Sitruunapuita ja Balettitossuja 21/01 - LUKU01 | K-11

[Smoothie]

// Alaotsikko: K-11, Romance/Drama/Humor/sekametelisoppa

Nimi: Sitruunapuita ja Balettitossuja
Kirjoittajat:
-   Smoothie as Hazel Deax
-   Invisible as Sparrow Grey
Rating: K-11
Pairing: Oh, se selviää lukiessa. OC/OC, tietenkin. HET, mutta pienimuotoinen slash myös mahdollinen.
Genre: Romance/drama/päätä itse.
Beta: Invisiblella Smoothie, Smoothiella Invisible.
Summary: Hazel ja Sparrow ovat toistensa vastakohtia ja vihamiehiä. Mutta voiko tämä kaikki kääntyä ystävyydeksi?
Disclaimer: Henkilöt kuuluvat meille, Florida Amerikalle ja kissa Hazelille.

A/N(Smoothie): Kaikki alkoi vuosia sitten. Jotkut teistä on saattanut törmätä kirjoitelmaan nimeltä Nothing is what it seems. Sitruunapuita ja Balettitossuja on NIWIS, version 2. Parempi ja hohdokkaampi! Meitä oikeasti haastateltiin jopa paikallislehteen tästä. Olen edelleen sitä mieltä että paikallislehdellä oli TODELLA suuri pula aiheista. Lehtiartikkelissa lupasin, että NIWIS (kutsumme tätä edelleen sen vanhalla nimellä. Sitruunapuita ja Balettitossuja on siis sama kuin NIWIS) löytyy netistä vuoden loppuun mennessä. Ja minähän olen sanojeni pituinen tyttö!
   Olisimme erittäin kiitollisia palautteesta. Ruusut ja risut tervetulleita. ^^ Luvun nimet aiomme laittaa englanniksi – jos jotakin kiinnostaa syy niin saa kysyä – mutta tarina pysyy suomenkielisenä. Nauttikaa.


Prologi – Welcome to Hell

Sunnuntai 26. Tammikuuta


Sparrow

  Floridan polttava aurinko oli lempityössään. Keltaiset, kuivuneet pihanurmikot osoittivat palovaaran merkkejä, kun kastelujärjestelmän ylläpitämiseen ei riittänyt vettä. Asfaltin pinta väreili kuumuudesta, eikä lohduttavaa varjoa löytynyt mistään. Häikäisevä valo moninkertaistui sadoista ikkunoista ja sai jokaisen harvan kaduntallaajan hohtamaan. Kolme päivää sitten täytetyt laajat uima-altaat olivat enää puolillaan vettä, ja kaikki vähänkään järkevät aamulenkkeilijät olivat linnoittautuneet koteihinsa jääkylmän soodan ja jättikokoisen tehotuulettimen kanssa, useissa tapauksissa jopa avonaisen jääkaapin edustalle.
Tai näin oli menetelty ainakin Floridan rikkaimpien asukkaiden huvila-alueella.
  Siinä missä yli puolet floridalaisista oli varsin tyytyväisiä kuumaan ja kuivaan säähän, löytyi ainakin yksi, joka toivoi sadetta tulevaksi koko sydämensä pohjasta.
  Varjoisan ja viileän kellarin syrjäisimmässä ja multaisimmassa reunassa istui arviolta 17-vuotias tyttö, jonka kylmät, savun harmaat silmät tuijottelivat pienestä, katonrajassa olevasta ikkunasta pilvettömälle sinitaivaalle. Jokainen tuuma tytön katseesta oli myrskyisä ja uhmakas, eikä kukaan lähistön naapureista olisi ihmetellyt, vaikka joukkoon kuulumaton outolintu olisikin alkanut tanssia sadetanssia ilkosillaan keskellä kirkasta päivänpaistetta.
  Mustia, karkeita hiustupsuja silmiltään siirtäen tyttö kurotti kättään ja silitti edessään olevan pienen sitruunapuuntaimen lehtiä sille hiljaa kuiskien. Ohut puutarhaletku oli pudonnut tämän toisesta kädestä maahan, ohjaillen nyt ohuena vanana virtaavaa vettä kohti huoneen toista nukkaa.
  ”Sparrow kulta, tulehan syömään!”
Sparrow kohotti katseensa pienestä, varjoissa niin kituliaan näköisestä kasvista vain mulkaistakseen kattoa ja pyörittääkseen silmiään. Saman tien hän kuitenkin totteli, nousi ylös ja pudisti suurimmat mullat paljaista sääristään laihoilla, vaaleilla käsillään. Olkapäälle valahtaneen lettinsä hän heitti takaisin selkään ja palautti pitkähihaisen, kevyen takkinsa hihat alas.
   ”Ja muistathan huuhdella kätesi, rakas?”
Sparrow hymähti hymyttömästi ja astui kaksi askelta eteenpäin yltääkseen metalliseen pesualtaaseen, joka oli pultattu huolimattomalla tavalla seinään. Ääneen ähkäisten hän nojautui altaan ylle ja väänsi kaksin käsin ruostunutta hanaa saadakseen sen auki. Kyseinen hana olikin luultavasti ainoa ruostunut asia koko Greyn perheen talossa, ja Sparrow oli sitä mieltä, että jos isä jaksoi maksaa siivoojalle tämän palkan, hänen olisi myös täytynyt patistaa nainen kellariin hoitamaan tehtävänsä. Koko talon siivoamisestahan tälle maksettiin. Mutta Sparrown äiti oli sanonut, ettei kukaan vähänkään ihmismäinen otus astuisi edes varpaallaan siihen saastaiseen pikku loukkoon, joka sattui olemaan Sparrown lempipaikka koko talossa.
Tästä syystä johtuen Sparrow joutui nyt taistelemaan ikivanhan hanan kanssa saadakseen kätensä pestyksi.
  Heiluteltuaan käsiään jonkin aikaan ohuen, lämpimän vesinoron alla Sparrow pyöritti hanan takaisin kiinni ja kuivasi kätensä liian suurien kesäshortsiensa etumukseen. Vilkaisten vielä kerran taakseen hän nousi narisevat ja ohuen pölyn päällystämät portaat ylös tasanteelle, jossa hän pysähtyi vaan jättääkseen päällä olevan takkinsa tasapainoilemaan porraskaiteelle. Kellari saattoi olla tarpeeksi viileä pitkähihaiselle, mutta muu osa talosta ei sitä todellakaan ollut.

  ”Mitä ihmettä sinulla on taas päälläsi?!”
Sparrown rapsutti paljasta käsivarttaan käydessään tuolilleen istumaan eikä kiinnittänyt sen suurempaa huomiota äitiinsä, ainakaan ennen kuin tämä lätkäisi käärityllä sanomalehdellä häntä päähän. Sähähtäen hän nosti katseensa vihreään, salamoivaan silmäpariin.
  Sparrown äiti, Mary Grey oli jonkin verran pyylevä, lapsenkasvoinen ja alati hymyilevä kanaemo, joka rakasti pukeutua ilmaviin ja muodinmukaisiin kesämekkoihin. Hänen miehensä, Edmund Grey, harmaantuva ja jo puoliksi kalju mies seisoi essu päällään sillä paikalla, jolla hänen äitinsä olisi kuulunut seistä: lieden ääressä.
  ”Minä halusin itselleni kauniin tyttären, mutta sainkin vaivoikseni vain kävelevän ryysykasan. Mikset voisi edes kerran pukea päällesi mekkoa? Näyttäisit aivan varmasti sievältä.”
Sparrow irvisti sanalle ja ahtoi sitten suuhunsa puolet leivästä, jonka hänen isänsä oli anteeksipyytävä hymy kasvoillaan tuonut hänen eteensä.
  ”Vielä ei ole päiväunien aika, äiti. Jos kerran halusit itsellesi elävän barbien, olisit adoptoinut sellaisen.”
Rouva Grey seisoi hetken aikaa aloillaan suu äänettömästi liikkuen, hakien tarpeeksi terävää vastausta. Sellaista löytämättä hän kääntyi ympäri kuin suunnaton, tultasyöksevä lohikäärme.
  ”Edmund, sano sinäkin nyt jotain!”
Herra Grey veti rauhallisesti ensin tuolin itselleen ja taputti sitten vieressään olevaa jakkaraa kutsuvasti. Rouva Grey silmäili tuolia hetken aikaa kuin pahinta vihollistaan, kunnes istahti lopulta sen reunalle tuhahtaen.
  Selvästi tyytyväisenä saavutukseensa herra Grey kääntyi taas tyttärensä puoleen.
  ”Olitko kellarissa koko aamun?”
Sparrow nyökkäsi ripotellen sormissaan olevat leivänmurut varovaisesti lautaselle.
  ”Minulla oli melko varma tunne siitä, että tämä päivä tulee olemaan taas kuumempi kuin itse Helvetti, joten päätin linnoittautua valmiiksi.”
’Melko varma’ oli lievästi sanottuna vähättelyä. Oli yleisesti tiedetty tosiasia ettei Floridassa mitään muita kuin tukahduttavan kuumia päiviä ollutkaan. Poikkeuksena tästä säännöstä olivat harvakseen sattuvat sadepäivät, joita niitäkin oli kuukaudessa korkeintaan kerran.
  ”Miten sitruunapuuntaimesi jaksaa?”
  ”Elää jokaisen päivän läpi yhtä sinnikkäästi kuin naapurin Greta-täti.”
Herra Grey nauroi ääneen välittämättä lainkaan vaimonsa tuikeista katseista.
  ”Toivottavasti kasvista ei kuitenkaan tule samanlainen paholainen.”
Sparrow hymyili vähän ja nousi sitten ylös lähteäkseen. Hän sieppasi keittiötasolta iPodinsa ja siirsi keittiönoven edessä olevat helmiverhot syrjään vapaalla kädellään.
” Ja Sparrow…”
”Hmm?” Sparrow kysyi isältään pysähtyen vielä tasapainoilemaan oviaukkoon niin, että näkisi tämän kasvot. Mies katseli rouva Greytä silmännurkastaan hymyillen.
”Minusta nuo vaatteet sopivat sinulle aivan hyvin.”
Silmäänsä iskien Sparrow jatkoi matkaansa jäämättä katsomaan äitinsä raivostunutta ilmettä.

Jos sisällä oli ollut kuuma, ulkona oli sata kertaa kuumempi. Lämmin, tukahduttava ja merisuolan tuoksuinen ilma sekoitti hetkeksi Sparrown kaikki aistit, kun hän astui ulos kuistille. Hetken lamaannuksen jälkeen hän lähti taas liikkeelle ja siirsi itsensä aurinkoa väistellen kuistin toiseen päätyyn, jossa kaiken kasvillisuuden seasta pilkotti yksinäinen, vaaleapuinen hyllykkö. Sparrow lykkäsi muutaman tielleen tunkevan ruukkukasvin syrjään pienellä vaivalla, ja kumartui sitten maahan polvilleen hamutakseen käsiinsä elämänsä eliksiirin. Tuntiessaan sormiensa kiertyvän litteän pullon ympärille hän huokasi melkein kuin helpotuksesta ja nykäisi aarteensa itselleen, tönäisten vahingossa samalla suurta orkidean näköistä kasvia. Hän mulkaisi kukkaa ärtyneesti.
  Toki, Sparrow rakasti kasvien hoitamista. Oli vain muutamia asioita jotka tuottivat hänelle suurempaa tyytyväisyyden tunnetta kuin katsella pienen, vihreän taimen kasvua suureksi ja täysikasvuiseksi hiilidioksidin kuluttajaksi – mutta liika oli liikaa. Ja hänen äitinsä halu ahtaa koko kuisti täyteen kirjavia, täysin hyödyttömiä koristekukkia oli juuri sitä, liioittelua.
  Sparrow palautti huomionsa purkkiin kädessään ja avasi sen korkin. Häneltä oli mennyt jonkin aikaa löytää kauppa, jossa myytiin niin korkeaa suojakerrointa olevaa aurinkovoidetta, että se pystyi suojamaan Sparrown herkän ihon käristävältä auringolta edes muutaman tunnin ajan. Tyttö ei olisi luopunut voiteestaan edes kuolleen ruumiinsa yli.
  Levitettyään kerroksen rasvaa käsivarsilleen ja kaulalleen Sparrow palautti puollon hyllylle ja siirsi kukat paikalleen. Hän pyörähti ympäri ja kohtasi pahimman vihollisensa silmästä silmään.
  ”Täältä tullaan”, hän mutisi ääneen tuijottaen silmät sirrillään kohti taivasta.
Näytti siltä kuin ilma olisi väreillyt saamastaan haasteesta. Sparrow otti muutaman tarpeettoman syvän hengenvedon ennen kuin sulki silmänsä hetkeksi ja pyöräytti Ipodinsa tottuneesti päälle. Sitten hän otti yhden kokeileva askeleen eteenpäin ennen kuin antautui rytmikkääseen ja rutiininomaiseen hölkkään. Samalla hetkellä kuin Floridan taivaan kirottu aurinko kosketti hänen ihoaan sitä melkein polttaen, Sparrow avasi silmänsä, kohotti katseensa päättäväisesti kohti tietä ja suuntasi askeleensa etelään.
  Kaikki talot Greendale Streetillä olivat kuin identtisiä kopioita toisistaan. Talot olivat suuria ja valkoisia, ja jokainen senttimetri niissä kuvasti omistajiensa rikkautta. Kaikilla rikkaruohottomilla, smaragdinvihreillä ja virheettömillä pihoilla oli monen neliömetrin kokoinen uima-allas, yleensä täynnä kirkkaan sinistä ja täysin puhdasta vettä. Taloja erottivat vaaleat, matalat ja tyylikkäät puuaidat sekä viimeisenpäälle trimmatut pensaat. Pihatiet olivat tummalla soralla päällystetyt ja talojen leveillä kuisteilla oli jos jonkinlaista keinua ja trooppista hörhelökukkaa, eikä Greyn perheen piha ollut tästä poikkeus. Se, mitä toisilla oli, piti muidenkin saada, sillä eihän kukaan tietenkään saanut näyttää naapuriaan köyhemmältä. Mitä sitten, vaikka kukaan ei käyttänytkään ylellistä uima-allasta ja vaikka täydellisten nurmikoiden ylläpito maksoikin pitkän pennin? Olihan sitä kaikilla rahaa kuin roskaa.
 Aivan kuin tätä kilpailua uhmatakseen Sparrow oli muutama vuosi takaperin ostanut halpahallista törkeän räikeät sädekaihtimet ja asentanut ne huoneensa ikkunaan, joka sijaitsi keskellä talon julkisivua. Aina kun kaihtimet sulki, jäi ulos tuijottamaan suuri, turkoosi silmä. Tämän ostoksen jälkeen Sparrown vanhemmat olivat kaikessa hiljaisuudessa pakottaneet tyttärensä vaihtamaan huonettaan talon toiseen päähän, jotta hänen ikkunansa olisi kaukana pois muiden ihmisten silmistä.
  Kuuma, kuiva tuuli heilautti Sparrown hiukset pois tämän hikiseltä otsalta. Tyttö ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ensimmäisillä kerroilla, kun Sparrow oli aloittanut aamuiset lenkkinsä ympäri lähinaapurustoa, häntä oli häirinnyt kaikki – niin silmien edessä liehuvat hiukset, satunnainen linnun laulu, kuin ohikulkevat ihmisetkin, mutta hän oli nopeasti oppinut olemaan välittämättä näistä häiriötekijöistä. Hän keskittyi täysin kappaleeseen, joka soi hänen korvissaan sillä hetkellä, ja omien askeliensa rytmittämiseen laulun mukaan. Klassiseen musiikkiin oli vaikea juosta, mutta Sparrow piti haasteista, vaikkakin yleensä hän vain juoksi siihen lauluun, mikä kuulokkeista sattui hänen korviinsa sillä hetkellä tulemaan. Tämä oli yksi syy siihen, miksi kukaan ei koskaan tarjoutunut liittymään Sparrown seuraan tämän lähtiessä talosta – hänen juoksurytminsä muuttui niin alituiseen, että vain harvalla olisi riittänyt kärsivällisyys hänen seuraamiseensa.
Ei sillä, että tyttö olisi halunnutkaan ketään mukaansa. Juoksuseura olisi johtanut pakolliseen jutusteluun, mikä puolestaan olisi ainoastaan häirinnyt häntä. Näin oli yksinkertaisesti parempi.

