A/N: Kukaan e sitten maininnut, että olin tuon nykyisen (surkean) nimen sijaan heivannut otsikoksi työnimen, joka siis oli Parannusta. Noo, ei sillä kai sen kummemmin olekaa väliä... Ärsyttää vaan ; )
Mutta jokatapauksessa, tässä olisi pätkä kaksi, joka ainakin omasta mielestäni on parempi kuin ensimmäinen. Siis ei niin dramatisoitu, vaan sellainen angstaava mutta - no, päättäkää itse.
Kiitosta lukijoille, kommenttia tietysti arvostaisin.
2/2
Magnus heräsi aamulla auringonpaisteeseen, sälekaidinten raosta vilkkuvaan valokeilaan, päivään uuteen ja ihmeelliseen, jota ei tahtonut kohdata – olisi mokoma painunut takaisin mailleen tuli ahterin alla, antanut Magnuksen jatkaa unia, painajaista. Ei Magnus tahtonut herätä, Magnus ei tiennyt, mitä tuleva toisi tullessaan. Vastoinkäymisiä, ehkäpä, liudan laskuja kasaksi eteisen lattialle, kissanristiäiset, ihkauuden armanin, rajanmenoa. Ja mikä parasta, Magnuksen varalle tulevalla oli tarjota särkynyt sydän pilkkalaululla varustettuna, tuhannen sirpaletta rinnassa, kipu, joka ei katoaisi koskaan. Ja Magnus tiesi, kuka pumpun moukaroisi puuroksi, Magnus tiesi, kenelle antaisi anteeksi kerran toisensa jälkeen vaikka sitten sydän rampana, kokoon kursittuna, kasaan tikattuna, romuna. Magnus heräsi huoneessa, johon ei muistanut nukahtaneensa, sängyssä, johon hänen ei ollut ollut lupa ryömiä, saati sitten sammua, sulkea silmiä. Magnus heräsi vierestä pojan, joka ei tahtonut häntä vuoteeseensa, eikä koskaan tahtoisikaan, pojan, joka murtaisi Magnuksen sydämen. Magnus heräsi vierestä pojan, joka pelkäsi, ei tiennyt kuinka rakastaa, rakastanut ketään. Ei poika voinut tietää, millaista oli kulkea pää pilvissä vaaleanpunaisissa, eihän poika ollut uskaltanut rakastua, ei ikinä, koskaan, milloinkaan. Ei poika osannut rakastaa, voinut rakastaa, ei ketään, miten olisikaan? Poika kielsi itseltään rakkauden, oli aina kieltänyt, poika ei tahtonut myöntää totuutta. Pojalla ei ollut ollut ketään, vain Magnus, jonka käteen poika ei ollut tahtonut tarttua. Poika oli kääntänyt katseensa, kadonnut tanssilattian hämärään, pois, ruusuksi tummaan tapettiin. Ja Magnus oli katsonut perään, langennut.
Magnus heräsi vierestä pojan, joka makasi kanveesissa, pojan, joka nukkui yhä. Magnus heräsi vierestä pojan, joka ei nähnyt Magnusta, pojan, joka piti unissaan kiinni velhosta, jonka oli ajanut pois kerran, toisen, velhosta, jota häpesi rakastaa, ei tahtonut viereensä nukkumaan. Alec piti kaikin voimin, kaksin käsin kiinni velhosta, josta tahtoi irrottaa otteensa päiväsaikaan, vaan ei unissaan. Mutta Magnus ei välittänyt, Magnus ei voinut luovuttaa, ei vielä. Olihan Magnuksella aikaa odottaa, antaa Alecin nukkua sannan silmistään, hiekkakakut, haavan ja valkean arven, joka kulki pitkin pojan kylkeä, Magnuksen käden alla hentona harjana. Pojan piti levätä, Magnuksen taas tuntea pojan paino sylissään, vasten rintaansa. Magnus oli vetänyt sikeitä pojan kainalossa, sen, joka ei ollut tahtonut Magnusta syliinsä, sen, joka ei ollut tahtonut ketään, ei koskaan, vain velipoikansa, jota ei voinut koskaan saavuttaa. Magnus heräsi uuteen huomiseen kyljestä pojan, sen, joka tahtoi metsästää varjoja, muttei velhoja vuoteeseensa kuorsaamaan, Magnuksen tapauksessa tietysti pikemminkin tuhisemaan kovaäänisesti. Sillä Magnus tahtoi olla se, joka jakoi Alecin vuoteen, vällyt, pellavalakanat. Magnus tahtoi olla Alecin ainoa, Magnus tahtoi Alecin. Magnus oli astunut ansaan, jota poika ei ollut osannut virittää, Magnus oli kävellyt katiskaan, jonka poika oli jättänyt levälleen linoleumille. Magnus oli jo menettänyt pelin pojalle, joka ei tahtonut pelata. Magnus oli pojan, tahtoi poika sitten Magnusta tai ei. Magnus oli pojan, joka yhä hengitti, pojan, joka ei ollut heittänyt henkeään, kuollut pois, ei sinä iltana, vaan ehkä seuravaana.
