Title: Rakkautta, naurua ja kyyneliä
Author: Jennea
Ikäraja: K-11
Genre: Romance, fluff, angst ja drama.
Pairing: Hugo Weasley/minä, Jennea.
Disclaimer: Kaikki Potter-hahmot (jotka tunnistat) ja Tylypahka kuuluvat Rowlingille. Minä vain kirjoitin hahmojen elämään myös mukaan minut.
Summary: Hän hymyili minulle ja sanoi, että hänen nimensä on Hugo Weasley.A/N: Tästä tuli melko pitkä, mutta en halunnut pätkäistä tätä kahteen eri osaan, enkä halunnut jättää mitään pois. Osallistuu siis Sinun Potterisi-haasteeseen. Olen tässä täysin samanlaisena kuin olen oikeastikin, paitsi että tässä olen noita. Muutamat tapahtumat ovat sattuneet oikeastikin ja henkilöiden kuvaukset voivat kertoa myös ihan oikeasta ihmisestä, jonka tunnen. Osallistuu myös FF100, Sisäpuoli, sillä kerron tämän pääni sisällä. Toivoisin kommentteja!
Itse olen tyytyväinen, koska tästä tuli juuri sellainen kuin halusin siitä tulevan.
Rakkautta, naurua ja kyyneliäMuistan kun saavuin ensimmäistä kertaa Tylypahkaan. En voinut kuin tuijottaa niitä lukuisia valoja, jotka heijastuivat ikkunoista, ja niitä korkeita torneja. Vaikka astuin linnan porteista sisään, kävelin käytävää eteenpäin muiden ekaluokkalaisten kanssa sekä astuin suureen saliin, en voinut vieläkään uskoa, että kaikki tapahtui minulle.
Minulla oli aivan tavallinen perhe. Kaksi veljeä. Toinen vanhempi, toinen nuorempi. Erittäin ärsyttäviä kun sille päälle sattuivat. Sekä vanhemmat. Isäni työskenteli poliisina ja äitini oli tavallinen työtä tekevä nainen, joka tykkäsi katsella telkkaria ja neuloa villasukkia kesällä. Siis aivan tavallinen perhe. Joten olin erittäin yllättynyt kun sain kirjeen.
Itse asiassa nauroin ja heitin kirjeen roskiin. Syytin ystäviäni. Miten monta kertaa me olemmekaan huijanneet toisiamme. Tällä kertaa he olivat näköjään keksineet tuollaisen kirjeen.
Kunnes sitten sain toisen kirjeen. Tällä kertaa melkein suutuin ystävilleni. He eivät tietenkään myöntäneet. Arvasin sen, eivät tietenkään.
Mutta sitten myöhemmin pyysin ystäviltäni anteeksi. Tosiaan, minä olin noita. Tajusin sen, kun ovemme taakse ilmestyi noin metrin korkuinen nainen, jolla oli hassu hattu ja viitta. Sinä päivänä kävin ensimmäistä kertaa Viistokujalla.
Odotin hermostuneesti muiden ekaluokkalaisten kanssa, kun lajittelu aloitettiin. Yritin laskea kuinka monta oppilasta salissa oli, mutta en pystynyt. Liian monta, sekä kaikenlisäksi minulle ei ole suotu ollenkaan laskupäätä.
Minut lajiteltiin Rohkelikkoon. Olin kuullut junassa, että se oli hyvä tupa, olin siis perin iloinen tästä asiasta. Kävelin korokkeelta hurraavan pöydän luokse tärisevin jaloin ja istuin pojan viereen. Hänkin oli ekaluokkalainen ja hänellä oli oranssinpunaiset hiukset sekä pisamainen naama. Hän hymyili minulle ja sanoi, että hänen nimensä on Hugo Weasley.
Ja niin minä ihastuin. Ihastuin hänen ruskeisiin silmiin ja siihen veijarimaiseen hymyyn, kun tervehdin häntä ja sanoin oman nimeni.