  Sparrow tunsi aurinkovoiteensa alkavan menettää tehoaan ja huokaisi helpotuksesta tajutessaan olevansa enää muutaman minuutin matkan päässä kotoaan. Hän kääntyi seuraavasta eteensä tulevasta kulmasta oikealle ja valmistautui samalla rytmittämään askeleensa uudelleen. Hänen aikeensa pysäytti kuitenkin suuri ja pehmeä jokin, johon hän törmäsi ehtimättä pysäyttää itseään. Koskaan elämässään Sparrow ei ollut osannut kuvitella sitä mitä tapahtui seuraavaksi – tai no, ehkä hän oli nähnyt niin käyvän lastenohjelmissa, muttei ollut seurannut niitä lapsena tarpeeksi voidakseen olla aivan varma. Lyhyen yhteentörmäyksen aikana Sparrow osui kireään, kukkien koristeleman kesämekon peittämään jättimäiseen vesipalloon ja ponnahti suoraan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin, iskeytyen lopulta kovalle jalkakäytävälle. Tyttö ei voinut estää itseään älähtämästä ääneen takapuolensa iskeytyessä maahan. Hänen edessään yhä huojuva Suuri Ja Pehmeä Jokin kääntyi ympäri, ja Sparrow tajusi miksi oli mahdollista, että hän oli tullut sysätyksi maahan niin helposti. Greta O’Sullivanin vartalo oli nimittäin solakan ja kiinteän täysi vastakohta. Hyytelö olisi luultavasti kuvannut naista erittäin osuvasti.
  ”Oi, Sparrow pieni, mitä sinä siinä maassa teet? Kompastuitko taas omiin jalkoihisi?”
Sparrow tarttui naisen ojennettuun käteen ja heivasi itsensä jaloilleen.
  ”Minä taisin kylläkin törmätä sinuun, Greta-täti”, tyttö vastasi varovasti ja ravisteli muutaman hiekanjyvän housuistaan.
  ”Äläs nyt tyttöseni hupsuja puhu, enhän minä tuntenut mitään! Oletkohan sinä saanut auringonpistoksen?”
Sparrow vastusti raivoisasti haluaan näyttää naiselle kieltään. Et tuntenut mitään, vai? Ei pahalla, Greta-täti, mutta en ihmettele sitä yhtään.
  ”Toivottavasti en”, hän vastasi ääneen kevyesti ja työnsi mietteensä taka-alalle.
  ”Aamulenkilläkö taas, kultaseni? Ethän vain yritä laihduttaa? Olet nytkin jo yhtä laiha kuin kukkakeppi. Sinun pitäisi saada lihaa luittesi päälle.”
Sparrow yritti saada loihdittua hymyn huulilleen, mutta hänen kasvolihaksensa kieltäytyivät toimimasta.
  ”Mitäs täti tekee täällä tähän aikaan aamusta?” hän uteli sen sijaan kohteliaasti, kiertäen kokonaan Gretan kysymykset. Ainoa tapa millä valaan kokoisen naisen sai unohtamaan asian, josta aiemmin puhuttiin, oli kääntää keskustelun aihe tämän omaan elämään.
  ”Voi, aivan niin! Odottelen tässä Bridgetiä, hänen pitäisi olla täällä aivan näillä hetkillä. Olemme menossa rouva Lockhartin järjestämille cocktail-kutsuille. Oletko sinäkin kenties tulossa…?”
  ”Ikävä kyllä minun täytyy jättää tällä kertaa väliin.”
  ”Voi miten harmillista! Mutta älä huoli, me kerromme sinulle kyllä myöhemmin kaikki mehukkaat yksityiskohdat.”
Sparrow pysäytti kauhistuneen värähdyksen, joka vaelsi pitkin hänen selkäänsä, ja pakotti ilmeensä pysymään neutraalina.
  ”Se olisi mukavaa, kiitos.”
  ”Eipä kestä, lapsi kulta. No, menehän nyt siitä. Kun on saanut auringonpistoksen, on parempi levätä.”
Sparrow nyökkäsi, veti toisen suupielensä ylös pelkällä tahdonvoimalla ja kiersi tiensä Gretan ohitse. Greta heilutteli hänelle sormiaan hyvästiksi.

  Varjoisalla kuistilla keikkuva, katosta roikkuva tummansinisillä tyynyillä vuorattu korituoli odotti Sparrowta kuin palkinto voittajaa. Väsähtänyt tyttö laahasi viimeiset metrit jalkojaan aivan kuin olisi kulkenut juoksuhiekassa. Hän otti yhtäkkisen varjon vastaan helpottuneesti huokaisten ja ponnisti itsensä tuoliin, käpertyen sen sisään pieneksi palloksi. Hänen lepotuolinsa ei ollut ainoastaan näyttänyt viileältä, vaan myös tuntui siltä, sillä se oli ainoa paikka Greyn perheen pihalla jonne aurinko ei kunnolla yltänyt.
  Lyhyen kiemurtelun ja heilunnan jälkeen Sparrow sai hiljennettyä soittimensa ja antoi sitten silmäluomiensa laskeutua puoliksi raolleen, tarkkailemaan talon vierestä kulkevaa katua. Olematon tuulenvire keinutti tuolia aina silloin tällöin, saaden Sparrown sulkemaan silmänsä lopulta kokonaan.

  ”Hazel!”
 Sparrow hätkähti hereille. Hitaasti kompuroiden tytön viestijärjestelmä alkoi toimia ja Sparrow tajusi samanaikaisesti tasan kolme asiaa. Ensinnäkin hän oli nukahtanut, ja ties kuinka pitkäksi aikaa. Toisekseen aurinko oli siirtynyt jollain ilveellä asentoon, joka ei ollut sille mahdollinen. Sparrow ihmeellinen taikavoide ei ollut kestänyt auringon härnäävien säteiden alla, vaan oli antanut periksi, ja nyt Sparrown käsivarret pistelivät merkkinä paikoista, joissa hänen ihonsa oli palanut. Kolmanneksi Sparrown kohtasi näky jota hän ei olisi toivonut näkevänsä hyvin ansaitun viikonloppunsa aikana. Hazel Deax ja tämän kannoilla juokseva hylätyn koiranpennun näköinen poika kävelivät parhaillaan pitkin Greendale Streetiä hänen talonsa ohitse.
  ”Minä tarvitsen jäätelöä ja mansikoita”, Sparrow huokaisi ääneen ja seurasi vastahakoisesti edessään tapahtuvaa näytelmää.

Hazel

   Auringon aamusäteet valaisivat sotkuista huonetta. Roskia oli siellä täällä; pöydillä, niiden alla, sohvilla - jopa kukkaruukkuun kurkistaessa saattoi löytää tyhjän kaljapullon haudattuna multaan. Huoneen epämukavan näköisellä sohvalla retkotti ihminen, jonka hidas hengitys kertoi tämän vielä toistaiseksi uneksivan. Mutta enää vain pienen hetken.
   Hazel raotti silmiään ja joutui oitis sulkemaan ne uudelleen, sillä päänsärky oli tappava ja auringonvalo armoton. Kädellä silmiään suojaten tyttö kampeutui ylös ja venytteli varoen jumittuneita lihaksiaan. Eilisillan muistikuvat eivät suvainneet saapua mieleen vaikka niitä ehkä kaivattiinkin, mutta Hazel tiesi ainakin olleensa erittäin sosiaalinen nähdessään kuvajaisensa peilistä. Punainen fritsu kuumotti kaulalla.
Hitaasti Hazel hiipi ulos asunnosta jättäen armotta ystävänsä siivoamaan eilisillan sotkut.
   Keskipäivän aurinko oli jo korkealla - aamu oli ilmeisesti ehtinyt kiirehtimään pidemmälle kuin Hazel oli luullut - eikä se ollut omiaan poistamaan aaltoilevia kipusykähdyksiä Hazelin silmien takana.
   Tummanharmaa asfaltti väreili kuumassa ilmassa eikä näyttänyt kovinkaan kutsuvalta - se muistutti tarpeeksi pitkälle ajateltuna kuumaa paistinpannua, joka vain odotti mehukkaita ihmistyttöjä uhrikseen. Päätään ravistellen Hazel päätyi kuitenkin astumaan tulikuumalle kivipinnalle. Hän oli valmis pistämään hetkellisen ajatustensa harhautumisen eilisillan piikkiin ja teki parhaansa unohtaakseen hänen mielessään syntyneen ihmissyöjäasfaltin.
   Musta minimekko keräsi lämpöä ja jo valmiiksi hikoileva Hazel toivoi jo olevansa kotona. Hetkittäinen mielihalu heittää kaikki vaatteet pois kaikkosi sen siliän tien, kun tyttö saapui alueelle, joka oli täytetty suurilla huviloilla. Hazel oli saapunut kaupunginosansa rikkaiden puolelle, ainakin talojen koosta päätellen. Oli kuin jokainen ihminen kadunpätkällä yrittäisi vakuuttaa naapurilleen olevansa toista varmasti varakkaampi. Hazel pyöritti päätään päivitellen ihmisten tyhmyyttä ja ennen kaikkea uskomatonta riippuvuutta materiasta.
   Erään talon kuistilla roikkui narun päässä korituoli, jonne oli käpertynyt tyttö, jonka Hazel tunnisti heti. Kiroten sitä, että oli valinnut Greendale Streetin kiertotien sijaan, Hazel käänsi päänsä poispäin tytöstä ja kohotti kätensä hinkatakseen pois poskille levinnyttä ripsiväriä.
   ”Hazel!”
   Huuto sai tytön hätkähtämään, vaikka ääni ei kuulunutkaan tytölle vaan pojalle. Kummallisesta nitinästä päätellen huuto oli tullut yllätyksenä myös Sparrow Greylle.
   ”Hazel!” poika toisti kun tyttö jatkoi matkaansa kuin ei olisi huutoa kuullutkaan. Hetken kuluttua kuitenkin Hazelin tavoitti hengästynyt puuskutus, partaveden tuoksu ja juoksuaskeleet. Kädet kietoutuivat tytön olkapäiden ympärille vetäen tämän aivan pojan kylkeen kiinni.
   ”Eilisillasta – ”, poika aloitti, mutta Hazel ehätti edelle.
   ”Minä en muista mitään, Jag.”
   Jag virnisti. ”Tiedän. Sinulla olikin aikamoinen meno päällä.”
   Hazel irvisti ja lakaisi katseellaan Greyn perheelle kuuluvaa täydellisen siistiä nurmikkoa. Paljonkohan senkin leikkauttaminen oli maksanut?
   Kuin vahingossa Hazelin ruskeat silmät kohtasivat hetken ajan harmaan hahmon kuistilla.
   ”Kuunteletko sinä?”
   ”En”, Hazel tunnusti ja irrottautui Jagin otteesta. Sitten hän osoitti kaulassaan olevaa punertavansinistä jälkeä. ”Teitkö sinä tämän?”
   ”Sinä et todella muista?” Jag kysyi, mutta jo pojan vihasta ja mustasukkaisuudesta synkistyneet silmät kertoivat Hazelille kaiken tarpeellisen.
   ”Eli se et ollut sinä.”
   Hazel kiitti luojaansa.
   ”En”, oli hiljainen vastaus pojan suunnalta.
   ”Jag. Minä en ole ollut sinun tyttöystäväsi varmaan enää vuoteen. Eikä meidän suhteemmekaan kestänyt mitenkään mainittavan kauan”, Hazel muistutti. Jag nyökkäsi harmistuneena.
   ”Muistan.”
   ”Sitä paitsi sinä itse halusit erota. Vetosit siihen, että halusit olla vapaa. Ja niin olitkin, ainakin seuraavat kaksi tuntia.”
   Poika virnisti, mutta ei sanonut mitään.
   ”Hmm”, Hazel venytti hiljaisuutta ja yritti keksiä Oscarin arvoisen tekosyyn päästäkseen vieressään silti kävelevästi Jagista eroon.
   ”Olen pahoillani, mutta minun täytyy mennä. En... En voi kovin hyvin.”
   ”Minä tulen saattamaan sinut”, Jag tarjoutui ritarillisesti, mutta perääntyi Hazelin painaessa käden suulleen pahoinvoivan näköisenä,
   ”Tai ehkä pärjäät itsekin?”
   Jag kännähti ympäri Hazelin lähtiessä vaappumaan eteenpäin. Kun tyttö oli varma, ettei Jag enää voinut nähdä häntä, hänen kätensä valui alas takaisin kyljen viereen ja hänen olemuksensa rentoutui. Pieni virnistys valaisi tytön kasvoja.
   ”Varsinainen prinssi Rohkea.”

   Kääntyessään kadunkulmasta vasemmalle Hazelia vastaan rullasi kummallinen näky. Botoxilla luonnottomaan kokoon paisutetut huulet hohtivat räikeän punaisina ällöttävän kukkahametta muistuttavan kankaanriekaleen äärellä. Vaatekappale natisi liitoksissaan kun valas löllyi eteenpäin.
   ”Kukas sinä olet?” valas kääntyi kysymään tuikea katse siansilmissään.
   ”Mitä se sinulle kuuluu?” Hazel taas tahtoi tietää.
   ”Mitä sinä teet meidän pihoillamme?” valas raakkui matalalla äänellä. Ääni sai Hazelin epäilemään valaan sukupuolta.
   ”No miltä näyttää”, Hazel heitti jälleen vastakysymyksen takaisin ja kääntyi kokonaan ympäri kohti valasta. ”Suunnittelen pankkiryöstöä, tietenkin.”
   Valasnaisen katse tihkui halveksuntaa.
   ”Sinun vanhempasi eivät taida olla rikkaita.”
   ”Ja sinun huulesi eivät taida olla aidot.”
   Järkyttynyt ilme kohosi naisen kasvoille, kun tämä kohotti paksun kätensä huulilleen.
   Hazel kohotti kulmiaan. ”Älä vain sano, että et tiennyt.”
   ”Kuinka sinä kehtaat”, nainen mylväisi ja Hazel peruutti pari askelta. Naisen silmät pullistuivat päästä vaarallisen näköisesti.
   ”Sinä, sinä.. kiittämätön nulikka!”
   Ja mistähän minun pitäisi sinua kiittää?  Hazel mietti itsekseen. Varoittavan esimerkin antamisesta, varmaankin. Hazel aukaisi suunsa ja valmistautui kiittämään kun –
   ”Greta!”
   Esiin purjehti valehtelematta lyhtypylvään pituinen flamingo. Valas ärjähti innostuksesta ja Hazel katseli inhoten kun valas ja flamingo antoivat toisilleen poskisuudelmat. Tämän märän tuokion jälkeen flamingo kääntyi uteliaana Hazeliin päin.
   ”Ja kukas sinä olet?”
   Vaivautumatta vastaamaan Hazel käännähti ympäri ja jatkoi matkaansa. Kävellessään hän teki päätöksensä; hän ei enää ikinä vierailisi Greendale Streetin eläintarhassa vaan oikaisisi mielellään lähimetsän kautta.