Magnus avasi silmät, nosti päänsä vastentahtoisesti pojan lämpimästä niskasta, jota vasten oli painanut poskensa, Alecin niskasta. Magnus vääntäytyi istumaan, irroittautui varovaisesti pojan käsivarsien otteesta, niin paljon kuin se kirpaisikin – Magnus olisi tahtonut jäädä Alecin syliin ikuisiksi ajoiksi, pojan, jota rakasti etäältä, kaukaa kaupungin takaa. Magnus olisi tahtonut kopata Alecin tiukasti syliinsä, kiikuttaa Brooklynin tuolle puolen, hellään hoivaan kanariankeltaiseen makuuhuoneeseen, runkopatjalle. Magnus olisi tahtonut viedä Alecin mennessään, laskea liksansa poikina, yhtenä kappaleena, kokonaisena. Magnus olisi tahtonut Alecin ikiomaksi, pojan, josta olisi antanut mitä tahansa, milloin tahansa. Vaan sydämen poika oli jo vienyt, Magnus oli myynyt maansa tyhjästä vuoteensa, unipojasta painajaisessa. Magnus oli antanut pois kaiken saamatta mitään tilalle, pojan sydän oli ja pysyi lukkojen takana, oli pysynyt, pysyisi aina. Magnuksella ei ollut mitään jäljellä, ei ketään, ei koskaan enää. Koska poika ei tiennyt, kuinka Magnus rakasti, poika ei tahtonut myöntää Magnuksen rakastavan. Eikä poika antanut otselleen lupaa rakastaa, ei, vaikka piteli Magnuksen sydäntä kämmenellään – pojan sinisinä lainehtivat silmät eivät nähneet rakkautta, tahtoneet nähdä. Magnus heitti pitkät jalkansa vuoteen laidan yli, laski varpaat lattialle. Mutta Magnus ei tahtonut luikahtaa peiton lämmöstä, vierestä pojan, joka veteli sikeitä patterina peiton alla. Magnus ei tahtonut lähteä, Magnus tahtoi jäädä. Magnus ei tahtonut mennä, vaikka tiesi, että oli aika lähteä. Magnus oli saanut poikansa, yhden yön, mutta millä hinnalla?
Magnus vilkaisi silmiään siristellen kelloa, joka tikitti puoli kuutta huoneen nurkassa, seinän sinisissä laineissa. Oli aikaista, vaan silti liian myöhäistä – Magnus oli antanut periksi, jäänyt yöksi, luovuttanut. Ehkä oli jo liian myöhäistä lähteä, muttei Magnus voinut jäädä, kuinka olisikaan? Magnus ei ollut pojalle mitään, vain piirittäjä puhelinlangoilla, se, joka vinkkasi silmää, tunsi salaisuuden, josta ei puhuttu, saanut puhua. Magnus oli Alecille velho verhon takaa, se, joka vietteli, virnisti, viis veisasi pakeista pakkien perään, rukkasista, kintaista sun muista hanskoista, joita poika niin auliisti jakeli sormikkaiksi. Poika sen sijaan oli Magnukselle kaikki kaikessa, ei vain pikainen pano, josta unelmoida pikkutunneilla makuuhuoneen hämärässä, edustustipu ikkunalaudalla, käsikynkässä kaupungilla. Poika ei olisi ollut kertakäyttäinen, yhden pusun petiseura. Sillä Magnus rakasti, rakasti tosissaan. Ehkä poika oli ollut Magnukselle pelkkä bisnes, pojan oli pitänyt olla vain pikainen kokoonkursittava, ei muuta, ei milloinkaan. Tai niin Magnus ainakin oli uskotellut itselleen, laskenut luikuria urakkapalkalla, valehdellut. Magnus oli huijannut, huiputtanut, sitonut pajunköyden silmukaksi kaulalleen, kurkkunsa ympäri. Ei poika ei ollut yhdentekevä, eikä koskaan olisikaan, kenties muille, valiorodulleen, jokaiselle, vaan ei Magnukselle. Poika oli näkymätön kaikille, poika tahtoi olla näkymätön, mutta Magnus näki siniset silmät, unettomat. Poika oli ollut potilas muiden joukossa, vaan silti se, jonka vierelle Magnus oli nukahtanut, se, jonka luota ei voinut noin vain lähteä. Poika oli se, jota Magnus rakasti, vaikkei olisi tahtonutkaan rakastaa. Poika oli vaikea.