Meistä tuli heti ystävät. Söimme ja nauroimme yhdessä ensimmäisenä iltana. Kuuntelimme vanhempien rohkelikkojen puheita. Hugo kertoi hänen perheestään ja minä kerroin omastani. Hänelle oli todella helppo puhua. Tuntui kuin olisin puhunut vanhoille ystävilleni, jotka olivat kotikylässäni.
Kävelimme yhdessä rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Ihastelin liikkuvia tauluja, seinien läpi lipuvia haamuja, isompien oppilaiden loitsuja ja liikkuvia portaita. Hugo nauroi minulle. Hänestä oli hassua, etten ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Mutta hän olikin puhdasverinen velho.
Vietimme Hugon kanssa kahdestaan suurimman osan ajasta. Oli meillä molemmilla muitakin kavereita. Minä olin ystävystynyt mukavan Joyn kanssa, sekä erään korpinkynsiläisen tytön, jonka nimi oli Hope. Se ei ollut kyllä hänen oikea nimensä, mutta häntä oltiin kutsuttu koko hänen elämänsä ajan Hopeksi. En tiedä miksi. En koskaan kysynyt.
Hugon hyvä ystävä oli Albus Potter sekä vuoden vanhempi James Potter. He olivat veljeksiä ja molemmat rohkelikkoja. Hugo myös ystävystyi jonkun Patricin kanssa. Hugo sanoi, että Patric on ihan okei, mutta minua se poika enemmänkin ärsytti.
Kesälomilla vierailin Hugon perheen luona. Hänellä oli suloinen pikkusisko, joka Hugon mukaan oli ujo, mutta minulle se tyttö jutteli paljonkin.
Hugon vanhemmat olivat myös mukavia minulle. Rouva Weasley teki hyvää ruokaa ja herra Weasley kertoi vitsejä ja muutenkin hassutteli kaiken aikaa.
Hugo ei vieraillut minun kotonani, kuin yhden kerran. Olimme 12-vuotiaita ja näytin Hugolle kaikkia jästien tavaroita. Hän hämmentyi kovasti telkkarista, mutta kun annoin hänen tutkia sitä tarpeeksi kauan, hän jopa suostui katsomaan yhden elokuvan ilman sen kummempia ihmettelyjä.
Ja kaiken aikaa minä salaa ihastuin Hugoon enemmän ja enemmän. Olin mustasukkainen, kun hän jutteli muille tytöille ja pelkäsin, että hän jopa ihastuisi johonkuhun niistä. Onneksi ei kuitenkaan ihastunut. Enkä minä tietenkään kertonut tunteistani hänelle.
Unelmoin salaa, että Hugo ihastuisi minuunkin. Joskus jopa kuvittelin meidän ensimmäisen suudelmamme. Se tapahtuisi illalla. Olisimme juuri nauraneet jollekin typerälle asialle. Hugo olisi hymyillyt minulle ja astunut lähemmäksi. Minä olisin painanut päätäni hieman alas ja tuijotellut vähän aikaa jalkoihini mukamas hämmentyneenä. Sitten olisin nostanut pääni uudestaan ylös ja katsonut Hugon ruskeisiin silmiin ja olisimme hymyilleet hieman. Hugo olisi nostanut kätensä minun tummiin, hieman kihariin hiuksiini ja toisen käden hän olisi laittanut selälleni. Hän vetäisi minua lähemmäs ja suutelisi pehmeästi suoraan suulle.
Mutta näin ei tietenkään tapahtunut.
Minä sain ensimmäisen suudelmani 13-vuotiaana vesisateessa linnan ulko-oven vieressä eräältä vuoden vanhemmalta rohkelikolta. Pojan nimi oli Eric. Hän oli oikein mukava ja söpö. Hänellä oli lyhyet, ruskeat hiukset ja vihreät pienet, mutta suloiset silmät. Hänellä oli vahvat kädet ja huonot kynnet, kuten jokaisella pojalla. Olimme olleet kävelyllä, kun Eric oli pyytänyt minua, kunnes oli yhtäkkiä alkanut satamaan. Juoksimme linnan ulko-ovelle, mutta Eric otti minua kädestä eikä päästänyt minua menemään vielä sisälle. Hän sanoi, että hänellä oli minulle jotakin kerrottavaa. Kysyin, että mitä. Ja hän kertoi, että piti minusta. Ja sitten Eric suuteli minua.