   Haalean keltainen ja ajansaatossa kulunut talo oli masentava näky rikkaiden ihmisten kartanoiden rinnalla. Portti aukesi tuskastuneesti kirskuen, kuin se olisi jo kyllästynyt työtehtäväänsä. Talo näytti hiljaiselta. Kurkistettuaan punaiseen postilaatikkoon, jonka kannessa luki isoin kirjaimin Deax, Hazel kiersi takapihan kautta sisään.
   Sisällä häntä vastaan hiipi pieni ja siro valkoinen kissa. Se kiersi Hazelin jalkojen ympäri kerran ennen kuin jatkoi matkaansa. Otus oli yhtä itsenäinen kuin omistajansa. Tyttö nappasi leikkisästi kissan hännästä kiinni ja antoi sen sitten luisua pois nyrkistään samettisen pehmeästi kun sen omistaja katosi nurkan taakse.
Hazel kyyristyi.
   ”Peppermint”, hän kutsui pehmeällä äänellä ja rapsutteli kynnellään mattoa. Kissa kurkisti uteliaana nurkan takaa ja äänettömin askelin se liiteli takaisin emäntänsä luo. Hazel istui lattialle ja kurkotti kättään rapsuttamaan kissaa leuan alta. Peppermint kehräsi.
   ”Hazelin pieni rakas”, hän kuiski kissa korvaan kun se teki pesänsä hänen jalkojensa päälle.
   ”Tyttö”, kuului karhea ääni seuraavasta huoneesta, joka oli kaikkien oletusten mukaan keittiö, ”missähän vietit viime yön?”
   Hazelin kasvoille nousi kova, järkkymätön naamio ja hän pystyi ilman sen suurempia ennustuksia sanomaan, että hänen isänsä ilme oli aivan samanlainen.
   ”En ainakaan täällä”, hän murahti ja nosti Peppermintin pois sylistään. Kissa meni menojaan kun Hazel asteli keittiön ovelle.
   ”Nyt ei ole oikea aika koetella minun hermojani, Hazel”, murisi pöydän ääressä istuva, ennen aikojaan vanhentunut mies.
   ”Oi, hetken jo luulin sinun olevan selvin päin, mutta tästä vanhan viinan löyhkästä päätellen…”
   Hazel hiljeni ja kääntyi ympäri jatkaakseen matkaa kohti omaa huonettaan, mutta –
   ”Et sinäkään parhaimmillasi taida olla.”
   Isän syyttävä ääni sai hänet kääntymään raivoissaan takaisin.
   ”No siinä on paraskin puhuja”, Hazel ärähti.
   Hazel halusi jatkaa, mutta ei voinut. Lukko puristi sydämen ympärillä ja rintaa ahdisti.
   Tyttö kääntyi kannoillaan ja marssi vauhdikkaasti huoneeseensa jättäen Adam Deaxin selviämään yksin ylös nitisevästä puutuolista.

   Synkkä ilme kasvoillaan tyttö työnsi oven auki ja astui sisään huoneeseen. Huone olisi ollut odottamaton yllätys ihmiselle, joka ei tuntenut Hazelia läpikotaisin. Tyttö oli toden totta suuri kontrasti odottamattoman vaaleanpunaisten seinien keskellä.
   Hän raivasi tiensä yli tavarameren vaatekaapilleen ja tutki hetken sen sisältöä samalla upoten syvemmälle ja syvemmälle omaan maailmaansa, jossa hänen ei ikinä tarvinnut keksiä valheita salatakseen asioita, jotka halusi piilottaa toisilta. Hazelin omassa maailmassa salaisuus oli tuntematon käsite. Oma huone oli paikka, jossa todellisuus vihdoin pääsi pintaan ja huone oli paikka, jonne kellään muulla ei ollut asiaa.
   Löytämättä etsimäänsä Hazel raivasi pienen polun lattialla lojuvien vaatteiden ja tavaroiden läpi pehmeän sänkynsä luokse ja vaipui siihen. Käsi kurotti sängyn alle ja löysi sieltä kirjan, jonka sivut olivat ajan saatossa kääntyneet hiirenkorville. Vaikka Hazel osasi tarinan vähintäänkin ulkoa, hän luki sen aina uudelleen ja melkeinpä aisti äidin pehmeän käden hiuksissaan sitä lukiessaan. Aurinko kurkisti pilven takaa ja Hazel käänsi sivua.

[Smoothie]

Luku 1 – The curse of the Missing Monday

Maanantai 27. Tammikuuta


Sparrow

Maanantaiaamu sarasti aivan liian varhain. Sparrow kurotti sormensa kohti herätyskelloa ja läimäytti sitä kädellään. Ärsyttävä, tärykalvoja rummuttava ääni pysähtyi kuin seinään, mutta tytön yksikätinen aamuvenyttely oli kulunut turhaan; kaikki unenrippeet olivat jo ehtineet karista silmistä.
  Sparrow kiemurteli ulos lakanoista ja putosi sängyltään lattialle. Vaimea kirous pääsi hänen huuliltaan, kun hän nousi ylös avatakseen ikkunansa kaihtimet. Aamun vielä punertava valo valtasi huoneen samalla hetkellä kun ikkunaa koristanut turkoosi silmä katosi, ja Sparrow varjosti silmiään kirkkaalta paisteelta.
  ”Maanantait pitäisi kieltää lailla”, tyttö mutisi pahantuulisesti ja kääntyi katsomaan ympärilleen, haroen samalla hiuksiaan auki.
  Hänen siristyneet silmänsä kohtasivat huoneen, jonka yleensä vaaleankeltaisella, lehtikuvioisella tapetilla päällystetyt seinät olivat nyt nousevan auringon valossa oranssit. Sparrow irvisti näylle ja kiersi myllätyn sänkynsä ohitse päästäkseen kaukana vastakkaisella seinällä oleville lasisille kaksoisoville. Tytön paljaat jalat upposivat pitkälle pehmeään, beigen väriseen mattoon. Hypäten ylitse maassa makaavan koristetyynyn ja kompuroiden hetken pysyäkseen hypyn jälkeen pystyssä Sparrow saavutti määränpäänsä ja vetäisi toisen ovista syrjään tarpeettoman lujalla voimalla. Hän napsautti valot päälle ja astui oviaukosta sisään, luoden katseensa omaa makuukamariansakin suurempaan vaatehuoneeseen. Antamatta ajatustakaan tilan perässä olevalle suurelle, koko seinän mittaiselle vaatekaapille, tai vasemmalla puolellaan oleville viidelle identtiselle piirongille tyttö suuntasi suoraan huoneen oikealle seinustalle ja alkoi käydä läpi vetolaatikoita aikaa hukkaamatta. Hän viskasi maahan tummanpunaisen poolopaidan ja puhtaat kangashousut ja alusvaatteet, ja sulki laatikot perässään. Huokaisten itsekseen tyttö keräsi vaatteet syliinsä ja oli juuri poistumassa huoneesta, kun hänen silmänsä osuivat yhä suljettuna olevaan oveen kiinnitettyyn henkariin, ja sen päälle teipattuun lappuun. Puhahtaen ärtyneenä Sparrow jätti valitsemansa vaatteet lähimmän piirongin päälle ja nappasi henkarin itselleen. Siinä roikkuva punaisenkirjava kesämekko hipaisi hänen paljaita sääriään kuin tyynnytellen, kun Sparrow vetäisi siihen kiinnitetyn lapun irti ja repäisi sen kahtia.
  Sanat ’Ostin tämän eilen. Mekkoon täydellisesti sopivat kengät löydät piirongista nro. 3, neljännestä laatikosta.’ leijailivat äärettömyydeltä tuntuvan ajan ilmassa ennen kuin töyssähtivät lopulta pehmeästi puolitäyteen roskakoriin. Sulkien roskakorin kannen Sparrow tassutteli äänettömästi huoneen perälle, avasi yhden kymmenistä puuovista ja työnsi mekon muiden kaltaistensa joukkoon. Vilkaisten vielä paikallaan olevaa hintalappua tyttö paiskasi kaapin kiinni ja kääntyi kannoillaan. Iso musta ukkospilvi muodostui hyvää vauhtia tytön päälaen ylle kun hän heivasi vaatteensa takaisin syliinsä ja myrskysi tiensä lähimpään vessaan, lukiten oven takanaan.
  Sparrown vielä ollessa suihkussa alakerran ovikello kävi. Samalla hetkellä suihkun vesi muuttui jääkylmäksi.
  ”Äiti!” Sparrow kiljaisi protestiksi.
   Meni hetki ennen kuin hänen pahantuuliseen huutoonsa vastattiin. Rouva Grey laittoi keittiön hanan kiinni ja suihkun vesi muuttui taas lämpimäksi. Ärtyneesti itsekseen mutisten Sparrow sammutti suihkun ja kietoi pyyhkeen ympärilleen. Tätä hän vihasi eniten, jopa enemmän kuin miestä, joka oli möhlinyt täydellisesti rakentaessaan Greyn perheen vesiputkia. Aamut, jolloin hänen äitinsä päätti herättää hänet unelmistaan avaamalla alakerran hanan, jolloin kaikki lämmin vesi ohjautui sinne jättäen suihkun veden jääkylmäksi, olivat aina ennuste surkeasta päivästä. Vähän aikaa Sparrow mietti, pääsisikö äitiään pakoon sängyn alle.
   Kesti vielä hetken ennen kuin Sparrow totesi olevansa valmis, ja kun tyttö laskeutui alas portaita hän kohtasi näyn, joka useimpina muinakin kouluaamuina odotti häntä. Herra Grey istui kukikas essu päällään keittiön pienellä jakkaralla odottamassa käskyjä vaimoltaan, joka hääräsi vaalean, pitkän pojan ympärillä korjaten tämän kaulusta ja suoristaen tämän paidassa olevia ryppyjä. Kuin tottuneena tähän kohteluun Sparrown paras ystävä söi tytön isän valmistamaa voileipää juuri sellaisessa asennossa, jossa ei olisi rouva Greyn tiellä.
  ”Huomenta, Jeremy”, Sparrow mutisi nyökäten ja siirtyi pojan ohitse istuakseen pöytään.
  ”Huomenta”, poika vastasi virnistäen leveästi, väistäen samalla herra Greytä, joka kulki tämän viereltä hakemaan tyttärelleen aamupalaa. ”Nukuitko hyvin?”
  ”En”, Sparrow vastasi ystävälleen huokaisten ja ojentui tämän ohitse vastaanottamaan isänsä tarjoaman kinkkuvoileivän.
  ”Vaatepeikko kävi taas yöllä ja ripusti uuden painajaisen vaatehuoneeni oveen.”
Kuullessaan sanat rouva Grey kääntyi ympäri ja loi salamoivan katseen tyttäreensä, huomaten nopeasti tämän tavallisen vaatetuksen.
  ”Mitä sinä teit sille mekolle”, nainen kysyi uhkaa äänessään, ”se oli muotimaailman uusin luomus, ettäs sen tiedät!”
  ”Käy katsomassa yläkerran roskakorista. Ehkä sinä löydät sen sieltä.”
Maryn suu avautui äänettömään kauhun kiljahdukseen, kun hän tuijotti ilmeetöntä tytärtään uskomatta korviaan.
  ”Sinä heitit sen roskakoriin?! Se maksoi minulle – ”
  ”- puolet isän palkasta, tiedetään. Mikset sitten saman tien mene ja palauta sitä?”
Sparrown äidin kurkusta purkautui epäselvä korahdus ja nainen viiletti rappusiin, kadoten muutamassa sekunnissa pois näkyvistä. Hiljaisuus laskeutui taloon. Sparrow pureskeli leipäänsä silmät puoliummessa. Jeremy kuunteli pää kallellaan ääniä, jotka syntyivät kun Mary Greyksi kutsuttu pyörremyrsky teki tuhojaan jokaisessa yläkerran huoneessa, jossa tiedettiin olevan roskakori.
  ”… Sinä aiheutat vielä äidillesi harmaita hiuksia, kultaseni”, herra Grey huomautti ohimennen, kääntäen sivua sanomalehdestä, joka oli levitettynä hänen eteensä pöydälle.
  ”Ja hän värjää ne samaa vauhtia piiloon”, miehen tytär vastasi leipä suussaan ja nousi ylös.
Jeremy iski ystävälleen silmää ja nosti tämän laukun ylös seinänvierestä, jossa se oli maannut täysin unohdettuna perjantaista asti. Sparrow perässään hän kulki eteiseen ja avasi ulko-oven kumartaen syvään.
  ”Vanhukset ensin”, poika heitti tytölle leveästi virnistäen.
  ”Kakarat jäljessä”, tyttö vastasi melkein hymyillen ja astui ulos kuumaan ilmaan, jättäen terassin suojaavan varjon. Jeremy nauroi ja juoksi tytön perään.
  He eivät ehtineet kovinkaan kauas, kun korviasärkevä huuto rikkoi äänettömän pihan rauhan.
  ”Sparrow Nicole Grey, minne sinä piilotit sen mekon?!”
 Sparrow tunsi huonontuulensa katoavan olemattomiin.

