Alaotsikko: BBC!Sherlock, Sherlock Holmes/John Watson, humoristinen one-shot
Nimi: Yli hilseen psykologiaa
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: BBC:n Sherlock
Genre: jokseenkin humoristinen pikku one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock Holmes/John Watson
Vastuuvapaus: Sherlock Holmes kuulu Conan Doylelle, BBC:stä käy modernisoinnista kiittäminen, minä se kun vain taas vähän leikin ilman rahallista hyötyä.
A/N: Lähes yhdellä rykäisyllä kirjoitettu pikkuficci idean iskiessä lujasti keskellä yön pikkutunteja. Mycroft on vaan niin ihana.
Yli hilseen psykologiaa
Siellä paha, missä mainitaan tietää vanha ja tosi sananlasku, sillä olin juuri ehtinyt viestittää Sherlockille veljensä jättäneensä sateenvarjonsa nojatuolinkulmalle kun jo kuulin ovikellon soivan. Ihme että se tuli minulle nyt mieleen, olihan tuo varjo jo tuossa ollut pidemmän aikaa.
”On tämäkin aika tulla...” jupisin mennessäni teekuppi kädessäni avaamaan ovea. Olin uninen, kun edellinen yö oli venynyt Sherlockin takia liian myöhään. Selkääni särki, parta oli ajamatta. Olin kuitenkin jo ollut tovin valveilla ja pukeissa, ihan vain siksi, etten olisi kehdannut rouva Hudsonin syyttävän katseen takia herätä keskipäivän jälkeen.
Mycroft Holmes hymyili kuin viekas kettu kun avasin oven.
”Sateenvarjoni, hyvä John” hän sanoi maireasti tervehtimättä.
”Juotko teetä?” kysyin tympeästi viittilöiden tulemaan sisään. Mycroft ei kieltäytynyt, vaan ei myöntynytkään. Hän käveli suoraa varmoin askelin olohuoneeseen, eikä ensimmäiselläkään katseella etsinyt sateenvarjoaan – päinvastoin, hän silmäili kaikkea muuta paisti sohvankulmaa, josta sontikkaa en ollut tohtinut minnekään siirtää viime vierailun jäljiltä.
Mycroftin ilme sai epäilemään juonia. Ettei vain hän ja Sherlock olisi keksineet jotain veljesriitaa minun ärsytyksekseni, kyllä ne kukkotappelut ovat jo niin nähtyjä. Viimeksi taisivat kinastella sitä kumpi soittaa viulua paremmin. Pakko kyllä myöntää, että pidin Mycroftin soitannosta enemmän... johtunee Sherlockin musiikkimausta, en ole koskaan välittänyt klassisesta, saati saksalaisesta klassisesta.
Noin kymmenen sekuntia tutkailtuaan kieltämättä sotkuista Baker Streetiä Mycroft hihkaisi tyytyväisenä, joskin hillitysti. Vasta sen jälkeen hän otti sateenvarjonsa, kuin ei olisi sitä koskaan kaivannutkaan.
”Antaa olla sen teen kanssa. Sain jo mitä tarvitsin”, hän hymyili leveää petomaista hammashymyä. Mieleni teki sanoa jotain sarkastista. Sherlockin kanssa olisin avannut suuni, mutta Mycroft jostain syystä pelottaa minua. Hän vaikuttaa jotenkin liian normaalilta ja epänormaalilta samaan aikaan. Voisin kehittää tähän erittäin hyvän vitsin brittihallinnosta, mutta jätetään se nyt oman harkinnan varaan.
Sherlockin täyskahjoudessa teräviä havaintoja sentään osaan odottaa. Mycroft taas on kuin piinkova pokerimies. Ilmeestä ei voi kertoa yksinkertaisesti mitään, mies on kuin ammattitappaja, joka säätelee käytöstään millintarkasti. Sherlock sentään hermostuukin toisinaan. Tosin Sherlockin puheiden mukaan Mycroft varmaan onkin elämäntapapsykopaatti, mutta ei minunkaan sentään ihan kaikkea tarvitse uskoa, vaikka se etsivän suusta tulisikin.
Olin jo hyvästelemässä vanhempaa veljestä mielissäni siitä, ettei keskustelu venynyt sen pidemmäksi. Kahvittelu olisi kuitenkin tuntunut vaivaantuneelta, sillä joskus molemmat Holmesit tietävät minun asioistani enemmän kuin minä itse. Sherlock tietää valitettavasti kaiken mitä tietokoneeni sisältää ja Mycroft ilmeisesti käyttää postini erityistoimistonsa kautta, sillä minulla on syytä epäillä, että hän tietää kaiken minusta aina puhelinlaskujeni loppusummaa myöten.
Mycroft suuntasi kohti eteistä. Äkkiä hän kuitenkin kääntyi ja terävästi osoitti minua pitkävartisen sateenvarjonsa metallikärjellä nenääni. Enkä edes vitsaile, hän oikeasti painoi nokkaani kuin nappia.