Se oli ihan kivaa. En voisi sanoa, että en olisi halunnut suudella Ericiä, mutta en minä häneen mitenkään ihastunut. Sanoinkin sen hänelle myöhemmin. En tiedä suuttuiko hän, mutta ainakaan hän ei enää paljon jutellut minulle.
En kertonut suudelmasta Hugolle kuin vasta seuraavana vuonna. En tiedä miksi. Hopen ja Joyn kanssa kyllä me siitä puhuimme. Hopen mielestä Eric oli ihana, mutta Joy sanoi, että hänen mielestään se poika oli limainen kuin sammakko. Olin samaa mieltä.
Kun kerroin suudelmasta, Hugo ei ollut moksiskaan. Ajattelin, että hän ehkä punastuisi ja tuntisi itsensä vaivautuneeksi, mutta ei. Hän kuunteli kun minä kerroin.
Hetken aikaa pelkäsin jo, että Hugo alkaisi kertomaan omista suudelmistaan. En todellakaan olisi halunnut kuulla. Minun onnekseni, Hugo kertoi vain ettei hän ollut suudellut vielä ketään tyttöä. Silloin hän punastui.
Sanoin, ettei se mitään. Ettei se ollut mitenkään epänormaalia. Olimmehan vasta 14-vuotiaita.
Viidentenä vuonna riitelimme Hugon kanssa. Oikein kunnolla. Huusimme käytävällä, huusimme oleskeluhuoneessa. En edes mistä se lähti. Meillä molemmilla varmaan sattui olemaan huono päivä samaan aikaan.
En ollut koskaan aikaisemmin riidellyt Hugon kanssa. En edes ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Hugoa suuttuneena. Enkä siten tiennyt miten kauan hänellä kesti, kunnes hän leppyisi.
Itse oli useinkin melko pitkävihainen. Mutten Hugolle. Minä olin valmis sopimaan jo seuraavana aamuna, mutta Hugo ei. Hän näytti minulle nyrpeää naamaa ja marssi Albuksen kanssa aamupalalle. Olisin totta kai voinut mennä perään ja yrittää puhua hänelle, mutten mennyt. Halusin, että Hugo tuntisi itse tehneensä ja sanoneensa väärin. Että hän halusi pyytää anteeksi ja että hän halusi antaa minulle anteeksi.
Olimme riidoissa kolme päivää. En pitänyt siitä yhtään. Kerroin Hopelle ja Joylle miten kamalalta minusta tuntui. He ymmärsivät.
Istuin kirjastossa yksin, Joyn jo mentyä tunnille, tekemässä läksyjäni.
Tunsin, että takanani oli joku ja toivon, että se olisi Hugo, mutten kääntänyt päätäni. En halunnut olla niin helppo.
Hugo se olikin.
Hän istui viereeni penkille ja istuikin siinä vähän aikaa ihan hiljaa. Minäkin oli hiljaa ja jatkoin muodonmuutosten läksyjäni. Kunnes Hugo sitten puhui.
Hän sanoi, miten hän itse oli niin typerä ja miten pahalta hänestä tuntui, kun emme puhuneet toisillemme.
Hän puhui pitkän aikaa ja minä kuuntelin. Ja sitten hän pyysi anteeksi.
Hymyilin hänelle ja halasimme. Sen jälkeen oli minun vuoroni haukkua itseäni. Olin minäkin ollut typerä. Ja sitten minäkin pyysin anteeksi.
Sen kerran jälkeen emme riidelleet enää kertaakaan. Oli meillä erimielisyyksiä, mutta emme koskaan enää huutaneet toisillemme tai menneet vihaisina nukkumaan.