 Luokka oli jo tupaten täynnä kun Jeremy ja Sparrow astuivat sisään. Väistäen muutaman ohi lentävän rypistetyn paperipallon ja omille teilleen lähteneen kuminpalasen he seilasivat tiensä läpi äänekkään ihmisjoukon. Sparrow piti katseensa tiukasti lattiassa ja antoi edellään kulkevan pojan ohjailla itseään. Kuin ihmeen kaupalla hän selvisi kompastumatta kertaakaan mahdollisiin maassa makaaviin reppuihin tai hänen eteensä työnnettyihin nimettömien ihmisten jalkoihin. Yhtäkkiä Jeremy jäykistyi paikoilleen, ja ehtimättä pysäyttää itseään Sparrow törmäsi pää edellä pojan selkään. Hieroen otsaansa vapaalla kädellään Sparrow kohottautui varpailleen ja yritti nähdä ystävänsä olan yli.
  ”Mitä nyt, Jez?” Hän mutisi pojan korvaan.
Jeremy rentoutui hitaasti ja nykäisi Sparrown uudestaan liikkeelle.
  ”Ei mitään. Tule, tuolla on vielä vapaat paikat.”
Tyttö kurtisti aavistuksen verran kulmiaan, mutta seurasi pojan perässä. Ei kestänyt kauaakaan, kun Jeremy päästi hänen kädestään irti ja istui alas tyhjän pulpetin ääreen, viittoen Sparrowta istumaan viereensä. Tyttö totteli, ja laskiessaan laukkunsa käsistään maahan hän loi katseensa taakseen. Ymmärrys valaisi hänen kasvonsa, ja hän käänsi päänsä takaisin eteen.
 ”Ah”, oli ainoa asia jonka hän sai pakotettua ulos suustaan.
Jeremy naurahti kevyesti.
  ”Me voimme aina yrittää huutokaupata paikkamme.”
Sparrow huokaisi, laski päänsä käsivarsiensa varaan ja sulki silmänsä.
  ”Mitä turhia.”
  ”Poissa silmistä, poissa mielestä”, Jeremy nyökkäsi ymmärtäen ja valui pulpetille samaan asentoon kuin vierustoverinsa. Kaksikko kuunteli takanaan käynnissä olevaa keskustelua poissaolevana.
  ”Nyt kun vielä saisi äänitehosteetkin pois”, tyttö mutisi puoliääneen, ja Jeremy yskähti kovaäänisesti piilottaakseen naurunsa.
Kuin vastauksensa yskähdykseen koko luokka hiljeni, ja Sparrow raotti silmiään hämmentyneenä.
  ”Sinun pitäisi yskiä useammin. Se toteuttaa toiveita”, hän kuiskasi Jeremylle noustessaan ylös muiden mukana ja suunnatessaan katseensa kohti luokan etuosaa. Poika väläytti hänelle nopean omahyväisen hymyn ennen kuin käänsi itsekin huomionsa nuoreen mieheen, joka nojasi rennosti vasten opettajanpöytää leikkisä virne huulillaan.
  ”Hyvää huomenta vain kaikille, etenkin sille neidille siellä ikkunan vieressä, joka näytti nukkuvan vielä hetki sitten.”
Kaikki päät luokassa kääntyivät yhtenä ryhmänä katsomaan suuntaan, johon opettaja oli sanansa osoittanut, ja Sparrow punastui korvanpäitään myöten voimatta estää itseään. Jeremy naurahti ja taputti toisella kädellään Sparrown päälakea, puristaen tämän yhtäkkiä kylmäksi muuttuneita sormia kuitenkin samalla pulpetin takana.
  ”Hyvää huomenta”, Sparrown onnistui vastata tuskin kuuluvasti, ja muutama vaimennettu naurunaalto lainehti luokassa. Hyväntuuliselta näyttävä opettaja siirsi katseensa takaisin eteensä ja suoristi itsensä, hiljentäen luokan tehokkaasti nopealla hymyllä. Hän viittoi oppilaat istumaan alas nopealla käden heilautuksella, ja kun jokainen tuoli oli lakannut raapimasta lattiaa, mies jatkoi.
  ”Minun nimeni on Jason Thomas. Olen teidän uusi englannin opettajanne tästä päivästä eteenpäin aina siihen asti, kun viettelen jonkun teistä, ryhdyn salasuhteeseen tämän onnekkaan kanssa, paljastun ja minut erotetaan.”
  Opettajan virnistys oli tarttuva, ja monet nauroivat vastaukseksi, pystymättä kuitenkaan hukuttamaan alleen muutamaa huonosti peitettyä, rakastunutta huokausta. Sparrow pyöritti ärtyneesti silmiään yhtä aikaa Jeremyn kanssa. Jason iski heille silmää.
  ”Nyt te siis tunnette minut, mutta minä en tunne teitä. Kun tämä on kerran meidän ensimmäinen yhteinen, upea tuntimme, voimme varmaankin jättää opiskelemisen sikseen ja tutustua toisiimme paremmin.”
Uusi huokausaalto kävi läpi luokan ja Sparrow vajosi syvemmälle tuoliinsa.
  ”Kaikki varmastikin tuntevat leikin ’20 kysymystä’, mutta varmistetaan nyt vielä. Teidän on siis käännyttävä kohti parejanne ja kysyttävä toisiltanne tasan 20 sekalaista kysymystä. Minä kiertelen luokassa ja kuuntelen teidän vastauksianne, yrittäen samalla opetella nimenne ulkoa. Ja muistakaa, koska me olemme koulussa, asiattomuuksia ei hyväksytä”, opettaja sanoi virnistäen vinosti, ilkikurinen pilke silmässään. ”Mutta muutama pieni lipsahdus ei tietenkään koskaan haittaa.”
  Usea tyttö kihersi vastauksena. Sparrow ja Jeremy kääntyivät katsomaan toisiaan samanlainen ilme kasvoillaan. Poika kohotti hitaasti kulmiaan ja Sparrow huokaisi.
  ”Taas”, he molemmat mutisivat yhteen ääneen. Jeremyn huulia nyki.
  ”Minusta tuntuu, että olen kuullut sinun lempivärisi ja sukkiesi koon jo sen tuhannen kertaa”, Sparrow valitti ääneen.
Jeremy nyökkäsi ja virnisti.
  ”Minä en puolestaan usko voivani koskaan unohtaa sitä, kuinka usein mitäkin kasvia pitää kastella, tai sitä, kummasta pidät enemmän, mansikkajäätelöstä vai vaniljajäätelöstä mansikoilla.”
  ”Uskallakin unohtaa”, Sparrow uhkasi hymähtäen ja puristi huulensa yhteen estääkseen itseään vastaamasta pojan hymyyn.
  ”Vain painajaisissani”, Jeremy vastasi hykertäen hiljaa. Kaksikko istui hetken aikaa paikoillaan ja tuijotti toisiaan, aivan kuin lukien toistensa ajatuksia. Yhtäkkiä Jeremy suoristi selkänsä ja kallisti päätään.
  ”Mikä on minun lempijäätelöni?”
  ”Ei tätä näin ole tarkoitus pelata”, Sparrow muistutti ystäväänsä silmiään pyöräyttäen, mutta vastasi yhtäkaikki. ”Suklaajäätelö.”
Jeremy taputti käsiään yhteen palkitsevasti, ja hiljaisuus laskeutui taas muutamaksi sekunniksi.
  ”Minun ärsyttävin paheeni?” Sparrow pamautti lopulta, nojautuen taaksepäin tuolissaan.
  ”Etkö pahempaa keksi? Noukkia kaikki hylätty tienvarsista, niin roskat kuin eläimetkin. Mikä on minun lempijalokiveni?”
  ”Ametisti. Minun lempivärini?”
  ”Vihreä. Entäs minun?”
Sparrow huokaisi pyörittäen silmiään ja osoitti paitaansa.
  ”Tummanpunainen. Syy siihen miksi vihaan mansikkajäätelöä?”
  ”Se maistuu liian teolliselta. Nolointa mitä minulle on tapahtunut?”
Sparrow puri huultaan ennen kuin vastasi.
  ”Olimme rannalla kymmenen vuotta sitten. Minä yritin opettaa sinua sukeltamaan, muttet uskaltanut olla pinnan alla kuin muutaman sekunnin kerrallaan. Minä halusin osoittaa sinulle, ettei sinulla ollut mitään pelättävää, ja sukelsin veden alle niin pitkäksi aikaa kuin kykenin. Kun en noussut heti pintaan, sinä luulit minun kadonneen ja panikoit. Lähdit juoksemaan rannalle ja huusit äitiäni apuun, mutta matkallasi törmäsit vahingossa mieheen, jonka hattara putosi suoraan keskelle päälakeasi. Sen irrottamiseen kokonaan meni vaikka kuinka ja kauan.” Sparrow pysähtyi hetkeksi odottamaan, että Jeremy sai naurunsa loppuman, ennen kuin haastoi ystävänsä omalla kysymyksellään. ”Mikä vaatekappale valtaa vaatehuoneestani tilaa eniten?”
Jeremy naurahti kevyesti.
  ”Mekot ja hameet. Jokaisessa niissä on yhä hintalappu paikallaan. Minun ärsyttävin paheeni?”
  ”Unohdat ladata kännykkäsi silloin kun siitä loppuu akku”, Sparrow vastasi, pystymättä poistamaan tyytymättömyyttä äänestään. Jeremy virnisti hänelle syyllisesti, ja olisi jatkanut, ellei jonkun käsi olisi laskeutunut pulpetille hänen viereensä.
  ”Et lataa kännykkääsi silloin kun se sammuu? Sehän on suorastaan julmaa, huolestutat vain tyttöystäväsi! Ei ihmekään, ettei hän hymyile tarpeeksi.”
Sparrow kääntyi tuijottamaan puhujaa samaan aikaan Jeremyn kanssa, ja sai palkakseen toisen silmäniskun uudelta opettajaltaan.
  ”Aww, tehän toimittekin kuin olisitte yksi kokonainen ihminen. Mahdatte olla täydellinen pari.”
Sparrow avasi suunsa saadakseen aikaan jonkinlaisen protestin, muttei pystynyt muodostamaan päässään lausetta, joka ei olisi kuulostanut puolustelevalta. Jeremy tiesi kuitenkin hänen ajatuksensa.
  ”Ei täydellinen pari, mutta täydelliset parhaat ystävät joka tapauksessa”, hän korjasi opettajan, vastaten tämän kiusoittelevaan hymyyn omallaan.
  ”Ah, mutta siinä tapauksessahan te tunnette toisenne jo läpikotaisin, herra ja neiti…?”
  ”Jeremy Brooks ja Sparrow Grey.”
Jason taputti leukaansa muutaman kerran sormellaan kuin miettien ja kohdisti sitten katseensa jonnekin heidän taakseen. Hymy syttyi hänen huulilleen uudestaan.
  ”No, mutta jos te tiedätte toisenne jo niin hyvin, että osaatte vastata kysymyksiin toistenne puolesta, miksi että kääntyisi ympäri ja jakaisi tietojanne takananne istuvan kerrassaan viehättävän neitoparin kanssa?”
  Pieni, hallitsematon ja ihastunut vingahdus metrin verran taaempaa oli ainoa ääni, joka leikkasi lävitse hiljaisuuden, joka saartoi Sparrown ja Jeremyn. Opettaja Thomas seurasi heidän jähmettyneitä ilmeitään otsa huomaamattomasti rypyssä, ymmärtämättä sanojensa vaikutusta.
  ”Me pärjäämme ihan hyvin kyllä näinkin”, Jeremy kokeili viimein.
  ”Aivan varmasti”, Jason ohitti hänen suostuttelevat silmänsä olankohautuksella, ”mutta se pilaisi leikin idean. Kääntykää ympäri vain, minä voin liittyä seuraanne hetkeksi.”
  Jeremy huokaisi alistuen, ja totellessaan opettajansa pyyntöä hän loi lyhyen anteeksipyytävän katseen ystäväänsä. Sparrow kohautti hänelle olkiaan ja matki tämän liikkeitä, pakottaen tuolinsa haluttomasti toiste päin ja kohdaten Hazel Deaxin ruskeat, yllättyneet silmät.
 
Hazel

   Aamuaurinko lämmitti Hazelin poskea ja sai tytön kääntämään kylkeä. Kaivautuessaan syvemmälle peittoihinsa piiloutuakseen auringonvalolta Hazel ei voinut olla toivomatta, että voisi kerrata viikonlopun vielä uudestaan. Ehkä vaikka sellaiset viisikymmentä kertaa.
   Auringolta piiloutuminen oli kuitenkin turhaa, sillä Nukkumatti ei edes ehtinyt harkita johdattavansa Hazelia takaisin höyhensaarille, kun tytön herätyskello rämähti päälle. Seinäntakaisesta huoneesta kuului jo kolinaa; isä oli hereillä. Hazel suki takkuiset hiukset pois silmiltään ja läimäytti kellon sammuksiin, ehkä vähän turhankin kovalla voimalla. Sitten käsi harhautui lattianrajaan ja napsautti sängyn vieressä majailevan radion päälle.
   ”Merci pour la musique”, Hazel mutisi, ja painoi päänsä takaisin tyynyyn.

   Kaikista toivomuksista huolimatta maanantai iski päälle ilman armoa. Hazel kuljetti harjaa hiustensa läpi hyräillen radiosta kantautuvan musiikin mukana ja pyydysti kihartuneen hiustupsun pään sormiensa väliin hymyillen tyytyväisesti. Varoen hän kosketti sitä harjallaan ja punnitsi vaihtoehtoja: voisiko kohdan jättää harjaamatta vai säilyisikö kihara hengissä harjauksesta huolimatta? Uhkarohkeasti Hazel selvitti takut kiharastakin vain todetakseen ruskean hiustupsun muuttuneen vanhaan, tikkusuoraan malliinsa. Hymy vaihtui kutakuinkin murjottavaksi mutruksi ja hiukset lennähtivät rennolle letille selkään.
   ”Uskomatonta, isä. Heräsit paljon ennen minua ja silti sinä löllyt siellä edelleen”, Hazel moitti ovensuusta sormeaan heristäen. Sitten hän pomppi isänsä lämpimän kehon viereen ja hytkytti sänkyä. Vanhat jouset natisivat.
   ”Häivy, kakara”, isän ääni murisi peiton uumenista ja sai Hazelin nousemaan ylös ja pompahtelemaan sängyllä. Jouset valittivat äänekkäämmin, kun tyttö pomppi isänsä peiton alle piiloutuneen kehon yli keveästi.
   ”Sinä tiedät mitä lopettamiseen tarvitaan! Minä haluan aamupalaa ja tänään on sinun vuorosi.”
   ”Hyvä on”, isä myöntyi ja teki eleen noustakseen. Hazel tuuletti voitonriemuisena, mutta kaatui sitten isänsä viereen sängylle, kun tämän vahvat kädet napsauttivat tytön jalat yhteen. Sitten mies veti Hazelin tiukasti kainaloonsa ja jatkoi kuorsausta. Eikä päästänyt tytärtään irti tämän rimpuiluista ja kiljumisesta huolimatta.

   Tunkeutuessaan reppujen yli vapaalle paikalle koulubussin taakse Hazel pureskeli edelleen paahtoleipäänsä. Isä oli mahdoton, mitä tuli aamupalan laittoon. Mutta Hazel ei ollut asettanut vuoroja vain luistaakseen niistä joka kerta sen takia, että hänen isänsä oli illan virkku, aamun torkku.
   ”Mikä tuo on?” kaksi, 16-vuotiasta Hazelia ehkä muutamaa vuotta nuorempaa tyttöä kuiskuttelivat viereisellä penkkirivillä ja vilkuilivat häntä ylpeilevästi. Hazel tunki leipänsä viimeisen reunapalan suuhunsa, pureskeli hitaasti ja kääntyi sitten tyttöjen puoleen tarttuen ketjuun lantiollaan.
   ”Tämäkö? Toin sen tänne vain teitä varten”, hän kumartui lähemmäs käsinojan yli niin, että roikkui puoliksi käytävänpuolella ja sai tytöt painautumaan viereisen penkin toiseen päähän. ”Silloin kun kukaan ei näe, minä irrotan tämän vyötäröltäni ja kuristan teidät kuoliaaksi. Kahden viikon päästä teidät löydetään repuistanne palasiksi pilkottuina.”
   Hazel kilisteli uhkaavasti hopeista ketjua ja tytöt näyttivät kauhistuneilta. Selitys ketjun mukanaololle oli kieltämättä ollut niin ilmiselvästi sillä hetkellä keksitty, että Hazelia melkein säälitti tyttöjen tapa uskoa sinisilmin jokainen sana.
   ”Edellinen uhrini on edelleen penkkinne alla.”
   Toinen tytöistä pomppasi ylös jaloilleen, mutta Hazelia lähempänä istuva tyttö nappasi seisomaan noussutta kädestä kiinni ja veti tämän takaisin alas.
   ”Niin varmaan”, oli rohkeamman koppava kommentti ja Hazel virnisti.
   ”Miksi et sitten tarkista penkkinne alusta? Ei kannata olettaa jos ei tiedä ollenkaan.”
   Tyttö pyöritteli silmiään, eikä vaivautunut tarkistamaan. Vaihtaessaan asentoa Hazel havaitsi kuitenkin säikymmän tytön vilkuilevan muka huomaamattomasti penkkinsä alle.
   Hazel sai naurunsa tukahtumaan vasta bussin saapuessa koululle.

