Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Myöhäistä katua
Kirjoittaja: Picca
Beta: -
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Paritus: ei mitenkään oleellinen, mutta Vernon/Petunia
Genre: Draama, angsti
Summary: Halloween-ilta Likusteritie 4:ssä.
A/N Kirjoitin tämän ficin toisiin Turnajaisiin. Menestystä ei tullut enkä sitä odottanutkaan, mutta sainpa sentään osallistuttua. Halusin kirjoittaa jotakin sellaista, mitä en yleensä kirjoita.
Myöhäistä katua
Ovelle koputettiin vaativaan sävyyn, mikä sai Vernonin tuhahtamaan tyytymättömänä viiksiinsä. Iltauutiset olivat juuri päässeet kunnolla alkamaan ja hän oli täysin uppoutunut kuuntelemaan väittelyitä poliitikkojen uusimmista päätöksistä sekä mutisemaan niille paheksuvasti.
”...osaa tehdä mitään kunnolla”, hän ärisi päätään pudistellen. ”Jos minä olisin tuolla päättämässä, kaikki olisi ihan eri tavalla, usko pois, Petunia...”
Petunia oli nyökytellyt päätään kuuliaisesti ja oli juuri ollut aikeissa sanoa jotakin myötämielistä, kun se ärsyttävä koputus oli kuulunut ensimmäisen kerran. Koska Vernon oli selvästi täysin television sekä oman äänensä lumoissa, Petunia huokasi ja nousi avaamaan oven.
Eteisessä Petunia kuuli portaikosta raskaat askeleet, kun Dudley kolisteli huoneestaan katsomaan, kuka oli tullut. Ehkä se olisi Piers tai joku muu Dudleyn ystävistä, heillä oli tapana toisinaan käydä mitä älyttömimpiin aikoihin illalla etenkin silloin, kun Dudleyn loma koulusta oli lyhyt.
Hetken Petunia mietti, pitäisikö hänen antaa Dudleyn avata ovi, mutta ilme pojan kasvoilla kertoi, ettei hän odottanut ketään käymään. Petunia kiersi kalliin turvalukon auki ja avasi oven.
Kynnyksellä seisoi neljä mustiin kaapuihin pukeutunutta henkilöä, joilla oli valkoiset naamarit kasvoillaan sekä sauvat käsissään. Petunia mittaili heitä halveksuvasti. Oli jo riittävän paha, että lapset halusivat pukeutua tähän Halloween-hömpötykseen, mutta että aikuiset ihmiset... Ainakin pituudesta päätellen kaikki naamaripäät olivat jo lakanneet kasvamasta muuta kuin leveyttä.
”Karkki vai kepponen?” sanoi etummainen mustakaapu, joka oli joukon lyhyin. Hänellä oli käheä naisen ääni.
”Äitiii!” Dudley valitti alimmalta porrasaskelmalta. ”Miksen minä saanut mennä kiertelemään, kaikki kaverini saivat, he saivat varmasti vaikka miten paljon karkkia...”
Petunia kääntyi katsomaan poikaansa. ”Tiedät kyllä, miksei tässä talossa vietetä tätä juhlaa eikä muutakaan, mikä muistuttaisi... Sitä paitsi olet liian vanha sellaiseen jenkkihupsutukseen.”
Ilme Dudleyn kasvoilla kertoi, ettei hän olisi koskaan liian vanha kerjäämään karamelleja.
Neljä vierasta, joiden olisi ehdottomasti pitänyt myös olla liian vanhoja kerjäämään karamelleja, ottivat avoimen oven ilmeisesti kutsuna ja astuivat sisään eteiseen. Petunia tyrkättiin kovakouraisesti vasten seinää ja kengät tipahtelivat telineestä hänen kompuroidessaan siihen.
”Kiellän teitä ehd-”
”Vaietus!”
Loput Petunian lauseesta tuli ulos äänettömänä. Hänen huulensa ja kielensä liikkuivat, hän tunsi kurkunpäänsä värähtelevän, mutta hän ei kuullut itsekään sanojaan. Vasta silloin hän käsitti, etteivät nämä tunkeutujat olleet Halloweenin juhlijoita, vaan oikeita noitia ja velhoja, jotka olivat onnistuneet soluttautumaan huomaamatta naamiaishuuman sekaan.
Sydän tuntui pysähtyvän hänen rinnassaan, hän pystyi vain tuijottamaan. Dudley vinkaisi ja juoksi olohuoneeseen, mistä uutisten pauhu yhä kuului.
Pisin velhoista tarttui Petunian käsivarteen raudanlujalla otteella ja veti hänet perässään olohuoneeseen. Petunia huomasi kävelevänsä jonkinlaisella automaattitoiminnolla, jalka astui toisen eteen hänen tuntematta raajojaan. Jokainen ajatus oli kadonnut päästä, niin peloissaan hän oli.
Kun Petunia ja hänen vangitsijansa pääsivät olohuoneeseen saakka, kaksi velhoa osoitti jo taikasauvoillaan Vernonia ja Dudleyta, jotka olivat jähmettyneet tuoleille liikkumattomiksi, kauhistuneiksi patsaiksi.
Hiljaisuutta oli kestänyt piinallisen kauan, kun Vernon lopulta sai suunsa avattua. ”Mitä te meistä haluatte?”