Viimeisellä luokalla, ollessamme 17-vuotiaita, minä rakastuin Hugoon. En tiedä miten sen tiesin, mutta kun sen tajusin, niin se tuntui jotenkin niin selvältä, että minua alkoi melkein naurattamaan. Sitä ennen tunteeni olivat hypähdelleet laidasta laitaan, mutta nyt ne olivat ja pysyivät.
Tajusin ensimmäisen kerran, että olin rakastunut, kun Hugo otti minua kädestä kiinni.
Olin juuri kertonut hänelle, että äitini oli erittäin sairas, että hän oli joutunut sairaalaan sinä päivänä. Isäni oli lähettänyt kirjeen ja olimme Hugon kanssa viimeisinä oleskeluhuoneessa. Itkin Hugon olkaa vasten ja Hugo sanoi hiljaisella äänellä rauhoittavia sanoja. En oikein edes kuullut niitä. Itkin niin paljon. Ja sitten Hugo otti kädestäni kiinni.
Lempeästi ja rakastavasti. Hän laittoi sormensa minun sormien lomitse. Tunsin miten kehossani kihelmöi ja sydämeni hypähti. Hugon käsi oli vahva ja juuri sopivan lämmin omia aina niin kylmiä sormiani vasten. Unohdin hetkeksi kaiken muun. Unohdin jopa sairaan äitini.
Se tuntui niin hyvältä. Se tuntui niin oikealta. Ja silloin tunsin, että olin rakastunut.
Viimeinen vuosi meni kaikin paikoin hyvin. Olimme molemmat Hugon kanssa melko hyviä oppilaita, joten opiskelu ja kokeet eivät tuottaneet meille sen suurempia ongelmia.
Kuitenkin viimeinen vuosi oli haikea. Kaikki seitsemäsluokkalaiset tuntuivat tajuavan vasta silloin, että nyt sitä aikuistutaan ja pian jätetään Tylypahka taakse. Niin tajusimme myös mekin Hugon kanssa.
Tavallaan pelkäsin sitä hetkeä, kun lähtisimme pois Tylypahkasta. Säilyisikö meidän ystävyytemme? Säilyisikö minun rakkauteni Hugoa kohtaan? Pystyisinkö koskaan kertomaan tunteistani?
Sitten se aika koitti. Istuimme viimeisenä iltana syömässä suuressa salissa. Jokainen oli iloinen siinä pöydässä, sillä taas rohkelikkojen punainen ja kulta loistivat salissa, heidän voitettuaan tupamestaruuden.
Nauroimme, juttelimme ja söimme hyvin. Menimme nukkumaan maha täynnä ja hymyt vielä jokaisen kasvoilla. Se oli ollut hyvä ilta.
Aamulla tuli sitten lähdön paikka. Itselleni se oli vaikeaa. En tiennyt mitä tulevaisuudelta halusin. En ollut edes varma tunsinko itseäni, tiesinkö varmasti että kuka minä oikein olin. Tuntui kuin vasta olisin täyttänyt 11 vuotta.
Monet laiturilla itkivät. Niin minäkin. Olin aina ollut melko tunteellinen, joten sekin hetki nostatti kyyneleet silmiini. Hugo hymyili minulle. Hän ei naureskellut muiden poikien kanssa itkuani, vaan ymmärsi. Katselimme vielä viimeisen kerran Tylypahkaa Joyn ja Hopen kanssa. Ja astuimme junaan.
Junamatka meni nopeasti. Tuntui, että liian nopeasti. Astuimme pois junasta, minä, Hugo, Joy, Hope, Albus ja James. Meistä oli tullut hyviä ystäviä.
Kävelin Hugon vieressä niin lähellä, että koskin häntä koko ajan. Halusin koskea häntä koko ajan.
Halasimme kun olimme päässet portin toiselle puolelle. Halasin heitä jokaista. Hugon kohdalla venytin halausta niin pitkälle kuin uskalsin. Halusin kuiskata Hugon korvaan jotakin, mutten löytänyt oikeita sanoja, kunnes hän päästi minusta jo irti.