   Koulun pihan hälinä kantautui tien toiselle puolelle normaalia paremmin ja ylittäessään kadun Hazel näkikin tämänkertaisen mölyn aiheuttajan; vähän Hazelia vanhempi poika kiipesi urheasti koulun ikkunoiden kaltereita ylöspäin allaan raivokkaan punaisena pullisteleva vararehtori. Poika taisteli kynsin hampain päästäkseen ylöspäin, vaikka hänen vasemmassa jalassaan roikkui koulun pienikokoinen vahtimestari ja ikkunasta häntä karttakepillä hutki koulun hieman omaperäinen matematiikanopettaja.
   ”Mikä hätänä, Snelling, hukkasitko peruukkiliimasi?!” poika rääkyi murrosikäiselle tyypillisellä äänellään ja sai matematiikanopettajan katoamaan ikkunasta. Pojan voitokas nauru katkesi lyhyeen, kun professori Snelling palasi takaisin ikkunalle järeämmät aseet käytössään; koulun ikivanha helmitaulu.
   ”SNELLING! Laske helmitaulu alas välittömästi!”, vararehtori huusi kauhistuneena ja yksi ulko-ovien vartijoista kääntyi ympäri paikallaan ja hölkkäsi sisälle. Hazel asettui jonoon seuraamaan tilannetta, jota seurasi moni muukin. Mihin päin tilanne kehittyisi? Kumpi tippuisi ensin, kiipeävä poika vai pojan jalassa roikkuva vahtimestari Hodges? Vai olisiko seuraava tippuja sittenkin vain helmitaulu? Hazelin henkilökohtainen toive oli, että matematiikanopettaja lähtisi lentoon ikkunasta. Oppilaskasa kuhisi jännittyneenä.
   Tilanne oli ohi ennen kuin alkoikaan. Ulko-ovilta kadonnut vartija ilmestyi kiskomaan professori Snellingin ikkunasta, vahtimestari Hodges luovutti ja tipahti takaisin nurmikolle jaloilleen kuin erittäin lihava kissa, kaltereita pitkin kiivennyt poika laskeutui takaisin maankamaralle kun huomasi vartijoiden kaivelevan esiin sähkötainnuttajiaan ja vararehtorin naaman punoitus laski.
Hälinän aiheuttaja seuranaan vararehtori ja Hodges katosivat sisälle ja oppilaat käänsivät katseensa poispäin ikkunasta – aamun häiriköinti oli nyt virallisesti ohi ja jo vanha juttu.

   ”Hazel, Hazel!”
   Oman nimensä kuullessaan tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen, kuinka häntä kutsuva toinen tyttö taisteli raivokkaasti tietään käytävän vallanneen ihmismassan läpi. Tyttö oli normaalipituinen ja – kokoinen, hyvin mitäänsanomattoman näköinen. Siitä huolimatta Hazel tiesi tytön omaavan kauneuskuningattaren veroisen egon ja asenteen.
   ”Hei”, tyttö pysähtyi Hazelin vierelle ja suki tummia hiuksiaan takaisin ojennukseen, ”mitä pidät ulkomuodostani?”
   ”Hei vain. Olet uskomaton, niin kuin aina. Vaaleanvihreä korostaa mukavasti silmiäsi”, Hazel hymyili ystävälleen ja jatkoi sitten hidasta kävelyään kohti englanninluokkaa. Ystävä kiiruhti takaisin hänen vierelleen ja suoristi vaaleanvihreätä pitkähihaista paitaansa.
   ”Entä nuttura?”
   ”Vähän sotkuinen, mutta ei liian opettajamainen”, Hazel vastasi, antamatta kyllästyneisyyden kuultaa äänestään. ”Miksi sinä edes kysyt, Jodie? Sinä tiedät itsekin kuinka mahdottoman tarkka vaisto sinulla on tällaisten asioiden suhteen.”
   Jodie naurahti. ”Älä liiottele, Hayz.”
   ”En ollenkaan.”
   Matka jatkui kohti englanninluokkaa Jodien jutellessa iloisesti Hazelin vierellä. Välillä Hazel vastasi, mutta harvemmin pidemmin kuin yhden lauseen verran. Seuraan lyöttäytynyt tyttö oli oikea papupata, mutta siihen oli jo ehtinyt tottua heidän pitkän ystävyytensä aikana. Pääasiahan oli, että Jodien jutut eivät koskaan olleet erityisen tylsiä.
   Englanninluokan ovi paljasti takaansa uskomattoman komean näyn.
   ”Gah”, Jodie äännähti ja Hazel valmistautui ottamaan ystävättärestään kiinni, jos tämä sattuisi pyörtymään. Uusi opettaja oli suoraan sanottuna silmänruokaa, sen Hazelkin myönsi. Mutta sisimmissään opettajan kaunis ulkonäkö sai hänet valmistautumaan ankaraan kyykytykseen ja uskomattomaan diivailuun. Opettaja näytti sellaiselta miesmallilta, jolla oli noussut jotain muuta kuin verta päähän ja joka vaati rusinatkin kuorittuna ja viiteen palaan paloiteltuna.
   Hyvä ulkonäkö harvemmin lupasi mitään hyvää.
   ”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa”, Hazel kuiskutti Jodien korvaan. Oli ilmiselvää, että Jodie oli jo nyt täydellisen ja totaalisen rakastunut mieheen. ”Tiedät kai mitä liian kaunis ulkomuoto tuo tullessaan.”
   ”Ei aina”, Jodie muistutti saaden Hazelin virnistämään ja nyökkäämään myötäilevästi.
   ”Ei aina.”

   ”En voinut sille mitään, minun oli pakko sylkäistä! Ja niin minä tein ja se idiootti vain toljotti minua kuin mitään ei olisi tapahtunut! Pelkäsin hänen silmiensä tippuvan päästä tai – mikä on sinun lempivärisi?”
   ”Vihreä”, Hazel vastasi puolihuolimattomasti tuijottaen Sparrown letitettyjä hiuksia ajatuksissaan. Hän ja Jodie pelasivat opettajan ehdottamaa 20 kysymystä vain, kun mies oli heidän lähellään, mutta muuten Hazel oli tuomittu kuuntelemaan Jodien pulppuavaa ääntä ja jännittäviä kertomuksia niihin suuremmin kuitenkaan kiinnittämättä huomiota. Yksikään sana ei mennyt hänen korviensa ohi, mutta tuntui tylsältä kuulla asioita, joita oli ollut itse todistamassa, viidettä kertaa.
   ”Mikä on sinun lempi vaatekappaleesi?”
   ”Se musta ihana minihame, jonka löysin kuukausi sitten alennusmyynneistä”, Jodie virnisti ja mietti sitten hetken seuraavaa kysymystä. Herra Thomas kuunteli tarkkaavaisesti heidän
vieressään.
   ”Odottakaapa, tytöt. Minusta tuntuu, että te ette ole tavanneet ihan eilen, vai mitä?”
   Jodie virnisti. ”Olemme tunteneet toisemme päiväkodista lähtien.”
   ”No huh. Sitten te varmaan tiedättekin vastaukset näihin kysymyksiin ulkoa. Hetkinen…”
   Hazel seurasi miellyttäväksi ja huumorintajuiseksi osoittautuneen miehen menoa ja tiesi, että Jodie teki samoin. Mies hyökkäsi heidän edessään istuvan Sparrown ja Jeremyn kimppuun.
   ”Et lataa kännykkääsi silloin kun se sammuu? Sehän on suorastaan julmaa, huolestutat vain tyttöystäväsi! Ei ihmekään, ettei hän hymyile tarpeeksi.”
   Hazel vilkaisi Jodieta ja näki ystävänsä pidättelevän naurua. Sitten hän kiinnitti katseensa kelloon ja seurasi sen sekuntiviisarin värähtelyä vain puoliksi kuunnellen etupenkin keskustelua.
   ”No, mutta jos te tiedätte toisenne jo niin hyvin, että osaatte vastata kysymyksiin toistenne puolesta, miksi että kääntyisi ympäri ja jakaisi tietojanne takananne istuvan kerrassaan viehättävän neitoparin kanssa?”
   Jodie menetti itsehillintänsä eikä voinut estää vingahdusta karkaamasta kurkustaan. Hazel painoi kädet poskilleen ja yritti tukahduttaa halunsa pyöritellä silmiään. Ja silti ne pyörähtivät noin 180 astetta.
   ”Me pärjäämme ihan hyvin kyllä näinkin.”
   Usko pois, niin tekevät, Hazel kertoi opettajalle, mutta vain mielessään. Kaikista vähiten hänen teki mieli keskustella mielensä syövereistä Sparrown kanssa. Vaikka pieni osanen hänen mieltään kiljuikin riemusta – Sparrown kanssa jutteleminen ja tehtävien tekeminen aika usein sisälsi myös Jeremyn.
   ”Aivan varmasti, mutta se pilaisi leikin idean. Kääntykää ympäri vain, minä voin liittyä seuraanne hetkeksi.”
   Nyt se pieni osa Hazelista tahtoi räjähtää palasiksi onnesta. Hän katsoi sanaakaan sanomatta, kun edessä istuvat pari hivutti penkkinsä ympäri kuin hidastetussa filmissä.
   ”Oikeasti?” Hazel käänsi katseensa Sparrown harmaista silmistä nuoreen opettajaan. ”Ryhmässä?”
   ”Niin”, professori Thomas vastasi ja vetäisi itselleen tuolin tyhjästä pulpetista asettuakseen Jeremyn ja Jodien väliin istumaan ja seuraamaan aitiopaikoilta mitä tapahtuisi. Hazel yritti parhaansa mukaan olla välittämättä siitä, että hänen ystävänsä näytti melkeinpä mielenvikaisen onnelliselta ja piti katseensa opettajassa yrittäen koota itsensä taas yhdeksi.
   Ryhmän muodostumista seurasi syvä hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan ympärillä olevan muun luokan äänekäs hälinä. Hiljaisuus kuitenkin vaiensi kaiken äänen heidän nurkassaan – saattoi melkein kuulla solujen jakautuvan jossain päin kehoa uudelleen ja uudelleen. Opettaja loi katseensa ryhmän jokaiseen nuoren hienoiset rypyt painautuneena otsalleen. Hazel seurasi katsetta vain todetakseen, että kaksi muuta – Sparrow ja Jeremy – istuivat kumpikin tuoleillaan pelottavan yhdennäköisinä, tikkusuorassa. Hazel uskoi itsekin näyttävänsä aika kireältä. Ainoastaan Jodieta ei näyttänyt häiritsevän uusi asetelma vähääkään – tyttö oli kumartunut tuolillaan lähemmäs opettajaa.
   ”Olkaa hyvä ja aloittakaa”, herra Thomas kehotti lämpimästi hymyillen ja viittasi kädellään rohkaisevasti. Hazel rentoutti olemuksensa ja siirsi letistä karanneen hiussuortuvan korvansa taakseen hymyillen vähän vastapäiselle parille. Sparrow vilkaisi hänen hymyään säikkynä kuin peltojänis, kun taas Jeremyn silmät eivät edes kohdanneet Hazelia. Tyttö huokaisi. Jonkun olisi joka tapauksessa aloitettava joskus.
   ”No, Jodie…” Hazel vilkaisi ystävänsä sijaan kahta muuta, joiden ilmeet eivät olleet värähtäneetkään, ”mikä on lempiruokasi?”
   ”Lasagne”, Jodie kertoi – suoraan herra Thomakselle. Opettaja nyökkäsi tyytyväisesti ilmeisen tietämättömänä uudesta fanistaan. Mutta hiljaisuus laskeutui taas ryhmän puoleen.
   ”Miten sinun äitisi kuoli, Hazel?”
   Tyttö säpsähti kun verenmaku levisi hänen suuhunsa. Kieltä kihelmöi siitä kohdasta, johon hän oli iskenyt hampaansa. Hetken ajan sanat olivat karkuteillä, kun hän tuijotti korviaan uskomatta hyvää ystäväänsä, joka kiinnitti edelleen jakamattoman huomionsa opettajaan. Jos Jodie ei olisi ollut niin uskomattoman rakastunut uuteen tuttavuuteensa, hän olisi ehkä tajunnut välttää sitä asiaa, mistä Hazel ei todellakaan halunnut keskustella kaikkien ihmisten edessä. Herra Thomas katsoi Hazelia myötätuntoisesti.
   ”Jos aihe on liian.. arka – ”
   Hazel sulki silmänsä tuskastuneesti.
   ”Äiti kuoli aivoverenvuotoon, kun olin melkein kuusivuotias.”
   Varovaisesti hän aukaisi silmänsä ja hätkähti sitten tuntiessaan jonkun hipaisevan polveaan. Hän nosti katseensa Sparrown silmiin. Ei, niissä ei näkynytkään pelkoa. Pikemminkin uhmaa. Tyttö käänsi katseensa pois ja korjasi asentoa. Hazelin polvea oli koskettanut Sparrown polvi.
   Jeremy rykäisi ja veti henkeä.
   ”No, Row – ”
   ”Odotapa, Jeremy”, Jason Thomas keskeytti. ”Jospa kysyisitte kysymyksiä, joihin jokainen voi vastata? Muuten tämä vain kehkeytyy parien väliseksi kyselyksi. Kokeilkaa. Yksi kysyy kysymyksen, kaikki vastaa. Minä käyn kiertämässä muita pareja ja muodostan toisia ryhmiä.”
   Hazel vilkaisi häntä vastapäätä istuvaa tyttöä ja tämän vieressä istuvaa poikaa kulmiensa alta. Jodie nojautui hänen puoleensa, mutta ei saanut kaipaamaansa huomiota. Tyttö ei selkeästi käsittänyt, kuinka lähellä Hazel oli sitä, että läimäyttäisi häntä koko kätensä voimasta sillä palavalla sekunnilla. Vain periaate esti; Hazel ei ikinä kohottaisi kättään satuttamaan toista ihmistä, vaikka hän kuinka sen ansaitsisi.
   Hiljaisuus oli painostava kuin untuvapeitto helleyönä. Jeremy näytti hukanneen sanansa. Sparrow oli varmaankin nielaissut kielensä ja Jodie oli vain periaatteesta hiljaa.
   ”Eikö se olisi teidän vuoro keksiä kysymys?” Hazel enemmänkin ehdotti kuin kysyi. Jeremy nyökkäsi ilmeettömästi ja väisti taas Hazelin katseen. Ja silti tytön sydän hypähti pari kertaa ylimääräistä – oli vaikea olla välittämättä Jeremyn sinisten, lempeiden silmien kauneudesta.
   ”Mitä te harrastatte?”
   ”Rullaluistelua”, Jodie hymyili pojalle. Toivoton tapaus.
   ”Minä… En harrasta mitään erikoista”, Hazel vastasi puolestaan olettaen olevansa seuraava. Vastaushan ei ollut täysin totta, mutta sitähän toisten ei tarvitsisi tietää. Edes Jodie ei tiennyt, vaikka he olivatkin tunteneet iäisyyden.
   ”Pianonsoitto.”
   Sparrown vastaus pusertui vaikeasti ulos yhteen puristettujen huulten välistä. Tyttö ei selkeästi juurikaan nauttinut tilanteesta tai siitä, että joutui vastailemaan kysymyksiin.
   ”Oho, minun vuoroni. Minä harrastan jalkapalloa.”
   ”Hassua”, Jodie hymyili ja nojautui käsiinsä tuijottaen Jeremyä suoraan silmiin. ”En ole nähnyt sinua joukkueessa.”
   ”En harrasta amerikkalaista jalkapalloa.”
   ”Ai.”
   Ja Hazel tiesi, että tämä tiedonmurunen ei helpolla unohtuisi. Vaikka enemmän hän halusi painaa mieleensä pojan käheän ja matalan äänen. Ajatus tuntui hölmöltä.
   ”Sinun vuorosi, Sparrow”, Jodie huomautti, painottaen samalla Sparrown nimeä tarpeettomasti. Jeremyn kädet puristuivat nyrkkiin pulpetin päällä ja Hazel tähtäsi potkut ystävänsä nilkkaan. Potkun takia Sparrown ja Hazelin polvet kolahtivat taas yhteen saaden toisen tytön nousemaan ylemmäs tuolillaan.
   ”Jos saisitte lähteä ihan mihin vain maailmassa, mihin menisitte?”
   ”New Yorkiin tai Kanadaan”, Jeremyn vastaus tuli kuin tykin suusta. Ja jälleen Hazel löysi itsensä tekemästä päänsisäisiä muistiinpanoja.
   ”Pariisiin!” Jodie hihkaisi ja hänen kasvonsa sulivat rakastuneeseen ilmeeseen. Herra Thomas oli jälleen eksynyt heidän luokseen.
   Hazel hiveli hupparinsa hupun nauhaa ja oli erittäin tietoinen siitä, että kaikki odottivat hänen vastaavan kysymykseen.
   ”En tiedä.”
   Opettajan katse oli tutkaileva. Hazel vilkaisi ryhmänsä läpi. Jeremykin katsoi häntä, mutta pojan ilmeestä ei ottanut selvää. Pojan ilme oli yhtä sulkeutunut kuin Hazel itse.
   ”Menisin Brasiliaan”, Sparrow vastasi hetken kuluttua omaan kysymykseensä, ”tai johonkin pohjoiseen, sateiseen paikkaan. Pidän sateesta.”
   Opettaja istui alas tuolille, jolta hän oli noussut hetki sitten.
   ”Pari kysymystä vielä. Kenen vuoro?”
   Hazel nosti kätensä. Opettaja nyökkäsi.
   ”Jos saisitte pelastaa tulipalosta vain yhden tavaran, mikä se olisi?”
   ”Pelastaisin puuni”, Sparrow kertoi ja käänsi sitten katseensa odottavasti Jeremyyn.
   ”Hmm... Vaikea kysymys. Ehkäpä valokuva-albumin.”
   Jodie nyökkäsi pojalle ja hymyili sokerisesti. ”Niin minäkin!”
   Jeremy nyökkäsi takaisin ilman hymyn häivääkään. Ja taas oli Hazelin vuoro. Hitto.
   ”Minun – ”
   Lause kuoli Hazelin huulille. Hän oli jo melkein lipsauttanut sen, mikä tavara olisi todellisuudessa: jos talo palaisi, Hazel pelastaisi balettitossunsa. Hän veti syvään henkeä ja hymyili vähän.
   ” – lempikirjani.”
   ”Selvä”, herra Thomas sanoi ja hymyili sitten. ”Minun vuoroni.”
   Kaikki neljä kääntyivät katsomaan opettajaa hieman yllättyneenä.
  ”Mikä on teidän lempi bändinne tai artistinne? Jodie voi aloittaa.”
   ”Pussycat dolls.”
   No tässä kysymys johon Hazel voisi vihdoin edes vastata. Pieni hymy leikki hänen huulillaan kun hän aukaisi suunsa.
   ”Pidän aika monenlaisesta musiikista, mutta eniten ehkä Goo Goo Dollseista ja Three Doors Downista.”
   Silmäkulmastaan hän huomasi Jeremyn yllättyneen katseen viivähtävän hänessä ennen kuin se siirtyi Sparrowhun.
   ”Minulla ei ole mitään erityistä lempi bändiä tai artistia. Kuuntelen sitä mitä huvittaa ja pidän sellaisesta musiikista jota voin soittaa pianolla.”
   ”Ahaa. Sinä siis soitat pianoa?” herra Thomas keskeytti ja Sparrow hymähti myöntävästi.
   ”Rolling Stones”, Jeremy vastasi, rikkoen taas pöytäpiiriin laskeutuneen hiljaisuuden. Opettaja hymyili lämpimästi, iski silmää Jodielle ja nousi sitten ylös käsiään taputtaen.
   ”Hyvää työtä, luokka. Nyt aion antaa teille vielä mahdollisuuden piinata minua kysymyksillänne. Antaa tulla, minä kestän kaiken.”
   ”Mitä mieltä olet suolakurkusta?”
   Nauru lainehti luokan läpi. Jason hymyili leveästi.
   ”Luova kysymys, Reese.”
   Takapenkissä istuva poika tuuletti.
   ”Mielestäni suolakurkut ovat hyvin kyseenalaisia”, opettaja myönsi ja Jodie hihitti Hazelin vieressä, kuten myös keskirivin tytöt. Hiljaisuus laskeutui luokkaan. Herra Thomas kohotti kulmiaan.
   ”Näinkö nopeasti teiltä loppuivat kysymykset? Ettekö varmasti enää halua tietää mitään?”
   ”Onko opettajalla tyttöystävää?” joku keskirivin tytöistä vihdoin uskaltautui kysymään.
   ”Ei ole. Itse asiassa minä olen homoseksuaali.”
   Pettynyt älähdys pääsi muutaman ryhmän tytön suusta ja moni muukin näytti kutakuinkin pettyneeltä.
   ”Sinäkin?” Jodie mutristi huuliaan ja kysymys näytti huvittavan opettajaa suuresti.
   ”Minäkin?”
   Opettaja odotti kärsivällisesti ryhmän hälinän rauhoittumista ja kun melkein kaikki silmäparit tuijottivat jälleen opettajaa, mies aukaisi suunsa.
   ”No niin, jos teillä ei ole siis muuta kysyttävää, voittekin sitten kaivaa kirjat esille. Meillä on vielä loistavat 30 minuuttia aikaa oikeasti opiskellakin.”