Naamioitu nainen nauroi, ääni muodostui syvällä hänen kurkussaan ja tuli ulos käheänä, lähes seksikkäänä. ”Luulisi jopa teidänlaistenne jästien ymmärtävän tämän. Olette Potterin sukua.”
Petunia tunsi huuliensa kiristyvän huomautuksen vuoksi. Olisi pitänyt arvata. Harry oli lähtenyt kesän lopussa talosta lopullisesti ja pakottanut heidätkin piileskelemään jonkin aikaa velhojen suojaamina, mutta kun mitään ei ollut tapahtunut, he olivat palanneet kotiinsa. Olisi pitänyt arvata, että pojasta olisi hankaluuksia vielä senkin jälkeen, kun he olivat jo luulleet päässeensä hänestä täydellisesti.
”Potter on lähtenyt”, Vernon sanoi. Uhkaavasta tilanteesta huolimatta tämä toteamus miellytti häntä selvästi. Petunia saattoi nähdä sen siitä tavasta, jolla miehen viiksien kärjet kiertyivät ylemmäs suupielien noustessa.
”Minne hän meni?” Tämän kysyi miehen ääni, joka oli hiukan liian korkea kuulostaakseen arvokkaalta.
”Ei aavistustakaan”, Petunia niiskahti.
”Emmekä me todellakaan välitä”, Vernon lisäsi. ”Hyvä kun meni.”
Naisen ote taikasauvasta kiristyi, iho rystysten päällä vaaleni hiukan. Loitsu vierähti hänen huuliltaan nopeasti kuin putoava kivi, liian äkillisenä todella hahmotettavaksi, mutta vaikutuksen Petunia näki heti. Valosuihku osui Vernoniin, joka huusi tuskasta, tipahti tuoliltaan lattialle pehmeästi mäjähtäen ja alkoi kouristella tavalla, joka toi mieleen kuolevan hämähäkin.
Se kesti vain yhden pysähtyneen hengenvedon verran, mutta sen täytyi olla Petunian elämän pisin hengenveto. Sitten taikasauva laskeutui ja Vernon rauhoittui lattialla hiljalleen, veti henkeä vapisten kuin ei uskoisi, että todella oli vielä hengissä.
”Sen olisi parasta kiinnostaa”, nainen sanoi kylmästi. ”Potter tahdotaan saada kiinni.”
”Me emme tiedä hänestä mitään”, Petunia sai sanotuksi. Pelko hyökyi hänessä entistäkin vahvempana, kun heidän tilanteensa alkoi selvitä kaikessa kauheudessaan. Nämä velhot olivat ilmeisesti niitä, jotka olivat aikoinaan aiheuttaneet hänen sisarensa sekä tämän miehen kuoleman, jotka siten olivat vastuullisia siitä, että Harry oli sysätty heidän harteilleen.
He eivät olleet kohdelleet Harrya hyvin. Oikeastaan he olivat tehneet kaikkensa ollakseen Harrylle mahdollisimman kurjia. Ja nyt he joutuisivat ilmeisesti maksamaan tästä teosta, sillä Harry ei ollut uskonut heille suunnitelmiaan.
”Ehkä he eivät todella tiedä”, sanoi eräs velhoista. Petunian oli vaikea erottaa heitä toisistaan, mutta tätä ääntä hän ei ollut aiemmin vielä kuullut. Se oli ääni, jota olisi voinut olla miellyttävää kuunnella radiosta, syvä ja pehmeä.
”Ehkä meidän pitäisi ottaa heidät panttivangeiksi”, sanoi korkeaääninen mies.
”Mitä hyötyä siitä muka olisi?”
”Potter voisi tulla pelastamaan heidät.”
Naisen käheä naurunpuuska lähes keskeytti viimeiseksi puhuneen miehen. ”Viitsisikö hän tosiaan vaivautua näiden tylsimysten takia?”
”Me tiedämme, että hänellä on pakkomielle ihmisten pelastamisesta!”
Petunia seurasi sanailua ja jokaisella puheenvuorolla kylmyys puristi hänen sydäntään tiukemmin nyrkkiinsä. Harry... Harry olisi ehkä yrittänyt pelastaa hänet, Vernonin ja Dudleyn, jos he eivät olisi olleet niin hirveä perhe. Mutta ei nyt. Ei kaikkien niiden vuosien jälkeen. Ja sitä oli liian myöhäistä katua.
Ainut kitkerä lohdutus tilanteessa oli se, että he tavallaan nyt hyvittäisivät tekonsa Harrylle. He eivät tienneet mitään, joten he eivät pystyneet paljastamaan Harrya. Eikä Harry tuntisi minkäänlaista velvollisuutta yrittää pelastaa heitä, mikä estäisi poikaa joutumasta näiden hirveiden velhojen laatimaan ansaan. Sillä tavoin Harry pysyisi turvassa.
Petunia toivoi vain, että olisi pystynyt jollakin keinolla välittämään mietteensä sisarenpojalleen. Sisaren, joka oli epäröimättä uhrannut itsensä pelastaakseen poikansa.
Haluan olla yhtä hyvä kuin sisareni oli, Petunia ajatteli, ja hänen huulensa puristuivat päättäväiseen, niukkaan hymyyn. Se ei kadonnut hänen kasvoiltaan edes kirousten iskiessä hänet lattiaan.