Alec käänsi kylkeään, käpertyi kerälle alle peiton, jota tahri ruosteeksi kuivanut veri, peiton, joka roikkui puoliksi lattialla. Magnus kuunteli Alecin hiljaista hengitystä, huohotusta, unta, painajaista. Magnus tiesi, että Alec juoksi, juoksi pakoon unta, joka saavutti askel askelelta. Magnus tiesi, että Alec pakeni totuutta unessa, joka ei ollut totta, vaan silti kertoi totuuden, jota poika ei tahtonut kuulla, ei tietää, vaikka tiesi. Kyllä Magnus tiesi, Magnus tunsi unet kuin omat housunsa – taskuja kun niin kovin harvoin tikattiin nahkapöksyihin, etenkään pillinpinkeisiin, saati sitten sateenkaarenkirjaviin mittatilauspuntteihin – painajaisista puhumattakaan. Magnus tiesi, milloin on aika herätä, avata silmät, kohdata todellisuus, joka ei aina ollut ruusuilla tanssimista, muttei syöttänyt edellispäivän valheita yömyssyynsä uinahtaneelle uhrilleen, toisin kuin painajainen, yömyöhällä pääkoppaan hiipivä pelko, uni alitajunnan perukoilta. Ja Magnus tiesi, ettei Alec osannut päästää irti unesta, ei voinut irottaa. Sillä Alec pelkäsi, pelkäsi liikaa, jopa yön tullen, silmien painuessa mailleen. Eikä Magnus voinut herättää poikaa, pelastaa painajaiselta. Magnus ei voinut päättää pojan puolesta, uneksia tämän sijalla. Magnus laski kätensä Alecin paljaalle rinnalle, pujotti sormensa peiton alle, tunsi pojan kylkien kohoilevan, nousevan, laskevan. Magnus pyyhki pikimustan tukan Alecin otsalta, kuivasi hikipisarat kämmenselkäänsä, silitti poskea, lohdutti. Magnus olisi tahtonut koskettaa, vetää pojan syliinsä, kietoa käsivartensä tämän lanteille, suudella. Magnus olisi tahtonut rakastaa, Magnus olisi tahtonut Alecin rakastavan, rakastuvan. Mutta Alec ei voinut rakastaa, ei voisi koskaan.