Sparrow

Lukemattomien päiden muodostama horisontti jatkui loputtomiin, ja Sparrow seurasi niiden muodostamaa tietä katseellaan. Hänen silmänsä pysähtyivät tien kadotessa, ja Sparrow lukitsi kohteensa: tyhjän nurkkapöydän ruokalan takimmaisella seinustalla. Tyttö painoi päänsä takaisin alas ja alkoi kävellä eteenpäin yhtä varmasti kuin silloin, kun olisi katsonut minne oli menossa. Sparrown nenä värähti, kun tyttö kiersi onnistuneesti yhden pyöreistä ryhmäpöydistä. Hänen niskansa valitti äänettömästi huonosta asennostaan, ja Sparrow pyöräytti olkapäätään hieman saadakseen sen vaikenemaan. Olisi voinut luulla, että kuljettuaan jo muutaman vuoden maata katsellen, hänen selkärankansa olisi tottunut asentoon, mutta selvästi hyvä ryhti ja alas taivutettu pää eivät tulleet sitten millään toimeen keskenään.
  Sparrow kuuli raskaat askeleet edestään ja otti ajatuksissaan sivuaskeleen vasemmalle. Suuret, likaiset lenkkitossut roiskuivat hänen ohitseen, jättäen jälkeensä mutaisen, ruohonkorsilla höystetyn vanan, jonka alkuperäksi Sparrow veikkasi koulun urheilukentän. Kun hän lisäsi yhtälöön vielä halvan partaveden ja pistävän hienhajun, sekä kovaäänisen aamutervehdyksen, joka seurasi vain muutamaa sekuntia sen jälkeen, kun kengät olivat poistuneet hänen näkökentästään, Sparrow osasi jo nimetä ohikulkeneen pojan Brett McGrathiksi. Pikajuoksijan erittämä tuoksu ei ollut kuitenkaan Sparrown lempiaromeita, ja tyttö tuhahti kaikki ilmat ulos keuhkoistaan ennen kuin palasi takaisin alkuperäiselle kaistalleen ja otti suunnan kohti määränpäätään.
  Lattian sijasta hän keskittyi nyt tarjottimellaan olevaan vesilasiin. Hän tuijotti silmäänsä räpäyttämättä lasin sisältöä ja vakautti kätensä, ottaen tiedostamattaan pehmeämpiä, tasaisempia askelia. Veden pinta lakkasi värähtelemästä. Sparrown ilme pehmeni.
  Joku tarttui tytön hihaan ja nykäisi tämän kättä huomiota vaativasti. Lasi tarjottimella tärähti, ja vesi läikkyi yli sen laitojen. Sparrown heräsi transsistaan hätkähtäen.
  Kärsimätön rykäys sai hänet kääntämään päätään sivulleen ja huomioimaan hihastaan yhä kiinni pitelevän käden. Kallis, kullattu kello oli kiedottuna vahvan ranteen ympäri, ja Sparrow seurasi käsivartta ylöspäin tunnistaakseen kellon omistajan.
  ”Niin?” hän kysyi lopulta, tuijottaen sotkuisten etuhiustensa takaa Jag Martinin ylimielisiä kasvoja.
Ylimielisiä, tosiaan. Poika oli yksi koko koulun komeimmista pojista, mutta tiesi itse tämän faktan vähän liiankin hyvin. Jagin tummat silmät, viimeisenpäälle muotoillut hiukset ja vahvat kasvonpiirteet olivat omiaan hurmaamaan tytön kuin tytön, eikä pojalta lihaksistakaan ollut pulaa. Jag oli pitempi kuin Jeremy, Sparrow laittoi merkille, ja tuoksui huomattavasti paremmalta kuin puolet koulun muusta miespuolisesta populaatiosta. Käytöstavat olivatkin sitten ainoa asia, jotka poika olisi tarvinnut. Tai aivot.
  ”Hazel on sinun kanssasi samalla luokalla. Missä hän on nyt?”
Voiko töykeämpää olla, Sparrown sisäinen ääni mutisi samalla, kun tyttö itse vastasi:
  ”En minä tiedä.” Enkä välitä.
  ”Mutta eikös sinun pitäisi?”
  ”Ei?”
Jagin kulmat kurtistuivat hetkeksi. Sparrow yritti nykiä hihaansa kevyesti vapaaksi.
  ”Mutta te olette samalla luokalla.”
  ”Olen pahoillani, mutta en näe miten se vaikuttaa asiaan. Minä en tiedä missä Deax on. Päästäisitkö irti?”
   Poika kiristi otettaan sekunnin ajan ennen kuin vapautti ylidramaattisella eleellä Sparrown hihan ja naurahti, istuen takaisin tuolilleen.
  ”Ahah. Olen pahoillani, syy on tietenkin minun. Minähän jo ihan unohdin että sinä ja Hazel liikutte aivan eri porukoissa.”
  Sparrow pyöräytti ilmeettömästi silmiään lattialle, ja olettaen keskustelun omalta osaltaan päättyneeksi, otti askeleen kääntyäkseen pois, mutta Jag jatkoi.
  ”Hazel kun kuuluu meille ja… sinulla nyt ei ystäviä olekaan.”
  ”Kuka kuuluu kenelle?” Hazel kutsui itsensä mukaan keskusteluun, ilmestyen vain muutaman metrin päähän Sparrowsta.
Sparrow jähmettyi paikalleen, mutta pakotti sitten sydämensä taas liikkeelle. Sitä, miten ihmeessä Hazel oli onnistunut pääsemään niin lähelle hänen kuulemattaan, hän ei tiennyt, mutta tytön ääni oli saanut hänet melkein hypähtämään nahoistaan ulos.
  ”Hazel!” Jag huudahti niin ilahtuneesti, että se kuulosti Sparrowsta melkein teeskennellyltä.
Hazel kohotti pojalle kulmiaan ja Sparrow siirsi päätään sivummalle nähdäkseen tytön kokonaan. Hänen ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa saadakseen Hazelin kasvot näkyviinsä. Tämä kun oli jopa Sparrowta lyhempi, korkeintaan 155 senttinen, mutta jostain syystä pituuseroa ei olisi kauempaa huomannut. Hazel piti päänsä itsevarmasti korkealla ja ryhtinsä suroana, ja tyttö oli muutenkin niin hoikka, että päätyi kääpiön sijasta näyttämään ennemmin keijukaiselta. Keijukaismaisuus tuli tytössä ilmi myös muuten. Sparrow oli harvoin tavannut ihmistä, joka pystyi liikkumaan niin sulavasti, että se muistutti melkein tanssia. Hazel pystyi lisäksi vielä tekemään sen niin hiljaa, että askelia ei kuullut, ellei niitä tahtomalla tahtonut löytää muun metelin joukosta. Nyt Hazel kuitenkin vain seisoi paikoillaan, tasapainoillen rennosti omaa tarjotintaan toisella käsivarrellaan samalla, kun nojasi aavistuksen verran oikeanpuoleiselle jalalleen. Näyttäen siltä kuin kuuluisi juuri sinne missä olikin, satuolento keskellä sottaista ja meluista ruokalaa.
  Kaiken kaikkiaan Hazel oli kaunis. Ei mitenkään huomiota herättävän säihkyvällä tavalla, vaan luonnollisella, melkein huomaamattomalla tyylillä. Ja luultavasti tytön ei tarvinnut nähdä kauneutensa eteen lainkaan vaivaa, Sparrow tuhahti ja pakotti yhtäkkiä ilmestyneen kateuden puuskan sinne mistä se oli tullutkin. Hän ennemmin kuolisi kuin myöntäisi olevansa kateellinen Hazel Deaxille.
  Yhtäkkiä Hazel vilkaisi kohti Sparrowta, joka siirsi silmänsä takaisin alas ja väisti tytön katseen.
  ”Miksi Grey vain seisoo tässä?” Hazelin ääni oli korkea ja puhdas, sellainen, jonka ihmiset kuulivat vaikka tyttö olisi vain kuiskannut. Ja yksi keijumainen piirre lisää – tytön nauru helisi. Helisi.
  ”En minä vain tiedä. Jäi siihen tuijottamaan kuin ei olisi ennen miestä nähnyt. Mitä luulet, ei kai se vain ole minun perässäni?”
  Sparrow räpytti silmiään muutaman kerran lattialaatoille ja nosti sitten kasteensa tuijottamaan Jagia, toteuttaen tämän aikaisemmat sanat. Hänen suunsa avautui protestiin, mutta hän pakotti sen takaisin kiinni ennen kuin yksikään sana ehti purkautua ulos hänen huuliltaan.
Sinä senkin lipevä ja inhottava, itsekeskeinen, valehteleva lihapulla, ettäs kehtaat -
  ”Olen pahoillani. Taisin pysähtyä tähän ajatuksissani.”
  ”No ala sitten mennä. Sinä pilaat maiseman.”
Sparrow kääntyi ympäri kuin käskystä ja otti kaksi haparoivaa askelta eteensä. Ja kompastui omiin jalkoihinsa.
  Tarjotin kolisi lattialle vähän Sparrown jälkeen, ja siinä ollut vesilasi kierähti kumolleen. Kirkas vesi levisi isoksi lätäköksi ja kasteli osan Sparrown paitaa. Sparrow seurasi lätäkön laajenemista kasvot tulipunaisina. Hänen silmäkulmiaan kirvelsi.
Venyneen epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen Jag ja tämän ystävät hänen takanaan rämähtivät nauramaan.

