Kiitos kommentista,
Welmasein. Jatkoa on tulossa tässä ja seuraava osa on jo tekeillä
Luku 16Käytävä Danielin huoneen ulkopuolella oli autio ja hiljainen. Ted istui pehmustetussa tuolissa nojaten päätään seinään silmät ummessa ja kuunteli Amyn hermostuneita askelia tytön kävellessä edestakaisin. Ted olisi halunnut sanoa jotain lohduttavaa, mutta hän oli itsekin niin huolissaan ystävästään, ettei pystynyt ajattelemaan järkevästi. Sanat eivät yksinkertaisesti riittäneet kuvaamaan pelkoa, mitä hän tunsi sillä hetkellä. Hän yritti olla ajattelematta, mitä suljetun oven takana tapahtui, mutta ei voinut estää mieleensä hiipiviä epäilyksiä.
“Minä en kestä enää!” Ted hätkähti ja avasi silmänsä kuullessaan Amyn huudon. Hän huomasi, että tyttö oli vajonnut istumaan lattialle ja upottanut kasvonsa käsiinsä. “Miksi he eivät voi päästää meitä sisään? Minun on pakko saada tietää… minä… en kestä!” Amyn ääni kuului vaimeasti tämän käsiä vasten, mutta Ted pystyi silti erottamaan lievästi hysteerisen sävyn tämän sanoista.
“Minä - “ Ted aloitti, mutta sulki suunsa, kun ovi avautui ja ulos astui pitkä mies, joka oli pukeutunut valkoisiin housuihin sekä paitaan, jonka rintamuksessa oleva nimilappu heilui miehen kävellessä heidän luokseen.
“Te olette varmaankin - “
“Onko hän kunnossa?” Amy keskeytti ja tuli nopeasti lähemmäs heitä. Hänen kasvonsa olivat huolesta kireät ja silmät punoittivat hiukan itkemisen jäljiltä. Parantaja nyökkäsi ja Ted tunsi helpotuksen aallon hyökyvän ylitseen. Daniel oli kunnossa.
“Luojan kiitos”, Amy huokaisi ja vajosi istumaan Tedin viereen. Ted vilkaisi tyttöä ja tämä hymyili hänelle hiukan pyyhkiessään silmiään paitansa hihaan.
“Voimmeko mennä katsomaan häntä?” Ted kysyi ja parantaja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen.
“Mutta vain hetkeksi. Potilaan täytyy levätä.”
Ted nousi ylös ja työnsi oven auki astuen avaraan kahden hengen huoneeseen, jossa ei ollut muuta kalustusta kuin kaksi sänkyä ja molempien sänkyjen vieressä pieni yöpöytä. Daniel makasi lähimpänä ikkunaa olevassa vuoteessa ja nojasi muhkeaan tyynykasaan silmät ummessa.
“Nukkuuko hän?” Amy kysyi kuiskaten, kun he saapuivat Danielin luokse. Ted ei ehtinyt vastata ennen kuin Danielin silmäluomet värähtivät ja hän aukaisi silmänsä.
“Olet hereillä!” Amy huudahti ja kumartui halaamaan serkkuaan tiukasti, mutta vetäytyi äkisti kauemmas kuullessaan Danielin voihkaisevan vaimeasti. “Oletko kunnossa? En kai minä satuttanut tai mitään… ei ollut tarkoitus. Minä vain olin niin huolissani ja - “
“Joo, minäkin olen iloinen, että olen hengissä”, Daniel mutisi hiukan käheästi ja virnisti väsyneesti. “Kurkkuun vain sattuu. Nuo ääliöt tunkivat kurkkuuni jotain - jonkin kovan ja karhean… olin tukehtua siihen.”
“Se on besoaari, ääliö”, Amy sanoi ja istui sängyn laidalle hymyillen edelleen helpottuneen näköisenä asioiden saamasta käänteestä.
“Ja se pelasti luultavasti henkesi”, Ted huomautti ja istui hänkin sängyn laidalle Danielin toiselle puolelle. “Mutta mitä oikein tapahtui? Oliko se Stone?”
Danielin ilme muuttui hiukan kiukustuneeksi ja hän kohottautui istuvaan asentoon. Ted huomasi, että hänen kasvonsa olivat vielä myrkyn jäljiltä hiukan kalpeat, mutta muuten tämä näytti täysin terveeltä. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ted ei voinut olla tuntematta edelleen suurta helpotusta, että kaikki oli sittenkin päättynyt hyvin.
