielä silloin tiennyt, kuinka hyödylliseksi hänen sattumanvarainen "löytönsä" osoittautuisi.