Lupasin mielessäni itselleni, että kertoisin seuraavalla kerralla kun tapaisimme tunteeni.
Lupasimme kirjoitella toisillemme. Tavata vielä uudestaan. Mahdollisimman pian.
Emme kuitenkaan koskaan saaneet tilaisuutta.
Hugo kuoli sinä päivänä kun lähti juna-asemalta. Auto-onnettomuudessa. Hugon isä ajoi autoa, kun toinen auto ajoi kylkeen. Hugo kuoli kuulemma heti. Ei ehtinyt kärsimään. Hugon isä, Ronald, sai muutamia murtumia, mutta muuten selvisi. Paitsi henkisesti murtunutta sydäntä ei voitu parantaa.
Olen miettinyt monta kertaa läpi sitä viimeistä päivää. Mitä sanoin ja mitä jätin sanomatta. Mitä tein ja mitä jätin tekemättä. Minun ja Hugon viimeistä kosketusta ja viimeistä sanaa, joka oli
nähdään.
Hautajaiset olivat kauniit. Valkoisia liljoja joka paikassa. Taivaalta satoi muutamia pisaroita, kun Hugon arkku laskettiin maahan. Itkin vuolaasti. Itkin enemmän kuin olin koskaan aikaisemmin itkenyt.
Katselin ihmisiä, jotka istuivat vierelläni.
Hugon isä ja äiti istuivat Rosen, Hugon pikkusiskon, kanssa samalla rivillä kuin minä, Joyn ja Hopen kanssa. Rose piti kädessä valkoista ruusua ja kyynelet valuivat hiljalleen hänen poskiaan, kun tyttö tuijotti eteensä silmiäkään räpäyttämättä.
Hugon äiti piti Rosea kädestä kiinni. Rouva Weasley oli kaunis nainen, ja jos mahdollista, niin kimmeltävät kyyneleet hänen poskillaan tekivät hänestä vielä kauniimman. Hänen ruskeat hiuksensa olivat löysällä nutturalla niskassa.
Hugon isä istui Rosen toisella puolella. Hän oli painanut päänsä alas ja hieman pitkät hiukset estivät minua näkemästä hänen naamaansa. Hugon isän vieressä istui luultavasti hänen ystävänsä ja arvatenkin Albuksen ja Jamesin isä, sillä hän näytti aivan Albukselta. Mustahiuksinen mies, jolla oli silmälasit. Mies piti kättään Hugon isän selällä ja silitteli muutaman kerran. Näin miehen silmissä kyyneleet.
Katsahdin taas korokkeelle, jolla tällä hetkellä puhui Hugon isoisä. Punatukkainen hänkin. En kuullut sanaakaan. Katselin vain miehen suun liikkeitä.
Tunsin miten Joy otti kädestäni kiinni. Samalla lailla kuin Hugokin sinä iltana. Painoin pääni alas ja tunsin miten suru velloi sisälläni. Se tuntui raastavan minua kuin pienet puukot. Samaan aikaan halusin sen sieltä pois ja samaan halusin, että se pysyi siellä, jotta tiesin, että tämä kaikki oli todellista.
Päivittäin ajattelen Hugoa ja hänen sanojaan ja hänen kasvojaan ja hänen tuoksuaan.
James ja Albus ikävöivät häntä myös. Tapaamme näiden vuosienkin jälkeen useasti. Samoin Joyta ja Hopea.
Ja kun olemme kaikki yhdessä, tuntuu kuin Hugo olisi siellä seurassamme myös.
Edit! Siis kuten huomasitte tässä ficcissä Hugo on tosiaan Rose vuoden vanhempi, vaikka siis oikeasti se menee toisinpäin. Tiedän, mun moka, mutta en halua enää mennä muokkailemaan ficciä, sillä sain noista ikäjutuista varmuuden vasta myöhemmin, joten tällei sen jätän. (: