Nimi: Vapauspisaratansseista
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: S
Genre: fluff, draama, yleinen onnellisuusfiilis
Paritus: Sirius/Regulus
Varoitukset: Viittauksia insestiin
Haasteet: Kerää kaikki hahmot (Sirius Musta), Aakkoshaaste II, Ficlet300 (253. Sade, vapaavalintainen)
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä vaan lainaan niitä leikkeihini saamatta rahallista korvausta.
A/N: Täyttä tajunnanvirtaa. Yleensä näistä kahdesta tunnutaan kirjoittavan pelkkää angstia, joten halusin kokeilla vähän jotakin muuta välillä. En tiedä onnistuinko tämän kanssa, mutta pidän tästä silti. Ficin taustalla käytin Regina Spektorin biisiä
Raindrops, jonka voi halutessaan laittaa taustalle soimaan. Yritin vähän saada tuon kappaleen tunnelmaa tähän ficciin, tuo kun on vain niin suloinen kappale, joka saa aina hyvälle tuulelle. Muutenkin pidän ajatuksena vanhasta puumajasta, syyssateesta ja kahdesta veljeksestä. Toivottavasti olen onnistunut välittämään osan siitä teillekin! (:
Tam-pa-tam.Sadepisarat ropisevat rytmikkäästi vanhaa kattopeltiä vasten, säveltävät omaa harmonista syystanssiaan. Kaksi hahmoa makaa vierekkäin lankuista rakennetulla lattialla korkealla puiden yläoksien suojissa. Kukaan muu ei tiedä puiden katveessa sijaitsevasta pikkuisesta puumajasta, ei ole koskaan tiennytkään. Ja se sopii heille kummallekin paremmin kuin hyvin.
Se puumaja on aina ollut vain heidän kahden, ei koskaan kenenkään muun. Pakopaikka muulta maailmalta silloin kun sitä eniten tarvitsee.
Molemmat heistä rakastavat syyssadetta, sen tuomaa omanlaista raikkauttaan, ripausta jostakin muusta. Se muistuttaa niin paljosta, ja vaikka muistoista kaikki eivät aina iloisia olekaan, ei niitä halua unohtaa. Miksi oikeastaan edes tarvitsisi? Se kaikki juoksee kuin kuvanauhana silmien edessä, saa leveän hymyn kohoamaan kasvoille (itse rakennetussa puumajassa kuiskitut salaisuudet, pikkupoikamaiset naurahdukset illan viimeisinä yhteisinä minuutteina, pienet tappelunnujakat joiden molemmat ymmärtävät olevan pelkkää leikkiä). Kumpikin tietää toisen ajattelevan juuri sitä samaa, ja se ehkä parasta kaikessa onkin.
Eikä se kaikki ole takana vieläkään. Ei sen tarvitse olla.
Sateen yhä kiihdyttäessään marssimaista ropinaansa, ehdottaa Sirius pikkuveljelleen että he voisivat lähteä juoksemaan sateeseen.
Tule nyt Regulus, ei se ketään haittaa, kukaan ei saa tietää. Ei meidän tarvitse mennä kotiin kuin vasta aamuksi. Eikä veljeä tarvitse kauaa suostutella. Se vain tuntuu oikealta, vapaalta, sellaiselta jota he ovat aina tehneet. Niin sen kuuluukin mennä.
Metsässä on jo hämärtynyt, ilta on kai pitkällä vaikka ei sillä väliä olekaan. Taivaalta putoilevat pisarat valuvat hiuksille, poskipäille, leualle, olkapäillekin. Kaikki pysähtyy hetkeksi, jännittynyt väreily kulkee pitkin kehoa. Tuntuu ettei mikään liikahdakaan. Sitten Sirius pinkaisee täyteen juoksuun saaden Reguluksen heti kannoilleen.
Lits-läts-läts.Se kaikki on niin vapauttavaa. Haukahduksenomaiset naurahdukset kaikuvat metsässä kaksikon juostessa ristiin rastiin reittejä poluttomia. Tuntuu ettei kumpikaan väsy ikinä, eikä ehkä tarvitsekaan. Lopulta Sirius kuitenkin onnistuu piiloutumaan puun taakse, eksyttämään veljensä. Ja kun Regulus pahaa aavistamatta kävelee etsien ohi, hyppää Sirius tämän kimppuun kaataen heidät molemmat maahan.
Ensin nuorempi on olevinaan kovinkin loukkaantunut, kunnes lopulta vain yhtyy veljensä nauruun, sillä tietäväthän he kumpikin sen kaiken olevan vain leikkiä. Heidän välillään on aina ollut jokin yhteys, vaikka muut eivät sitä ole koskaan halunneet uskoa. He ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu. Kaiken alta on aina heille löydettävissä se tietty onnellisuus, joka saa rinnan kohoilemaan hengästyneenä toisen vierellä sateen kastellessa vaatteiden viimeisenkin kuivan kohdan. Se saa kaiken tuntumaan täydellisen sykähdyttävältä, sellaiselta josta ei koskaan halua luopua.
Hengityksen tasaannuttua Sirius kohottautuu ylemmäs, painaa poskensa toisen poskea vasten, hipaisee korvanlehteä huulillaan, näykkäiseekin varovasti. Kummankin kehoa kutittelee tunne, kuin puiden pudottamat syyslehdet tanssisivat ilmassa vapaampina kuin mikään muu. Sekin on osa onnellisuutta, josta heidän ei koskaan tarvitse päästää irti, ei kertoa muille. Se on ainoastaan heidän kahden. Ja viimeisenä vanhempi vetää veljensä ylös maasta, virnistää samalla kuiskaten naurunkäheällä äänellä;
yritähän vain saada minut kiinni, et kyllä tule onnistumaan - ja kumpikin pinkaisee juoksuun jälleen.
Eikä aamuaurinko nouse vielä moneen tuntiin.