“Se paskiainen”, Daniel tuhahti halveksivasti. “Oli muka olevinaan tosi ystävällinen ja tarjosi minulle viiniä. En tietenkään osannut epäillä mitään. Sitten Stonelle tuli jokin kirje ja hänen piti lähteä jonnekin. Kuulemme jotain aurorihommia. Hän jätti oman viininsä pöydälle koskemattomana, minä join nopeasti omani ja lähdin. Sitten tuli vain tosi outo olo ja… sitten en muista enää.”
“Uskomatonta…” Ted mutisi ja tuijotteli ulos ikkunasta poissaolevana. Hän ei keksinyt, mitä syytä Stonella olisi ollut myrkyttää oppilaansa.
“Tuo ei käy järkeen”, Amy totesi ja Ted käänsi katseensa tyttöön, kun tämä nousi ylös sängyltä ja käveli ikkunan luokse. “Miksi Stone olisi tehnyt sen niin selvästi? Koko luokka näki, että sinä jäit tunnin jälkeen hänen luokseen ja, kun palaat sieltä, pyörryt keskelle lattiaa. Se mies on aurori, hän osaisi olla paljon vaivihkaisempi, jos olisi todella syyllinen tähän. Sitähän meillekin opetetaan jatkuvasti: olkaa vaivihkaisia, huomaamattomia, naamioitukaa… ei hän tekisi sitä noin ilmiselvästi!”
“Ehkä tyyppi ei ole edes käynyt aurorikoulutusta. Voihan hän olla kuolonsyöjä, joka on vain soluttautunut tänne”, Daniel huomautti. “Eikä meitä sitä paitsi opeteta tappamaan vaan pysymään huomaamattomina, kun taistelemme pimeyden voimia
vastaan!”
“Tiedät itsekin, että on aivan sama, mitä tarkoitusta varten opettelet jotain”, Amy väitti vastaan. “Osaisit ihan yhtä hyvin sujauttaa huomaamatta myrkkyä jonkun lasiin kuin osaat pysyä huomaamattomana vakoillessasi kuolonsyöjiä.”
“Mitä mieltä sinä olet, Ted?” Daniel kysyi ja Ted kohautti harteitaan mietteliäänä.
“Olen samaa mieltä Amyn kanssa”, hän vastasi. “Stone ei oikeastaan vaivautunut olemaan kovin huomaamaton. Ehkä myrkky oli tarkoitettu hänelle itselleen. Jos hän on hyvä aurori, kuolonsyöjät haluavat ehkä hänet pois tieltään.”
“Mitkä kuolonsyöjät? Luulin, että melkein kaikki vanhat kuolonsyöjät ovat Azkabanissa”, Amy sanoi ymmällään ja katsoi Tediä tarkkaavaisesti. Ted empi hetken ennen kuin nousi seisomaan ja jäi katsomaan ankean harmaata seinää pohtien, mitä sanoa. Hän ei ollut kertonut mitään joulun tapahtumista Danielille eikä oikeastaan halunnut käydä taas kaikkea lävitse, mutta siinä tilanteessa ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa.
Ted ei ollut tiennyt kunnolla itsekään, miksi oli jättänyt kertomatta asiasta. Ehkä hän oli pelännyt Danielin hylkäävän hänet tai alkavan pelätä häntä. Ajatus ei tuntunut kovin todennäköiseltä, mutta tapon tunnustaminen tuntui siitä huolimatta melko isolta asialta. Varsinkin, kun paikalla oli henkilö, jota hän tuskin tunsi. Tosin Amy oli jo mukana jutussa eikä salailu auttanut asiaa mitenkään. Daniel oli kuitenkin tytön serkku ja, jos myrkyttäjä oli joku kuolonsyöjistä, tällä oli oikeus tietää siitä.
“En ole - hmm…” Ted aloitti ja vilkaisi Danielia, jonka kasvoilla käväisi hämmentynyt ilme. “En ole kertonut ihan kaikkea.”
“Voi ei…”
“Mitä?” Ted kysyi hiukan levottomana ja Daniel pyöräytti silmiään hänen ilmeelleen.
“Muistin vain, että kun viimeksi sanoit noin paljastit, että vanhempasi ja isoäitisi - “ poika vaikeni ja vilkaisi Tediä anteeksipyytävästi huomatessaan hänen kasvojen synkkenevän. “Anteeksi. Meinaan vain, että sinulla ei ole varmaan mitään mukavaa kerrottavaa. Mutta jatka.”