Ja Alec avasi silmänsä, siristeli sielunsa sinisiä peilejä aurigon valokeilassa. Magnus kavahti kauemmas sängynkulmaan jalat ristissä, pää ollalle kallistettuna. Magnus katseli poikaa, joka yhä hengitti, poikaa, jonka olisi kuulunut kuolla. Magnus katseli poikaa, jonka oli pelastanut, poikaa, joka oli herännyt huomiseen, päivään, jota tämän ei ollut kuulunut elää alkuunkaan. Magnus katseli Alecia, tämän tummia ripsiä, hailakanpunaisia huulia, hehkuvia poskia. Magnus katseli Alecin riimunkirjavaa rintaa, ihoon kaivarrettuja kirjaimia kaulalla, ranteissa. Alec oli kuin taulu, kävelevä graffiti mustavalkoisessa maailmassa, joka ei tiennyt Alecin olevan erilainen. Alec haalistui, kairasi salaisuutensa alle riimun, toisen, kolmannen, mustamaalasi. Alec yritti peittää värinsä valkoisella, varjoilla, univormulla. Alec kulki piilossa kaikilta, kaikelta, Alec hiiviskeli maailman laidalla, siellä, jossa ei kulkenut kukaan. Alec kätki kasvonsa, polttomerkitsi, viilsi valepuvun ihoonsa. Alec luuli, ettei kukaan huomannut, Alec luuli olevansa piilossa, poissa katseilta – ehkä muiden, muttei Magnuksen, ei sisarensa, Isabellen. Alec luuli olevansa turvassa pelolta pää pensaassa, mutta palko seurasi poikaa minne tämä sitten ikinä menikään. Sillä Magnus tiesi, ettei naamioista ollut apua, ei kommandopipoista, kypärämyssyistä korvilla. Magnus tiesi, ettei itseltään voinut kadota. Magnus tiesi, että omilta jaloilta, käsiltä, rakkaudelta pakeneminen oli mahdotonta – oli Magnuskin joskus tahtonut karata, pettynyt karvaasti, katkerasti. Magnus tiesi, ettei pelkoa vienyt pois mikään, ei kukaan. Pojan saattoi pelastaa vain poika itse – Alec. Alecilla oli valta hyväksyä, antaa itselleen anteeksi.
Alec haukotteli suu apposen auki, vääntäytyi istumaan, irvisti tuskasta. Magnus sävähti, ojensi kätensä kohti poikaa, joka tärisi, kuitenkin perääntyi. Magnus ei uskaltanut koskettaa, Magnus ei tahtonut koskettaa ilman lupaa, tunkeilla. Olihan Magnus nähnyt Alecin lähes alasti, riisunut tämän veriset vaatteet, kursinut kokoon haavan, kuljettanut käsiään tämän paljaalla vartalolla. Olihan Magnus nukkunut pojan sylissä, poika sylissään. Olihan Magnus herännyt Alecin kainalosta, pojan vierestä, kasvot tämän kaulakuopassa, lämpimässä niskassa. Olihan Magnus jo päässyt lähellä, oli aika perääntyä. Ei Magnus voinut rakastaa, ei poika tahtonut tulla raastetuksi. Alec venytteli harteitaan, painoi päänsä, valitti ääneen. Alec tunsi kylkeään kiristävän kivun, Magnuksen siniset liekit, jotka olivat nuolleet ihoa, polttaneet karrelle. Alec tunsi tulen, joka oli vienyt pois kuoleman, tulen, joka oli pakottanut hengittämään, seisauttanut veren, ruosteen, joka oli virrannut lammikoiksi lattialle. Ja Alec tunsi kivun, jonka tuli oli jättänyt, kuolemanpelon, ehkäpä. Alecin käsi kulki pitkin kyljen vitivalkoista juomua aina lavalta lanteille saakka, tunnusteli kaaria, epätasaista uraa ihossa. Alec riuhtoi peiton yltään, raastoi silmänsä auki aurinkoon. Alec tahtoi nähdä arven, joka oli jo alkanut haalistua, kadota jäljettömiin, vain muistoksi kynnestä, joka oli soittanut kannelta pojan kylkiluilla. Alec tahtoi nähdä valkoisen juovan, joka lopulta häviäisi, juovan, joka silti olisi aina muistona menneestä, lääkäristä, parantajasta, Magnuksesta, jota poika ei olisi tahtonut muistaa, vaan joka istui vuoteen laidalla kaikesta huolimatta. Alec katsoi Magnusta silmissään pelko, suu mutrulla.
Magnus heilautti tukkansa takaraivolle, karstasi kyynelten jäljet lakanaan. ”Tuolla arvella rehennellään korkeintaan kolme viikkoa, päivä, plus muutama tunti päälle”, Magnus tokaisi, ”ellet sitten osta permanettitussia, ja niin sanoakseni”, Magnus heilautti lainausmerkit vasemman kätensä etusormella, ”väritä totuutta, kuten velipuolesi teki polveensa kyntämälle asvaltti-ihottumalle. Mokoma pröystäilijä.”
Alec piiloutui peittoon, kietoi täkin kaulaansa saakka, kas kun ei sitaissut rusettia leuan alle, kuin punahilkka konsanaan. Ehkei poika harrastanut mirrejä, mistä sitä tiesi. Kai kraka oli miehisempi vaihtoehto, hirttosilmukka kaulalla, itsemurha. ”Mutta – sinä – mitä sinä – mitä sinä täällä teet?” poika änkytti posket punaisina, pakokauhu kasvoilta paistaen. ”Mitä sinä teet minun sängyssäni?”