”Kerrohan John ihan omin sanoin, onko veljeni sinusta hyväkin sängyssä?”
Purskautin koko suullisen teetä suustani, vetäen sen jälkeen pisaran henkeeni ja yskien sitä melkein minuutin. Mycroftin oli jopa pakko paukuttaa selkääni etten vain tukehtunut kröhääni.
”Että mitä?” sai yskityksi.
”Koska Sherlock ehdottomasti kielsi mieltyneensä sinuun, tiesin heti hänen valehtelevan kuin pieni porsas. En ole kovin utelias luonnostani..."
Pyöräytin silmiäni, mutten sanonut mitään.
"... mutta saatuani näin vedenpitävän todisteen voin näpäyttää häntä ensikerralla oikein kunnolla sormille”, Mycroft nauroi rintaansa röyhistäen.
”Mikä ihmeen vedenpitävä todiste?” pääsi suustani lipsahtamaan ennen kuin muistutin itseäni, etten välttämättä halua edes tietää. Mycroft otti askeleen taas kohti olohuonetta ja osoitti takanreunustaa.
”Kallo”, Mycroft totesi ja minä vilkaisin Sherlockin omaisuudesta omituisinta, eli oikeaa ihmisen kalloa. Tavallisesti se pyöri lattialla pölyä keräämässä. Toisinaan Sherlock säilöö sen sisälle kokaiinia kuin kuvitellen etten tietäisi.
”Se on seinää vasten”, Mycroft totesi tarkasti.
”Nyt en pysy kärryillä”, sanoin siihen oikeasti miettien miten muka se todistaa minun ja Sherlockin suhteesta. Joka tietysti oli enemmän kuin tosi, mutta se ei kuulunut tähän, eikä varsinkaan Mycroftille. Olimme sopineet olevamme hyshys, ja hyvin matalalla profiililla. Vähemmän harmia, yhteiset lakanat, vähemmän pyykkiä. Taloudellista.
”Sherlock on aina kääntänyt kasvolliset esineet pois tehdessään jotain tuhmaa”, Mycroft hykerteli kuin onnensa kukkuloilla oleva pantteri.
”Öh...” mumisin ja nostin kulmakarvaani. Tuuli ulvoo metrin hiusrajani yläpuolella nyt.
”Psykologinen ilmiö näet”, Mycroft selitti selvästi turhautuneena siihen että hänen piti vaivautua jopa selittämään. ”Sherlock pelkää kuollakseen jäävänsä kiinni normaaleista asioista. Kuten rakastelusta. Tai pikkuleipien vohkimisesta. Silmät kaiketi ärsyttävät. Hän teki sitä jo lapsena. Nyt tiedät”, Mycroft selitti ja taputti minua päähän sateenvarjolla. En ole varma oliko selityksessä mielestäni mitään järkeä, mutta Mycroft ehti mennä ennen kuin ehdin vastata mitään.
Noin kahden minuutin kuluttua Sherlock tuli kotiin. Seisoin edelleen eteisessä kylmenevä tee kourassani kun hän heitti kaulaliinansa naulakkoon.
”Mitäs sinä oikein siinä toljotat kuin kuristettu ruumis?” hän tiuskaisi äkäisenä.
”Veljesi kävi”, sanoin.
”Mitä! Et kai vaan päästänyt sisään!” Sherlock parkaisi kimpaantuneena polkaisten jalkaansa.
”Oli unohtanut sateenvarjonsa”, puolustelin, mutta Sherlock tuhahti ravisti minua hartioista
”Ei Mycroft unohda. Mitä hän teki? Koskiko hän johonkin? Sano nyt, äläkä jökötä siinä kuin keritty lammas!” Sherlock vauhkosi kuin maailmanlopun äärellä.
En saanut sanotuksi mitään, mutta katsoin takkaan päin. Sherlock käänsi päänsä ja ilmeisesti veljensä tapaan alta kymmenen sekunnin hoksasi jotain, mistä minä en ymmärtänyt mitään. Hän kävi ja nappasi kallon kateensa.
”Senkin petturi”, hän tokaisi kallolle ja oli heittävinään sen maahan vain vaihtaakseen mieltänsä kesken. Hän heittikin sen vain sohvalle repien hiuksia päästään.
”Sinä taas John, olet yksinkertaisin olento minkä tiedän” hän haukkui minua, otti minun tietokoneeni ja avasi siihen troijalaisen.
”Hetkinen, en minä edes tiedä mitä tein väärin”, puolustin itseäni ja istuin sohvalle katsomaan telkkaria.
”Kun en minä tajua mikä tässä meni minulta yli ymmärryksen” toistelin muutaman minuutin välein, mutta Sherlock ei vaivautunut puhumaan minulle mitään, vaan jatkoi kostoksi tietokoneeni tiedostojen kryptaamista.
FIN
A/N: Pienenä selityksenä kai sopii sanoa, että minulla itselläni oli lapsena pakkomielle siihen että iltaisin ol pakko kääntää pehmolelut katsomaan seinää tai alkoi karmia. Siitä se ajatus sitten lähti.