“Siinä olet kyllä ihan oikeassa”, Ted mutisi lähinnä itsekseen miettiessään, mistä aloittaa. Aihe ei ollut helppo eikä hän halunnut pamauttaa pahinta osaa saman tien Danielin ja Amyn kasvoille. Helpointa olisi varmasti aloittaa aivan alusta, mutta Ted ei ollut oikeastaan varma, mistä kaikki oli alkanut. “Minähän kerroin sinulle ennen joulua isoäidistäni”, hän jatkoi ja vilkaisi Danielia, joka nyökkäsi hiukan ymmällään.
“No hän ei, tuota… kuollut luonnollisesti”, Ted sanoi ja käänsi katseensa poispäin, kun muistot palasivat tuskallisina hänen mieleensä. Vihreä välähdys, Andromeda syöksymässä kirouksen tielle ja sitten pimeys. Hän ei ollut vielä silloin tiennyt, kuka hänen pelastajansa oli ollut, mutta totuus oli paljastunut aivan liian pian. “Kuolonsyöjät tappoivat hänet.”
Tedin toteamusta seurasi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoi vain heidän hengityksensä äänet. Daniel katsoi häntä ilmeettömänä ja puristi sormillaan tiukasti peittonsa reunaa. Hän avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten nopeasti.
“Haluatko puhua siitä?” Amy kysyi hiljaa ja Ted käänsi katseensa tyttöön, joka katsoi häntä ystävällinen ilme kasvoillaan, pahoitteleva. Ei myötätuntoinen, ei säälivä. Hän oli kiitollinen siitä, mutta pysyi vaiti, koska ei tiennyt, mitä vastata. Ei hän halunnut puhua siitä, mutta hänen oli pakko.
“Sanoit, että et ole kertonut ihan kaikkea”, Daniel sanoi hiljaa. “On vielä muutakin, eikö olekin?”
“On, paljonkin”, Ted vastasi. Hän kertoi lyhyesti Andromedan kuolemasta yrittäen pitää äänensä tasaisena. Siitä kertominen oli vaikeampaa kuin hän oli aavistanutkaan. Tuntui kuin hän olisi elänyt kaiken uudelleen ja uudelleen. Vihreä välähdys, Andromeda syöksymässä kirouksen eteen, pimeys, herääminen, tuska… Ted käänsi katseensa ikkunaan räpytellen kirveleviä silmiään. Hän tunsi pienen käden koskettavan olkapäätään ja vastusti halua ravistaa se pois.
“Olen pahoillani”, Amy kuiskasi.
“Kiitos”, Ted vastasi värittömästi.
“Miten tämä liittyy Stoneen?” Daniel kysyi ja Ted vilkaisi tämän kasvoja, joista kuvastui sekä järkytys että myötätunto. Hän nousi istumaan suoremmassa tyynyjään vasten ja hymyili Tedille hiukan kireästi. “Eikö niitä kolmea kuolonsyöjää vangittukaan?”
“Vangittiin, mutta yksi heistä pakeni joulun aikoihin”, Ted sanoi. “Luin siitä itsekin vasta sen jälkeen, kun - “ hän vaikeni. Dolohovin pakeneminen oli tapahtunut silloin, kun hän ja Andrew olivat olleet vankeina, mutta hän oli lukenut siitä vasta miehen kuoltua. Amy ja Daniel eivät kuitenkaan tienneet vielä sitä osaa tarinasta. Ted huokaisi. “Kuolonsyöjät kokoavat joukkojaan uudestaan.”
“Mitä?” Daniel älähti ja valahti kalpeaksi kasvoiltaan. “Mitä järkeä siinä on? Voldemort on kuollut!”
Ted kohautti olkiaan. “Ehkä he haluavat samanlaista valtaa kuin silloin. He aikovat hyökätä Tylypahkaan ja vapauttaa Azkabanin vankeja ja kiduttaa jästejä… “
“Mistä tiedät?” Amy kysyi.
“Koska setäni oli yksi heistä”, Ted sanoi.
“Siis MITÄ?” Daniel huudahti. “Tämä mene aina vain järjettömämmäksi. Siis kummisetäsi, jonka luona olit jouluna?”
“Harry vai? No ei”, Ted vastasi. “Isäni veli. En edes tiennyt, että isällä oli veli ennen kuin tapasin hänet jouluna.”