”Nukuin, vaan en nuku enää”, Magnus sanoi vinosti hymyillen. Magnus loikkasi lattialle, nosti housunsa vaatevuoresta, hyppäsi puntteihin ja raastoi vetoketjun kiinni. Magnus rapsutti paljasta rintaansa, kullanhohtoista vatsaa vailla napaa. ”Propsit jousista – ei edes peppu puutunut.”
Alec katseli Magnusta silmät suurina, sininen läikehtien. Alec pelkäsi, pelkäsi Magnusta, läheisyyttä, velhon rakkautta, josta ei tiennyt, vaan saattoi arvata. Alec pelkäsi itseään, tekojaan, sanojaan. Alec pelkäsi yötä, joka oli jo takana, yötä, jona oli nukkunut velhon vieressä, tosin tietämättään, kanveesissa, taju kankaalla. ”Mutta – ”
”Varjometsästäjien pelastustiimi aina valmiina, teho-osaston kotiinkuljetus yön selässä, myös päivällä”, Magnus rallatti, napitti paidan päälleen, heitti takin harteilleen, oikaisi kauluksen. Magnus katsoi Alecia suoraan silmiin, ei väistänyt katsetta, johon oli upota, hukkua. ”Pelastin henkesi, poika.”
”A-ahaa”, Alec änkytti, kelasi kaiketi mielessään edellisen illan melkein-tappoa, läheltäpiti-kuolemaansa, siveyslupaustaan, joka piti, oli mikä oli, vaikka sitten velho vuoteessa. Alecilla ei ollut intressejä, Alec eli kieltäymyksessä, valheessa. Alec oli yksin, yksinäinen, kunnes kuolema kaappaisi pojan kylmään syleilyynsä, veisi mennessään. Alec kärräisi salaisuutensa mukanaan hautaan, se oli varma se, ei velhoja saman katon alle, saati sitten peiton.
”Siispä haluaisit varmasti sanoa jotakin sedälle,” Magnus vihjasi pujottaen pitkät sormensa nahkahanskoihin, nykäisi kiinni vetoketjun, toisen, kuroi kiinni nyöritykset, pitsirusetit ranteissa. Magnus noukki salkkunsa maton veritahroilta, heilautti käsivarrelleen kiikkumaan. ”Muista taikasana, Alexander”, Magnus kuiskasi, iski silmää pojalle, joka yritti pudota läpi patjan, häpesi sinisilmänsä päästään, kaipasi Siperiaan, keskelle pingviinibarbequeta.
Alec hieroi silmiään, hautasi päänsä tyynyyn, pakeni velholta, joka ei tikannut takapuolia ilmaiseksi, ei koskaan. Olisihan pojan se pitänyt tietää, Alecin, jota Magnus oli kerran suudellut, yrittänyt suudella, vain maistanut pojan huulia. ”Mene pois”, oli kuitenkin kaikki, mitä poika mumisi pää patjassa, identiteettikriisi piilossa, lähes heterona. Tosin heterot häpesivät harvoin, pillittivät lakanan läiskille kosijan kolkutellessa ovella, saati sitten sängynpäädyssä housuja vailla. ”Minä en halua – halua – mitään – sinua.”
Magnus nieli kyynelen, joka oli pukata poskelle silmäkulmasta, pidätteli itkua. Sillä Magnus olisi tahtonut itkeä, porata, parkua, kastella kukat pojan ikkunalaudalla, täyttää ammeen suolapisaroilla, hukuttautua omiin kyyneliinsä, kaipaukseen. Magnus olisi tahtonut antaa surun vyöryä putouksena parketille, kertoa, kuinka rakasti, oli rakastanut, rakastaisi yhä edelleen, oli mikä oli. Magnus olisi tahtonut pakottaa Alecin rakastamaan, vaikka sitten säälistä, itkulla, vuotamalla kuiviin, uhkailemalla, kantelemalla kuuleville korville alakerran suunnalla, pojan sisarelle, seinille, ellei muu auttanut. Magnus olisi tahtonut nostaa pakasta jokerin, sekoittaa, kääntää pojan pään. Magnus olisi tahtonut opettaa, kuinka rakastua – oma lehmä ojassa, velho pojan vuoteessa. Magnus olisi tahtonut kaiken, tai pelkän pojan. Oikeastaan Magnus olisi tahtonut vain pojan, suksikoon muu paska kuuseen rullilla. Mutta Magnus oli tiennyt, jälleen kerran syy oli yksin velhon, sen, jonka sydän oli unohtanut, kuinka hakata kylkiluukuopassa. Magnus oli tiennyt, että pojalla oli hinta. Magnus oli tiennyt, että poika maksoi pettymyksen, särkyneen sydämen. Ja vaikka Magnus oli tiennyt kivun, säryn, tuskan odottavan edessä päin, ei niinkään kaukana, vaan lähellä, sinisissä silmissä, sattui se silti, satutti, viilsi syvältä, sydämestä. Magnus oli tiennyt menettävänsä, Magnus oli tiennyt, kenen olisi tappio, tappio rakkaudessa. Magnus oli tiennyt, kuka häviäisi, häviäisi lopulta.
Magnus pyyhki edellisillan mascarat kämmenselkäänsä, hinkkasi posket puhtaaksi kyynelrannuista, mennen talven lumista, rakkaudesta, joka oli vielä yömyöhällä merkinnyt jotakin. Pimeydessä Magnus oli saattanut toivoa, pimeydessä Magnus oli elänyt unessa, ajassa paremmassa, mannut silmät suljettuna Alecin kainalossa. Pimeys oli huijannut, huiputtanut, saanut Magnuksen uskomaan onneen tulevaan, iltaa seuraavaan. Pimeys oli vääristänyt todellisuuden, tajun tulevasta, Alecista, pojasta, jota Magnus rakasti. Piemys oli antanut Magnuksen rakastaa, pimeys oli uskotellut Alecinkin rakastavan, rakaatuvan vielä joskus. Pimeys oli antanut Magnuksen elää toivossa, uskoa siihen, mikä oli unta, liian hyvää ollakseen totta. Ja Magnus oli uskonut, tahtonut uskoa, tietenkin. Magnus pyyhki pois toivon paremmasta, unelman rakkaudesta, joka ei kadonnut koskaan, mutta mitä ei voinut saavuttaa, ei milloinkaan. Magnus ei koskaan saisi poikaa, jonka tahtoi, poikaa, joka ei ollut merkinnyt mitään, vaan nyt merkitsi. Alec oli Magnuksen ulottumattomissa, ja tulisi aina olemaan, mikäli pitäisi päänsä loppuun saakka, kuolemaan, joka odotti nurkan takana, vaani velhon kahdella jalalla Brooklynistä pakoon, piiloon, korpikuusen kannon alle juoksevaa onnea. Alec pysyisi poissa, ei nousisi portaita askel kerrallaan, soittaisi kelloa, astuisi sisään Magnuksen ovesta. Enää Alec ei näyttäisi naamaansa Magnuksen betonibunkkerissa, oluhuoneessa, kahvikuppi kourassa. Enää Alec ei ristisi jalkojaan Magnuksen sohvankulmalla, punastuisi, hymyilisi suupielet korvissa. Ei koskaan, ei enää, ei mitään.
”Sisarellasi ei ollut varaa, ei sinuun, sinun henkeesi”, Magnus henkäisi, nosti katseensa lattiasta pojan kasvoihin, puri huultaan. Magnus ei antaisi periksi, ei luovuttaisi heti kättelyssä, pojan parkuessa poistumiskäskyjä. Magnus oli Brooklynin päävelho, Magnus hajotti, hallitsi, tai ainakin yritti parhaansa mukaan pomottaa. ”Sisaresi on aivan yhtä persaukinen kuin pontikkaa kynnysmatolle kakova velipuolesi, joka näin sivumennen sanoen elää monopolimassilla.”
”Mutta”, Alec niiskaisi, ”kuka maksaa? Minun vanhempani eivät ainakaan, Inkvisiittorista puhumattakaan. Vanhempani väittävät välittävänsä, mutta unohtavat – unohtavat minun olevan olemassa. Kukaan ei – ei kukaan kaiva kuvettaan minun takiani, ei sinun”, Alec jatkoi ryveskellen itsesäälissä. Magnus oli ryveskelyn ammattilainen, kyllä Magnus tiesi, milloin oli aika kroolata murheen alhoon, siihen pohjattomaan, vailla paluulippua. ”Vain Isabelle, Jace. Ehkä Max hyvälle päälle sattuessaan. Mutta Max on pankkiiri isoveikkansa paperibudjetilla – Maxilla on monopoli, pelilauta, tukko sytykkeitä kauppatavarana.”