Jeremy taisteli. Hän tuijotti vakavana ohi kulkevia autoja, kuvitteli mielessään kohtauksen kauhuelokuvasta, jonka oli käynyt katsomassa isänsä kanssa päivää aiemmin, keskittyi tunnistamaan eri linnut niiden lauluäänestä ja puraisi jopa kieleensä saadakseen itsensä hillittyä.
  Lyhyesti sanottuna, Jeremy yritti. Hän yritti tosissaan, oikein kovasti ja kaikilla voimillaan, mutta kaikki hänen yrityksensä murenivat kasaan sillä sekunnilla kun hän katsoi vieressään hiljaisensa kävelevää Sparrowta.
  Jeremy läiskäisi molemmat kädet suunsa eteen, mutta pystyi vaimentamaan vain osan naurusta, joka oli kaataa hänet ojaan.
  ”Jeremy! Se ei ollut hauskaa!”
Jeremy puristi nyt vastaansa ja pyöritti päätään, eikä ilmiselvästi ollut samaa mieltä tytön kanssa. Sitten hän pysähtyi haukkomaan henkeään ja otti Sparrowsta tukea, mutta tämä katosi hänen altaan loukkaantuneena, ja poika päätyi melkein tekemään lähituttavuutta kävelytien kanssa.
  ”Aw, Sparrow!”
  Sparrow odotti kärsivällisesti, että hänen paras ystävänsä sai itsensä koottua jotakuinkin kasaan, ennen kuin kysyi jäisellä äänellä:
  ”Rauhoituitko jo?”
  Jeremy veti vielä muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin suoristi selkänsä ja nyökkäsi. Huomatessaan Sparrown jäykän asennon hän mutristi huuliaan tyytymättömänä ja astui askeleen eteenpäin.
  ”Älä nyt, Row! Myönnä pois, se oli koomista.”
  Sparrow siristi silmiään, käänsi Jeremylle selkänsä ja lähti kävelemään pois.
  ”Row”, poika valitti ja yritti pysyä ystävänsä perässä. ”Miten sinä odotit minun reagoivan? Tarkoitan, sinä kerroit minulle, että kompastuit keskellä täpötäyttä ruokalaa omiin jalkoihisi, ja kun yritit nousta takaisin pystyyn saadaksesi tarjottimesi ylös maasta, liukastuit lattialle kierineeseen vesilasiisi, ja kaaduit uudestaan selällesi keskelle vesilammikkoa. Eihän noin käy kuin sarjakuvissa!”
Sparrow ei vastannut.
  “Row.”
  “Oliko sinun ihan pakko nauraa? Se oli yksi noloimmista asioista, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Onko sinulla aavistustakaan miltä minusta – ei vaan, annetaan olla. Painu kuuseen, Jeremy.”
Poika huokaisi ja pidensi askeliaan päästäkseen Sparrown verelle.
  ”Ei täällä ole kuusia.”
  ”No palmuun sitten. En minä välitä.”
  “Sparrow”, Jeremy älähti, ennen kuin otti kiinni tytön käsivarresta, pakottaen tämän ympäri. Hän lukitsi vielä toisenkin Sparrown käsivarren paikalleen ja kumartui sitten alemmas, yrittäen saada kiinni katseesta joka pakeni häntä kuin pieni lintu metsästäjäänsä.
  Lopulta Sparrow vilkaisi poikaa kulmiensa alta, ja Jeremy näki tytön silmistä, että tämä oli todella loukkaantunut hänen sanoistaan. Nuorempi kaksikosta huokaisi uudestaan ja painoi otsansa vanhemman otsaa vasten.
  ”Olen pahoillani, etten ollut ottamassa sinua kiinni.”
Sparrow vilkaisi sivulleen, puri huultaan ja mutisi:
  ”En minä odottanutkaan, että olisit -”
  ”Anteeksi.”
Oli jonkin aikaa hiljaista, kunnes Sparrow viimein nyökkäsi.
  ”Un.”
Jeremyn kasvoille kohosi hymy, kun hän pörrötti tytön hiuksia lempeästi ja kumartui sitten kuiskaamaan tämän korvaan:
  ”Kömpelys.”
  ”Jez!” Sparrow huudahti ja huitaisi poikaa takaraivoon.
Jeremy nauroi hyväntuulisesti, pyrähti juoksuun ja liisi Sparrown ohitse.
  ”Viimeinen teillä joutuu kantamaan toisen rappusia pitkin ylös!”
  ”Huijari, sinä otit varaslähdön!” tyttö kiljui ennen kuin pinkaisi pojan perään.

  ”Ja sinä syytit minua huijariksi”, Jeremy torui potkaistessaan kengät jalastaan eteisessä, pidellen samalla voitonriemuista Sparrowta käsivarsillaan. Sparrow temppuili vaivalloisesti omat jalkineensa käteensä ja pudotti ne Jeremyn kenkien viereen.
  ”Hyvästä syystä. Minä vain maksoin sinulle takaisin. Tiedäthän, että se on silmä silmästä, huijaus huijauksesta.”
  ”En usko, että se sananlasku meni ihan noin. Sitä paitsi, sinä käytät sitä väärin.”
  ”Miten niin muka? Huijaus kun huijaus. Sitä, että miten huijataan, ei ole säännöissä määritelty.”
Jeremy tuijotti tyttöä ilmeettömänä hetken aikaa, ja Sparrow kohtasi hänen katseensa, yhä selvästi tyytyväisenä itseensä.
  ”Joten sinusta on hyvä idea kaatua tahallaan kisan viime metreillä niin pahasti, että housusi repeävät polven kohdalta ja naarmutat itseäsi useammasta kuin yhdestä kohdasta. Ja sitten kun kilpakumppanisi tulee ritarillisesti pelastamaan maassa tuskissaan kiemurtelevaa prinsessaa, sinä vähemmän ritarillisesti hyppäät pystyyn ja juokset tarvittavat metrit maaliin ennen kuin minä edes ehdin tajuta, mitä on tapahtunut.”
Sparrow taputti leukaansa etusormellaan muutaman kerran mietteliäästi.
  ”Kyllä, se oli minusta aivan loistava idea. Käy vain sääliksi näitä housuja. Äiti tuskin suostuu korjaamaan niitä uudestaan.”
  ”Se sinun olisi pitänyt miettiä ennen kuin menit kaatumaan soratielle.”
  ”Älä valita.”
  ”Jonkun on pakko.”
  ”Mutta minun täytyi tehdä jotain, ettet sinä voittaisi. En minä jaksa kantaa sinua edes tasaisella maalla, saati sitten ylös rappusia.”
Jeremy huokaisi.
  ”Sinä olet mahdoton.”
  ”Se puolestaan on täysin perinnöllistä. Odota hetki, Jeremy”, Sparrow pysäytti pojan rappusten alapäässä ja osoitti sitten sormellaan kohti käytävän päässä olevaa olohuonetta. ”Käydään nopeasti tuolla.”
Jeremy muutti kurssiaan ja seilasi tiensä avoimille puisille kaksoisoville. Hän jäi keikkumaan tasanteelle samalla, kun Sparrow kurotti kaulaansa pidemmälle ja kurkisti sisään. Hänen silmänsä pyyhkivät pehmeästi valaistun, avaran ja vaaleilla väreillä sisustetun huoneen ylitse ennen kuin pysähtyivät suureen ja kauniiseen flyygeliin huoneen toisella ikkunattomalla seinustalla.
  ”Madison, olen kotona.”
Pianon edessä kumarassa häärinyt harmaahiuksinen nainen pyörähti ympäri, heiluttaen toisessa kädessään pölyhuiskaa kuin asetta. Nähdessään Sparrown hän kuitenkin laski kätensä alas ja niiasi kevyesti. Sparrow irvisti, kun naisen molemmista nilkoista kuului naksahdus, joka kaikui koko huoneen poikki.
  ”Sparrow-neiti.”
Sparrow huokaisi ja pyöritti Jeremylle silmiään. Sparrow-neiti. Missä he oikein olivat, keskiajallako? Sitten hän kiinnitti katseensa takaisin perheensä kodinhoitajaan ja kohotti toisen suupielensä ylös hymyilläkseen vanhalle naiselle.
  ”Me menemme Jeremyn kanssa yläkertaan.”
  ”Haluaisitteko jotain juotavaa? Keittiönkaapissa on viittä erilaista teelaatua, ja voin…”
  ”Kiitos, se ei ole tarpeen.”
Madison niiasi uudestaan. ”Jatkan sitten pianosi puhdistusta.”
  ”Olethan varovainen sen kanssa.”
  ”Totta kai.”
  ”Kiitos. Pidä tauko kun siltä tuntuu”, tyttö ehdotti vielä ja viittoi Jeremyn jatkamaan matkaa, jäämättä katsomaan kodinhoitajan kiivaita päänpudistuksia. Jeremy naurahti ja palasi rappusten alapäähän, alkaen kavuta niitä ylöspäin yksi porras kerrallaan.
  ”Teidän perheellä on sitten kaikki asiat kunnossa. Oma kodinhoitaja, puutarhuri ja tyttären kantotuoli. Hovimestari puuttuu vielä.”
Sparrow mutristi huuliaan. ”Toivottavasti meille ei moista tulekaan. Kodinhoitaja ja puutarhurikin on liikaa – tuntuu kamalalta rasittaa vanhoja ihmisiä. Tämä talohan on valtava, eikä hoidu kuntoon vain muutamassa tunnissa. Sinut minä kyllä voisin pitää. Itse kävelevä kantotuoli on ihan kätevä.”
  ”Eli sinusta ei ole kamalaa rasittaa minua?”
  ”Painanko minä sitten niin paljon?”
  ”Valtavasti. En osaa edes kuvitella, mitä olet syönyt viime aikoina.”
  ”Olikohan se aamiaiseksi syömäni virtahepo sitten liikaa?” Sparrow tuumasi vakavasti, ja Jeremy hykersi.
  ”Kyllä tämän vielä kestää, mutta älä laita poskeesi mitään valaan kokoista tässä lähiaikoina. Selkärankani voi murtua painosta.”
  ”Minä en valasta söisi vaikka se olisi viimeinen oljenkorteni. Niistä saa vain hirvittäviä vatsanpuruja.”
  ”Sinulla on vahva vatsa. Etköhän nyt yhden valaan saisi nielaistua, jos se uhkaisi sinua tarinoilla coctail-juhlista”, Jeremy huomautti, peruutti selkä edellä sisään vessan ovesta ja asetti Sparrown istumaan ammeen kulmalle.
  ”Hyvä pointti”, Sparrow myönsi ja kääri tottelevaisesti housunsa lahkeet ylös, paljastaen kaksi veristä polvea. Jeremy kolisteli hetken aikaa pesualtaan alakaapeilla.
  ”Minun pointtini on aina hyvä”, poika vastasi suljettuaan kaapinovet ja kumartui alemmas tutkimaan naarmuja laastaripaketti ja desinfiointiaine kourassa. ”Miten sinä onnistutkaan aina satuttamaan itsesi näin pahannäköisesti.”
  ”Taidolla.”
Jeremy puhdisti Sparrown haavat varovasti ja siirtyi paikkaamaan tämän käsiä samalla kun Sparrow liimasi laastarit paikoilleen. Kaksikko työskenteli hetken aikaa hiljaisuudessa, ja lopulta Jeremy nojasi taaksepäin, leväten päätään takanaan olevan kaapiston reunaan.
  ”Valmis. Nyt olet yhtä hyvä kuin uusi.”
  ”Kiitos”, Sparrow nyökkäsi ja palautti käytetyt tavarat takaisin paikoilleen. Sitten hän ojensi kätensä Jeremylle, joka tarttui siihen ja nousi pystyyn päätään pyörittäen.
  ”Sitten enää hävitetään nuo housut ja haetaan uudet tilalle.”
  ”Kohti vaatehuonetta, siis”, tyttö myöntyi ja seurasi ystäväänsä ulos käytävään.
  ”Mahtaa olla kätevää olla niin rikas, että on varaa rikkoa housujaan alituiseen, ja löytää silti joka kerta uudet komerostaan.”
Sparrow mietti hetken, ennen kuin naurahti äänettömästi.
  ”Tällä kertaa olen samaa mieltä.”

  Sparrow rapsutti ajatuksissaan kyynärpäässään olevaa laastaria ja laittoi kirjoituspöydällä makaavan cd-soittimensa päälle. Tuttu musiikki täytti hänen huoneensa kun hän meni ikkunan luokse seisomaan ja tuijottamaan alas takapihan nurmikolle. Odotellessaan hän tunnisti laulun yhdeksi Jeremyn lempikappaleista, ja hyräili puoliääneen sen mukana. Sparrow vilkaisi yhä kädessään olevaa cd-koteloa ja luki sen kannen, hymyillen pehmeästi.
’Hyvää syntymäpäivää 17-vuotiaalle Sparrowlle. Koonnut ja nimennyt hyvällä maulla: Jeremy Brooks. Luovutettu lailliselle omistajalleen 14.1.’
  Kuin kutsusta Sparrown paras ystävä ilmestyi yhtäkkiä ulos kuistin ovesta ja kääntyi ympäri heiluttamaan. Sparrow heilutti tälle takaisin ja seurasi, kuinka poika katosi talon nurkan taakse ja pois näkyvistä. Itsekseen huokaisten Sparrow palasi pöytänsä ääreen ja istuutui takaisin tuolille, tuijottaen alas matematiikan läksyihinsä. Tuijotettuaan mielestään tarpeeksi hän tarttui taas kynäänsä ja laski sen vasten paperia. Läksyt alkoivat kirjoittaa itse itseään.

Hazel

   Tuntui kuin aamusta olisi kulunut jo kolme vuotta. Kolme pitkän pitkää vuotta. Eikä päivä ollut vasta kuin puolessa. Hazel pyydysti tarjottimelleen punaisen omenan.
   ”Etkö sinä aio syödä muuta?”
   ”Älä huoli, äiti.”
   Huokaisten hän nappasi käteensä lautasen täynnä kummallisen näköistä mönjää, jonka keittäjät olivat ristineet chiliksi. Tarjotinta sormellaan kevyesti ohjaillen hän ohitti jälkiruoat, nappasi mukaansa vielä limsan ja pysähtyi sitten maksamaan hymyttömälle naiselle kassalla. Sitten hän asteli kauemmas jonosta vain huomatakseen Jodien vieläkin jumittavan pääruokien kohdalla.
   ”Jodie?”
   ”En osaa päättää. Chiliä vai kanasalaattia?”
   ”Ota toinen.”
   Tyttö nappasi mukaansa kanasalaatin ja lipui sitten hitaasti kassalle, poimien mukaansa milloin mitäkin matkalta. Hazel huokaisi syvään, tylsistyneesti.
   ”Sinä olet välillä todella kärsimätön, Hayz”, Jodie ilmoitti päätyessään tytön rinnalle ja alkoi sitten haravoida katseellaan ruokalaa. Hazel ei vastannut.
   ”Tuonne”, Jodie ilmoitti hetken kuluttua ja alkoi sitten marssia kohti salin oikeaa reunaa. Hazel seurasi haluttomasti perässä. Pöydässä istui ihmisiä, joiden kanssa hän ei välttämättä olisi halunnut keskustella.
   ”- Kuuluu meille ja… sinulla nyt ei ystäviä olekaan.”
   ”Kuka kuuluu kenelle?” Hazel tahtoi tietää. Oli kuin hän olisi kuullut oman nimensä lauseen alussa, mutta ei tietenkään voinut olla aivan varma asiasta.
   ”Hazel!” Jag huudahti ja omistavainen hymy levisi pojan kasvoille kuin taikaiskusta. Hazel kohotti kulmiaan ja laski tarjottimensa Jagia vastapäätä, vilkaisten pojan vieressä istuvaa toista poikaa. Vasta sitten hän tajusi, että Jag ei ollut suinkaan keskustellut vierustoverinsa kanssa, vaan tytön, joka seisoi heidän pöytänsä lähettyvillä ja väisti Hazelin katseen nopeasti, kuin ei olisi vilkaissut häntä kohti juuri hetkeä aikaisemmin. Ilme tytön kasvoilla sammui juuri neutraaliksi, kun hänen harmaat silmänsä nauliintuivat takaisin lattiaan.
   ”Miksi Grey vain seisoo tässä?”
   Asetelma oli kerta kaikkiaan outo, sillä tyttöä ei olisi rahalla ja maailmanrauhalla lahjomallakaan saatu istumaan heidän pöytäänsä - vaikka ei Sparrow Grey heidän pöytäkunnassaan olisi ollut se toivotuin henkilö muutenkaan. Hazel vilkaisi Jagin vieressä istuvaa poikaa ja naurahti. Poika viittoi suureleisesti kohti Jagia ja imitoi sitten käsillään lentämistä. Hazel tökkäsi tarjotintaan niin, että se siirtyi viittovan pojan eteen ja istui sitten alas. Jodie löysi paikkansa Jagia vastapäätä.
   ” - Kuin ei olisi ennen miestä nähnyt. Mitä luulet, ei kai se vain ole minun perässäni?”
   Hazel vilkaisi Sparrowta ja näki, kuinka tytön silmät tummuivat suuttumuksesta. Oli outoa nähdä jonkinnäköistä tunnetta tytön kasvoilla, sillä kovin usein Sparrow hortoili ympäri koulua lattiaa tuijottaen, roikkuen kiinni Jeremyssään. Mutta nyt Sparrowlla ei ollut mukana Jeremyä. Ja vielä oudompaa oli, että hetken ajan näytti melkein siltä, kuin tyttö olisi uskaltanut puolustautua. Sparrow kohtasi Jagin vain parin sekunnin ajan harmaat silmät hieman salamoiden, aukaisi suunsa ja näytti sitten muuttavan mieltään. Hazel tunsi sisällään ehkä pienimuotoisen pettymyksen raapaisun. Olisi ollut hienoa nähdä kun Jag saa opetuksen – ja vielä todella odottamattomalta tasolta!
   ”Olen pahoillani. Taisin pysähtyä tähän ajatuksissani.”