“Sanoit, että hän oli yksi heistä”, Amy huomautti. “Onko hän - ?”
“Ei hän kuollut ole”, Ted vastasi kiireesti. “Hän vain - tavallaan… erosi.”
“Ahaa. Hän siis vain lähti lätkimään ja kuolonsyöjät toivottivat hyvää matkaa”, Daniel hymähti. “Kerro nyt koko juttu.”
Ted aloitti kertomalla jouluna saamastaan kirjeestä, jonka lähettäjäksi oli merkitty pelkät kirjaimet A ja L. Hän kertoi aiemmin sattuneista hyökkäyksistä ja siitä, miten oli epäillyt kirjeen liittyvän jotenkin niihin. Hän oli osunut arvauksessaan oikeampaan kuin oli aavistanutkaan.
“Uskot siis, että kuolonsyöjät ovat jotenkin osallisena myrkytykseeni?” Daniel kysyi ja Ted kohautti olkiaan.
“Ehkä.”
“Minä olen kyllä vieläkin sitä mieltä, että Stone oli koko jutun takana. Se mies on jotenkin outo… ja tietää kaiken myrkyistä”, Daniel sanoi. “Onkohan hän jo kuulusteltavana?”
“Stone on normaalein meidän tämän hetkisistä opettajistamme”, Amy huomautti. “Eikä myrkyistä tietäminen tee hänestä murhaajaa.”
“Mutta hän - “ Daniel aloitti, mutta parantaja pyyhälsi juuri silloin paikalle ilmoittamaan, että Ted ja Amy olivat väsyttäneet potilasta jo liian paljon sille päivälle. Daniel yritti väittää vastaan, mutta parantaja hätisti jo heitä käytävälle välittämässä pojan vakuutteluista, että oli aivan kunnossa.
“No mennäänkö sitten?” Ted kysyi, kun he jäivät kahden autioon käytävään. Hän väisti Amyn katsetta tämän nyökätessä ja lähti edeltä kohti portaisiin johtavaa ovea.
“Kuule, Ted, saanko kysyä jotain?” Amy kysyi varovasti ja Ted vilkaisi häntä olkapäänsä ylitse nyökäten myöntävästi.
“Totta kai.”
“Kerroit, että setäsi erosi kuolonsyöjistä. Haluaisin vain tietää, miten se tapahtui?”
Ted pysähtyi portaiden puoliväliin ja kääntyi ympäri kohdaten Amyn katseen, jossa sekoittui sekä uteliaisuutta että päättäväisyyttä. Ted oli kyllä aikonut kertoa kaiken, mutta parantaja oli saapunut juuri ennen viimeisintä, kaikkein pahinta, osuutta. Hän ei tiennyt halusiko kertoa Amylle. Hän ei tuntenut kovin hyvin tyttöä, mutta tämä tiesi jo suurimman osan, joten haluaisi luultavasti tietää lopunkin. Se vähä, mitä Ted häntä tunsi, oli osoittanut tämän olevan varsin päättäväinen tapaus.
“Okei.”
“Okei?” Amy toisti. “Sinä siis kerrot minulle?”
“Niin”, Ted sanoi ja hymyili hiukan. “Oletit, etten kertoisi, vai?”
“No… niin. Me emme tunne kovin hyvin ja vaikutit aika haluttomalta kertomaan sedästäsi”, Amy selitti ja katsoi häntä sitten suoraan silmiin. “Haluaisin kyllä oppia tuntemaan sinut paremmin.”
“Minä…” Ted ei tiennyt, mitä olisi sanonut ja Amyn kiinteä katse sai hänet tuntemaan olonsa hiukan vaivaantuneeksi. Hän hymyili kireästi. Amy vastasi hymyyn ja ojensi kätensä sipaisten yhtä Tedin otsalle valahtaneista sinisistä hiussuortuvista. Ted astui vaistomaisesti askeleen kauemmas yrittäen pitää hymyn kasvoillaan.
“Mennään auroriopistolle”, hän sanoi ja astui yhden askelman kohti aulaa. “Se on aika pitkä tarina eikä mikään mukava.” Hän ei edes halunnut ajatella, miten kaukana mukavasta kertominen olisi, mutta hän ei voinut enää perua lupaustaan. Ehkä Amy järkyttyisi siitä, että hän tosiaan pystyi anteeksiantamattomiin kirouksiin tai siitä, että istui samassa huoneessa sellaisen henkilön kanssa, joka oli välttynyt juuri ja juuri Azkabanilta, mutta sille ei voinut enää mitään. Ted oli nyt tehnyt päätöksensä ja ehkä puhuminen tosiaan auttaisi häntä vihdoinkin hyväksymään tekonsa.