”Se ei ole minun ongelmani, vaan sinun, koko kakarakatraan. Ellei isäpapasta ole apua”, Magnus kohautti harteitaan, silpaisi sormella kaulansa poikki, ”olette kaulaanne myöten kusessa jokaikinen.” Magnus istahti takaisin sängylle, lähemmäs poikaa, joka nojasi vasten seinää. Magnus risti jalkansa, painoi pään käsiensä varaan, killitti Alecin sinisilmiä, tuijotti, tiirasi.
Mutta Alec puristi silmänsä kiinni, vältteli kaiketi velhon katsetta, vaikeni. Tarkemmin harkittuaan poika kuitenkin raastoi luomensa levälleen. Ei tietenkään tahtonut Magnusta kimppuunsa kaulailemaan. Alec vahti, Alec tahtoi säilyä koskemattomana, kaukana velhon kosketuksista. ”Minä niin kuolen”, Alec huokaisi, ”Ne tappavat minut, meidät kaikki. Tai ehkeivät sentään Maxia, Maxin säästöpossu sentään kahisee tuulella.”
Magnus ujutti kätään varovaisesti pitkin peittoa, tarttui Alecin tärisevään käteen. Magnus kietoi sormensa hellästi Alecin ranteen ympäri, piti kiinni, kuten oli pitänyt illalla, yön myöhäisinä tunteina. Eikä Alec rimpuillut, ihme kyllä. Alec ei vetänyt kättään pois, Alec ei yrittänyt karata, paeta. Alec antoi Magnuksen ojentaa molemmat kätensä, koskettaa. Ja Magnus tunsi Alecin nopean pulssin, pelon. Mutta Alec ei päästänyt irti, Alec ei käskenyt lähteä, ei enää. ”Maksa sinä”, Magnus ehdotti hiljaa, silitti pojan käsivarren kalpeaa ihoa, riimuja.
Alec katsoi Magnusta suurin silmin, yritti paeta peittoon. Alecille riitti, käsi kädestä, velho pois mielestä. ”Mutta ei minulla ole – ” Silloin Alec ymmärsi, ymmärsi vihdoin, sulki suunsa. Ja nyökkäsi, hädin tuskin kallisti päätään, puri huultaan.
Magnus kumartui eteenpäin, Alecin vierelle, vatsalle. Alec hengitti syvään, pysytteli hiljaa, liikahtamatta. Alec antoi periksi itselleen, Magnus pojalle, rakaudelle. Magnus kiipesi Alecin vyötäisille, kohtasi silmät, siniset, lähes suljetut. Magnus tiesi, että poika pelkäsi. Magnus toivoi, että poikakin rakasti. Magnus ujutti kätensä Alecin leuan alle, nosti tämän kasvot aurinkoon, kultaiseen valoon, näkyviin. Eikä poika enää ollut piilossa, Magnus saattoi nähdä Alecin, nähdä kokonaan. Magnus silitti Alecin poskea, unesta, odotuksesta hehkuvaa. Ehkä Alec tahtoi Magnusta, ehkei Magnus ollutkaan ainoa. Ehkä Alec halusi suukon, edes yhden, ja vieläpä velholta. Magnus hymyili, Alec hymyili varovaisesti takaisin, hymyili Magnukselle. Magnus painoi kasvonsa lähelle Alecin kasvoja, huulet huulille, suuteli. Magnus vaimensi Alecin sanat, suukotti suupieltä. Ja Alec vastasi suudelmaan, epäröiden, mutta vastasi kuitenkin, vihdoin. Magnus vajosi pojan syliin, peiton alle. Magnus suuteli Alecin kaulaa, solisluita, huulia yhä uudestaan, taas. Eikä Alec yrittänyt estellä, kieltää, karata, ei nyt, ei enää. Magnus kietoi Alecin syleilyynsä, painautui vasten tämän litteää vatsaa, lämmintä ihoa. Alecin kädet kiertyivät Magnuksen kaulalle, niskalle, eksyivät hiuksiin, tuhanteen takkuun, toissapäivän hileliimaan. Ja Magnuksen sydän löi jälleen, muisti, kuinka lyödä. Ehkä poika rakasti sittenkin, ehkä Magnus jonakin päivänä saisi pojan, vielä joskus. Ehkä Magnuksella oli sittenkin toivoa, ehkei kaikkea ollut menetetty. Magnus hymyili vasten Alecin huulia, tunsi pojan hymyn huulillaan. Alec oli uskaltanut rakastaa, rakastaa hetken, rakastaa velhoa.