JATKUU SEURAAVASSA.

[Smoothie]

   Sparrown ääni oli pehmeä, kuin samettia. Ei matala, ei korkea. Hazel mulkaisi ärtyneesti haarukkaansa. Hän ei varmasti kuulostanut itse noin… tasapainoiselta. Kauniilta. Hienostuneelta. Mutta peli oli menetetty, Sparrow oli jälleen oma, lattialaattoja laskeva itsensä. Hazelia turhautti tytön uskomaton ujous ja se ylpeys, jonka taakse Sparrow piiloutui. Sparrow oli liian ylpeä kohdatakseen maailmaa, muita ihmisiä. Vain Jeremy taisi olla tarpeeksi tasokas hänen kuninkaalliseen seuraansa. Sparrown puolustautuneisuus oli sulanut jälleen takaisin tytön ominaiseen asentoon. Sitä ei voitu kutsua ryhdittömyydeksi, sillä Sparrow seisoi erittäin ladymaisen suorassa, mutta pään roikkuessa kohti lattiaa ryhti näytti oudolta, vääntyneeltä. Eikä hänen vaatteensa liioin parantaneet kuvaa, tai letille sidotut, kuivan näköiset hiukset. Tämä kaikki pikemminkin auttoi Sparrowta sulautumaan seinään ja lattiaan kuin kivikasvoinen ja ilmeetön kameleontti. Ja silti, kaikesta huolimatta, Sparrowsta huokui kauneus, jonka lähdettä oli hankala tavoittaa.
   ”No ala sitten mennä. Sinä pilaat maiseman.”
   Kukaan muu pöytäkunnasta ei näyttänyt häiriintyvän Jagin törkeydestä. Hazelkaan ei välittänyt, eihän hän tuntenut Sparrowta ja niin edelleen, mutta silti hänen teki mieli läimäytellä Jagia pitkin korvia. Kuten usein ennenkin. Vaikka toisaalta Sparrowhan oli itse jäänyt seisomaan pöydän viereen, kuin kutsua odottaen.
   Mitä tapahtui seuraavaksi laittoi ajan sekoamaan rytmissään. Ensin Sparrow katosi pikavauhtia näkyvistä, kuin joku olisi laittanut kellon käymään nopeampaa. Sitten hidastus iskeytyi päälle ja Sparrown tarjotin, joka oli jäänyt tytön jälkeen, iskeytyi maahan ikuisuuden kestäneen tiputuksen jälkeen.
   ”Oho, tuo oli uusi liike. Henkilökohtainen ajanhidastus!” poika Jagin vieressä kommentoi ja Hazel puraisi poskensa sisäpintaa, käänsi katseensa oikealle, poispäin kaikesta ja purskahti nauruun. Kuin merkistä myös muut repesivät nauruun, tosin he tuskin nauroivat samalle, mille Hazel. He taisivat nauraa Sparrowlle.
   Sparrown tulipunainen naama ilmestyi pöydän yläpuolelle ja katosi melkein saman tien. Muovimuki kopsahteli vasten lattiaa, kun se karkasi tytön jalan alta, saaden tämän kaatumaan selälleen vesilammikkoon, joka oli syntynyt lattialle edellisestä kerrasta.
   Nyt Hazel nojautui kauemmas pöydästä tuolillaan, jalat raapivat lattiaa. Hän oli jo puolitiessä menossa auttamaan kömpelöä tyttöraasua, mutta ei päässyt ylös tuoliltaan. Nousemisen sijaan hän kumartui kietomaan kädet vatsansa ympärille ja nauroi sydämensä kyllyydestä – tällä kertaa myös suoraan Sparrowlle.

   Sormet vipelsivät äänettömästi flyygelin koskettimilla. Musta ja valkoinen vilkkui silmissä.
   Hazel oli aina halunnut osata soittaa. Isä oli joskus yrittänyt opettaa, mutta aina syystä tai toisesta opetus oli jäänyt Tuiki tuiki tähtösen tasolle. Hitaasti hän painoi alas koskettimen, josta särisi ilmoille korkein ääni, mitä flyygelistä luultavimmin sai irti. Hazel ei tiennyt oliko tämä totta. Mutta ainakin luuli näin.
   Puhe taukosi radiossa ja musiikki alkoi jälleen. Melodia tarttui raajoihin, kietoi mielen lumoihinsa. Hazel tanssahteli keittiöön ja tarttui tiskiharjaan. Hyräillen hän tarttui lautaseen ja aloitti sen puhdistuksen.
   ”Kotona ollaan, minä ja kissa!”
   Oli kulunut noin vartti siitä, kun Hazel oli aloittanut tiskipinon puhdistamisen. Isä laahusti keittiöön Peppermint sylissään ja napsautti radion pois päältä. Hiljaisuus laskeutui keittiöön, ainakin osittain. Hazel jatkoi, häiriintymättä, laulamista. Isä ei vain arvostanut hänen hyvää musiikkimakuaan.
   ”Olen lähdössä kauppaan, tarvitsetko sinä jotain?”
   ”Ruokaa”, ilmoitti Hazel, hitunen myrkkyä äänessään. Isä ei kuitenkaan huomannut.
   ”Selvä.”
   Peppermint tassutteli pöydällä iloisesti ja käpertyi hetken paikkaa etsittyään kerälle lähelle reunaa. Ovi kolahti kiinni ja Hazel napsautti radion takaisin päälle.
   ”And I tremble for you, love, always.”

   “Hei äiti, Hazel tässä taas. Tulin käymään, kertomaan vähän mitä kuuluu”, sormet nyppivät ruohonkorsia maasta ja Hazel yritti keskittyä sanoihinsa jotta saisi kerrottua mahdollisimman paljon pienen ajan sisällä. ”Ensinnäkin meidän koulussa on sellainen poika, Jeremy, jota kohtaan tunnen jotain… ristiriitaista. En osaa kuvailla sitä. Hän on komea, yksi koulumme suosituimmista pojista. Ja hän vihaa minua, sillä ystäväni – jos heitä voi sellaisiksi kutsua – kiusaavat hänen parasta ystäväänsä. Myönnän, minussakin on vikaa. En ole aina ollut niin mukava Sparrowta kohtaan, mitä voisin olla. Tänäänkin tapahtui jotain, joka sai minut säälimään Sparrowta ja silti minä nauroin. Minä nauroin hänelle.
   ”Ja vaikka meitä on iso joukko, Jeremy näyttää työntävän kaiken syyn minun niskoilleni. Sitä en osaa ymmärtää. Ja kaikesta vihasta huolimatta vain hänen katseensa muuttaa minun ajatukseni puuroksi ja sekoan sanoissani. Se on naurettavaa, aivan hullua.
   ”Kotona kaikki on entisellään, mikään ei ole muuttunut. Isä voi hyvin. Peppermint – se kissa jonka löysin kuukausi sitten, muistathan? – kasvaa hurjaa vauhtia. Hassu pieni karvapallo. Annan sen kulkea vapaana, se palaa aina kotiin joka tapauksessa. Minun pitäisi varmaan lähteä kotiin, housuni ovat ihan märät tästä nurmikolla istumisesta. Sadetusjärjestelmä toimii, sen voin kertoa. Isä lähti kauppaan pari tuntia sitten, ehkä hän on jo kotona. Pääsen tekemään ruokaa, sinun ohjeesi tulevat tarpeeseen. Toin sinulle tällä kertaa valkoisen ruusun, isä kertoi, että pidät niistä. Hei nyt sitten, nähdään.”
   Hazel laski kukan maahan haudan lähettyville ja silitti hautakiveä kuin olisi putsannut pölyt pois sen päältä. Äidin hautakivi oli kaunis, valkeaa marmoria, ja haudan ympäryskin oli hyvin hoidettu – suurimmilta osin kiitos Hazelin aktiivisuuden. Sydän tuntui kevyeltä, kun hän poistui hautausmaalta aurinkolasiensa läpi aurinkoon tuijottaen. Ilta laskeutui huomaamattoman nopeaan.

   Hazel tuijotti keittiön pöytää eikä voinut uskoa silmiään.
   ”Sinä lähdet kauppaan mukanasi 100 dollaria, minä pyydän sinua tuomaan ruokaa ja sinä tuot minulle suklaapatukan?”
   Isä käänsi television äänenvoimakkuuden suuremmalle.
   ”SUKLAATA!”
   ”Rauhoitu, Hazel – ”
   ”ISÄ! Minulla on nälkä ja sinä käytit juuri loppuviikon ruokarahat ostaaksesi itsellesi viinaa!”
   ”Hyvä! MAALI!” Adam Deax pomppasi ylös sohvalta ja tuuletti hurjasti, huutaen samalla onnitteluja koripalloilijoille. Hazel heitti suklaapatukkansa isänsä selkään, marssi portaat yläkertaan ja sulki ovensa.
   Sitten hän kaivoi esiin punaisen rasian ja sen lukkoon sopivan avaimen. Alistuneesti huokaisten hän laski laatikon rahat, kahmaisi sitten kouraansa hieman seteleitä ja piilotti laatikon uudelleen.
   ”Taitaa college jäädä vain unelmaksi.”
   Isän hurraus vaimeni hiljalleen, mutta milloinkaan Hazel ei kuullut isän kiipeävän rappusia ylös huoneeseensa. Hän itse nojasi sängynpäätyä vasten ja rutisti tyynyä, toivoen jotain keksivänsä jotain tekemistä.
   Hazel ei ollut koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka viihtyvät hiljaisina, omiin ajatuksiinsa eksyneinä. Jollakin tapaa hän ehkä jopa pelkäsi sitä eksymistä ja ajatusvirralle antautumista. Koskaan ei tiennyt, mitä tulee vastaan. Hän oli aina ollut se ihminen, joka otti kontaktia toisiin, sillä sosiaalisissa tilanteissa hän tunsi olevansa elossa.
   Mutta silti hänen sisällään piili suru, jota ei kyynelillä voitu maksaa pois. Kipu sydämessä, joka sai hänet heräämään öisin vain tuudittaakseen hänet uneen uudelleen. Toisinaan hän löysi itsensä sängystään tuijottamasta kattoa ja tyhjyyttä ja itkemässä sydämensä pohjasta. Kyyneleet vierivät silmistä niskaan ja kurkkua särki, koska mieli halusi itkeä ääneen. Järki vain ei antanut. Tällaisen yön jälkeen kurkku oli kipeä vielä seuraavana iltanakin.
   Ja niin oli myös sydän, jota tuska ei ollut jättänyt. Hazel ei tiennyt, mistä se kipu koostui ja miksi se ei jättänyt häntä rauhaan. Oli vain ehkä parempi haudata se piiloon siksi aikaa, kunnes oli taas yksin ajatustensa parissa.
   Kello oli jo viisi aamulla, kun Hazel hätkähti hereille. Tuntui kuin joku olisi tökännyt häntä veitsellä kylkiluiden väliin ja sitten vielä vääntänyt teräasetta haavassa. Kyllästyneenä, eikä enää vähääkään unisena, hän heitti tyynyn pois, kietoi kädet tiukasti ympärilleen ja käänsi kylkeä.

***

A/N(Invisible): Luojan kiitos se on viimein ohi. Ei koko tarina (*wink* ikävä kyllä), vaan tämä kyseinen luku. En enää ikinä tule kirjoittamaan kesken kertomuksen uutta lukua aivan alkuun, tämä oli tuskaa jo itsessään. Nytpähän opin. *raapii päätään* Luvun nimellä on tällä kertaa aivan oma tarinansa, eikä sillä (luultavasti, Smoothie on hyvä ja korjaa minut jos olen väärässä) ole juuri mitään tekemistä itse tekstin kanssa. Nimi me taidettiin luvulle päättää jo ennen kuin aloitettiin sitä kirjoittamaan, vaikka osien valmistuessa se nimi pidentyikin muutamalla sanalla. Nyt tämä tyttö palaa takaisin remonttihommiin. (Leikkaa ja liimaa- tekniikka on jotain niin… kamalaa.) Kommentit on muuten keksitty myös haukkuja varten, jos ruusuja teillä ei ole meille antaa. Itse asiassa me mieluummin otamme ne risut kuin ruusut. Joten, kommentteja?

A/N(Smoothie): Näin aamulla Vuotiksen suunnalla: Ensin haluaisin pitää pienen kiitospuheen kursivoidun tekstin keksijälle.... NOT. Olen lisännyt tätä lukua tänne kohta jo vartin ajan koska meidän henkilömme näyttävät pitävän puheensa yltiöpäisestä painottamisesta. Toiseksi haluaisin kiittää uskomatonta fanipohjaamme, sarkasmi kukkii herkästi kun on viettänyt viimeiset viisi päivää neljän seinän sisällä kuumeessa. Ei mutta kiitos kommentoijille.
   En olisi ikinä uskonut, että tämä luku tulisi olemaan... näin vaativa. Jo pelkästään kirjoittaminen oli kuin olisi tökkinyt terävillä puunpalasilla kynsien alle, pakkopullaa ja itkunvääntämistä (liioittelen). Koska oikeasti meillä on lukuja viidenteen (?) asti valmiina ja siihen mennessä kaikki nämä hahmot ovat... tutumpia yms. Lisäksi on erittäin vaikea olla kirjoittamatta hahmoista, jotka tulevat kuvioihin vasta myöhemmässä vaiheessa. Lisäksi sovimme, että luku01 tulee sunnuntaina nettiin, mutta kukapa tulikaan neljänkymmenen asteen kuumeeseen? No minä tietenkin. Ja minä vastaan lukujen nettiin lisäämisestä. Mutta tuossa tuo nyt oli. Kiitoksia ja näkemisiin. (TÄMÄ LUKU ON KIROTTU. Ensin korjaan kaikki kursivoidut kohdat ja istuntoni vanhentuu - onneksi olin edeltäpäin viisas ja kopioin tämän ennen kuin painoin lähetä. SITTEN TÄMÄ LUKU ONKIN LIIAN ISO. Ja pikkuveli&äiti huutaa että kone kiinni. No, viidessadas kerta toden sanoo.)