“Selvä”, Amy vastasi ja seurasi häntä sairaalaan vilkkaaseen aulaan.
*
“Olet tosiaan kokenut aika kovia”, Amy sanoi, kun Ted lopetti tarinansa. He istuivat auroriopiston pienessä kirjastossa puisen pöydän ääressä. Kirjasto oli lähes autio lukuun ottamatta muutamaa viimeisen vuoden opiskelijaa vastapäätä huonetta ja hekin näyttivät uppoutuneet edessään oleviin paksuihin kirjoihin.
“Ei minun olisi pitänyt tappaa häntä”, Ted sanoi ja sormeili jonkun pöydälle unohtamaa rispaantunutta sulkakynää. “En tiedä, mitä oikein ajattelin.”
“Et sinä tehnyt mitään väärää”, Amy sanoi lempeästi ja ojensi kätensä lähemmäs Tedin kättä, mutta Ted vetäisi omansa kauemmas sillä tekosyyllä, että heitti sulkakynän kädestään lähellä olevaan roskakoriin. Hän ei kaivannut samanlaista kiusallista hetkeä kuin aikaisemmin päivällä, kun tyttö oli ilmoittanut haluavansa tutustua häneen paremmin. “Hän ansaitsi sen.”
“Olet varmaan oikeassa”, Ted sanoi olkiaan kohauttaen ja vilkaisi ulos ikkunasta. Hän oli odottanut hiukan voimakkaampaa reaktiota Amyltä, mutta tämä olikin ollut oudon ymmärtäväinen asian suhteen. Ensi kertaa tapahtuneen jälkeen Ted alkoi epäillä, että ehkä hän tunsi turhan suurta syyllisyyttä siitä, että oli tappanut ihmisen. Se ihminen oli kuitenkin ollut paha ja hän oli vihannut miestä koko sydämestään.
“Luuletko, että setäsi voisi tietää jotain Stonesta?” Amy kysyi yllättäen ja Ted käänsi yllättyneenä katseensa tyttöön.
“Miten niin? Meinaatko, että Stone on ehkä ollut joskus kuolonsyöjä?”
“Onhan se mahdollista”, Amy sanoi. “Voisitko sinä… tai siis - “
“Kysyä häneltä?” Ted sanoi. “En ole oikein kirjeenvaihtoväleissä Andrewin kanssa. Emmekö me voisi vain jututtaa vähän Stonea?”
“Tuskin hän meille mitään kertoisi”, Amy tuhahti. “Haluaisin vain saada tietää onko hän syyllinen vai ei.”
“Eikö se olisi aika suuri muutos? Kuolonsyöjästä auroriksi?” Ted kysyi.
“Dan voi olla oikeassa. Ehkä hän ei edes ole aurori. Onkohan häntä jo kuulusteltu?”
“Se selviää vain yhdellä tavalla”, Ted sanoi ja nousi ylös tuoliltaan. “Mennään käymään hänen luonaan. Jos hän on siellä, meillä on täysi oikeus kysellä häneltä vähän. Dan on kuitenkin ystävämme. Jos hän taas ei ole siellä… meillä on hyvä tilaisuus vähän penkoa hänen työhuonettaan.”
“Oletko tosissasi?” Amy virnisti ja nousi hänkin ylös. “Kuulostaa mukavalta.”
“Mukavalta?” Ted toisti huvittuneena, kun he astuivat ulos kirjaston ovesta.
“En ole ikinä penkonut opettajan työhuonetta”, Amy sanoi ja pyyhkäisi kasvoilleen valahtaneet hiuksensa olkapään ylitse.
“En minäkään”, Ted totesi. “Paitsi kerran. En kyllä kuvailisi sitä kovin mukavaksi.”
“Aijaa?” Amy kohotti kulmiaan. “Et ilmeisesti olekaan niin kiltti kuin luulin.”
Ted kohautti olkiaan. “Etkö muka itse koskaan rikkonut vähän sääntöjä Tylypahkassa?”
“Minä olin Korpinkynnessä”, Amy sanoi ja kohotti leukaansa. “Me keskityimme opiskeluun.” Hän virnisti. “Kenen työhuonetta sinä pengoit?”
“McGarmiwan.”
“Olisi pitänyt arvata. Miksi?”