Magnus nousi sanakaan sanomatta, irrotti otteensa, suikkasi suukon poskelle. Magnus oli saanut haluamansa, Magnuksen oli aika lähteä. Mutta ei taistelu ollut ohi, Magnus aikoi voittaa, Magnus aikoi valloittaa pojan sydämen, Magnus aikoi saada Alecin, joka oikoi peittoa vaivaantuneena, katui tekoaan, pikkiriikkisen, muttei tarpeeksi. Magnus aikoi saada pojan, joka ei jaksanut hävetä, pojan, joka oli unohtanut, kunka pelätä, edes hetkeksi, sekunniksi, minuutiksi, tunniksi. Magnus aikoi saada varjometsästään, joka eli valheiden verkossa, salaisuuksista, alibeista. Enää ei ollut valhetta, johon uskoa, valhetta, joka ajaisi Magnuksen pois pojan luota. Magnus aikoi saada pojan, jota rakasti, pojan, joka oli yrittänyt kätkeä rakkauden, vaan ei kätkisi enää, sillä Magnus tiesi. Enää Alec ei voisi kiistää, kieltää. Enää Alec ei voisi kääntää selkäänsä, juosta pois. Enää Alec ei voisi valehdella, ei Magnukselle. Enää Alec ei voisi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa, kirkkohääheteroa varjometsästäjää. Enää Magnus ei menisi halpaan, enää Magnus ei aikonut luovuttaa. Alec oli antanut painaa huulet huulilleen, luottanut, laskenut velhon varaan. Alec oli vastannut suudelmaan, se riitti. Alec oli suuudellut takaisin, se oli tarpeeksi. Magnus oli saanut kaiken sen, josta oli vain hetkeä aiemmin aikonut luopua, kaiken se, jonka poika oli kieltänyt. Magnus oli saanut suudelman, pojan kaupanpäällisinä. Magnus oli saanut rakkauden, kaiketi myös rakastajan. Magnus oli saanut sen, jonka oli tahtonut, sen, joka oli kaikki kaikessa – Alecin. Magnus avasi oven, vilkutti, lennätti suukon tuuleen. Magnus lupasi tulla takaisin, palata.
Isabelle odotti Magnusta oven toisella puolen, aamutakissa, tukka kiharalla korvan takana, paksu palmikko selässä riippuen. Ja Isabelle virnuili, Isabelle tiesi, sen näki naamasta. Isabelle tiesi Magnuksesta, magnuksen rakkaudesta. Isabelle oli tirkistellyt avaimenreiästä – Isabelle oli nähnyt suudelman, Alecin ensimmäisen, ensisuudelman. Ensimmäisen, jonka saattoi laskea. Isabelle oli nähnyt, Isabelle oli vahdannut silmä kovana velhon kuorsausta, Alecin tuhinaa, huulikosketusta. ”Uskoakseni”, Isabelle heläytti iloisesti, ”kontrollikäyntejä tulee olemaan useita, plus paljon poikarakkautta.”
”Huomenna, ylihuomenna, tänä iltana”, Magnus sanoi, ruksasi kalenterista bisneksen, toisen ja kolmannen. Ei Magnus tarvinnut asiakkaita, Magnuksella oli poika, jota paapoa, poika, jota rakastaa. Magnus virnisti, väläytti pepsodentin, hymyili Isabellelle, ”Velipoikasi suuhygieniassa on parantamisen varaa – liikaa kahvia, rajoita, tyttö hyvä, rajoita.”
Niine hyvineen Magnus marssi Brooklynin tihkusateeseen, lampsi takaisin illan tullen. Sinä iltana, seuraavana, jokaisena tulevana, viikkoina, kuukausina.
Sitä kommenttia? ._.