Ted oli vastaamaisillaan, mutta vaikeni, kun he saapuivat Stonen työhuoneen ovelle. Se sijaitsi taikajuomaluokkaa vastapäätä ja siinä keikkui pahvinen nimilappu, johon nimi oli tekstattu paksulla, mustalla tussilla. Hän koputti oveen terävästi ja he odottivat hetken hiljaisuuden vallitessa, mutta vastausta ei kuulunut. Ted laski kätensä ovenkahvalle ja hänen yllätyksekseen ovi ei ollut lukossa. Ovi aukesi vaimeasti narahtaen ja Ted kurkisti sisään varmistaen, ettei huoneessa ollut ketään ennen kuin astui kynnyksen ylitse Amy kannoillaan.
Huone oli yllättävän siisti. Keskellä huonetta oli työpöytä, jonka päällä lojui isoja kasoja pergamentteja ja paksuja kirjoja sekä muutama sulkakynä, jotka oli köytetty yhteen ohuella narulla. Valtava kirjahylly peitti näkyvistään melkein koko vastapäisen seinän ja toisella seinustalla komeili kirkkaanpunainen, kahdenistuttava sohva. Ted käveli työpöydän luokse ja vilkaisi nopeasti pöydälle olevia pergamenttikasoja, mutta ne näyttivät olevan pelkkiä oppilaiden taikajuomaesseitä. Hän kumartui alemmas ja avasi ylimmän laatikon ja alkoi penkoa sen sisältöä. Hän nosti pöydälle nahkakantisen muistion, tyhjän kirjekuoren ja selasi sitten muutaman uuden pergamentin lävitse, mutta ei löytänyt muuta kuin auroriopiston leimalla varustetun todistuksen auroriksi valmistumisesta.
“Ainakin hän on oikeasti aurori. Ellei ole väärentänyt tätä”, Ted huikkasi Amylle, joka penkoi juuri kirjahyllyä. Hän heilautti kädessään olevaa todistusta tytölle. “Onko löytynyt mitään?”
“Ei oikeastaan. Muutama valokuva, mutten tunnistanut heistä ketään”, Amy sanoi ja näytti kädessään olevaa nippua kuvia. Ted tuli lähemmäs ja selasi kuvat lävitse. Yksi esitti Stonea itseään ja toista miestä, joka näytti muutamaa vuotta Stonea nuoremmalta, mutta heidän hymynsä muistuttivat lähes identtisesti toisiaan ja yhdessä kaksi Tedille tuntematonta poikaa heilutti välissään Rapakon Palloseuran väreillä varustettua lippua huispausottelussa.
Viimeinen kuva kuitenkin herätti Tedin huomion. Kuvassa hymyili vihreät silmät tuikkien vaaleahiuksinen nuori nainen, joka vilkutti iloisesti kameralle. Nainen oli Catherine O’Connell eikä Ted voinut olla miettimättä, mitä tekemistä Stonella ja häntä kuulustelleella naisella oli keskenään. Hän katsoi vielä kerran kuvaa ja huomasi naisen vasemmassa nimettömässä kultaisen timanttisormuksen, jota hän Ted ei ollut varmasti nähnyt kuulustelussaan tämän sormessa.
“Amy, tunnen tämän naisen”, Ted näytti kuvaa Amylle, joka nosti katseensa laatikosta, jota oli ollut penkomassa. “Hän on taikuuden sopimattoman käytön osastolta. Ja hänellä on tässä kuvassa kihlasormus.”
“Miksi se on Stonen kirjahyllyssä?” Amy ihmetteli. “Ovatkohan he naimisissa?”
Ted pudisti päätään. “Eivät ainakaan enää. Hän oli se joka kuulustelija minua eikä hänellä ollut sormusta.”
“Oletko varma?”
“Olen”, Ted sanoi. “Katsoin hänen käsiään aika tarkkaan, kun yritin saada selvää, mitä hän kirjoitti minusta. Olisin kyllä huomannut, jos hänellä olisi ollut tuollainen sormus.”
“Sitten heidän on täytynyt erota jostain syystä. Ehkä Catherine sai selville, että Stone on kuolonsyöjä.”
“Ei aivan”, kuului ääni ovelta ja sekä Ted että Amy säpsähtivät säikähdyksestä. Ovella oli Mark Stone, joka nojasi rennon näköisenä ovenpieleen ja pyöritteli taikasauvaa sormiensa välissä. “Ei aivan.”
