Ficin nimi: What I want
Kirjoittaja: Kutsis
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Paritus: Dean/Castiel
Genre: draama, angst, romance
Summary: ”Tämä on niin todellista kuin sinä vain haluat”
Varoitukset: Spoileri varoitukset kuudenteen kauteen! Tosin ei ne kyllä mitenkään kauhean suuret ole, pieniä viittauksia sinne tänne, ei mitään suurta.
A/N: Välillä Supernaturalia sit :D Sijoittuu jonnekin kuudennen tuotantokauden keskivaiheille ja eikä mulla ei ole tästä oikeastaan muuta sanoittavaa kuin, että menee Fandom ja OTP kymppeihin. Olkaapa hyvät!
Minua on revitty viimeisen vuoden aikana kaikkialle, minun on pitänyt olla joka paikassa tekemässä sitä ja toisaalla tuota. Hetki paikallaan ei tullut kysymykseen, oli tärkeää pysyä liikkeellä, olla tekemässä kaikkensa voittamisen hyväksi. On edelleen tärkeää pysyä liikkeellä tai edes miettiä seuraavaa liikettä. Minulla on kortit kädessäni ja minun pitää onnistua käyttämään ne oikein voittaakseni tämän taiston. Tulevaisuus riippuu minusta ja minun armeijastani, mutta tänään minä en jaksa välittää, minä en halua välittää, haluan hetkeksi eroon tästä kaikesta kiireestä ja vastuusta. ”Pidä vapaata Cas”, niin Balthazar sanoi ja katosi omille teilleen sen jälkeen kun olin hetken ärähdellyt hänelle tehtävämme tärkeydestä ja purkanut kaiken kiukun ja turhautumiseni häneen.
Pidä vapaata. Hetken olin vihainen hänelle, miten voin ”pitää vapaata” kun on niin paljon asioita, joita pitää hoitaa ja niin paljon tehtäviä, jotka suorittaa? Mutta hetken tuhahdeltuani epäuskoisena tajusin, että ehkä se on vain hyväksi minulle. Olen liian lähellä räjähdyspistettä, revin itseäni palasiksi, koska tämä taakka painaa minun hartiani lyttyyn, vaikka kuinka yritän seisoa suorassa. Olen pahasti sekaisin, ajatukseni poukkoilevat ja muutan mieltäni jokaisen asian suhteen aivan liian monesti, muutun välillä epävarmaksi, ellei Balthazar olisi kanssani ja kertoisi milloin ajattelen täysin mahdottomuuksia. Välillä minä en ymmärrä miten selvisin näinkin pitkälle ilman apua.
Pidä vapaata. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista huolimatta minä en keksinyt kuin yhden tavan viettää vapaata aikaani. Mikään muu ei tuntunut oikealta.
”Cas, missä minä olen?” Kysymys havahduttaa minut ajatuksistani ja katson huoneen nurkkaan, jossa Dean seisoo hiukan epävarmana ympäristöstään. Tietenkin hän on, hän vasta liittyi seuraani. ”Missä Sam on?” hän päättää lisätä rypistellen kulmiaan huoneelle, jossa olemme. Onhan tämä tavallisesta poikkeava, mutta mitä minä voin Deanin alitajunnalle?
”Tämä on unta, Dean”, vastaan ja valmistaudun ottamaan vastaan kaikki Deanin kysymykset. Hän katsoo minua ihmeissään ja alkaa kysellä käskevään sävyyn, mutta minä en oikeastaan kuuntele niitä sanoja, kuuntelen vain ääntä ja annan kysymysten hävitä ilmaan. En minä tullut tänne vastaamaan kysymyksiin, joita veljekset ovat minulta vaatineet joka kerta kun kohtaamme. Minä tulin pitämään vapaata, joten minun ei tarvitse vastata, minun ei tarvitse ajatella tai kuunnella.
Dean jatkaa kysymystulvaansa välittämättä ollenkaan minun hiljaisuudestani. Huone on liian pramea minun mielestäni: hienoja kalusteita, upea vuode, liian mukavannäköinen tuoli. Värimaailma on tumma ja hohkaa arvokkuutta. Hetken mietin miksi Deanin alitajunnassa sijaitsee tällainen paikka, mutta unohdan sen saman tien kun Dean sanoo nimeni hyvin käskevällä äänellä ilmeisesti turhautuneena siitä, etten oikeasti kuuntele häntä.
”Dean, pyydän. Tänään minä haluan vain unohtaa”, vastaan hänen kysymyksiinsä keskeyttäen hänen uudelleen alkaneen puheensa. Dean katsoo minua ihmeissään, ehkä hieman närkästyneenäkin.
”Mitä helvettiä sinä teet sitten minun unessani?” Kysymys on rauhallinen, jokainen sana on huolellisesti painotettu ja Dean katsoo minuun silmät rävähtämättä. Hän ottaa kaiken tosissaan. Niin minäkin yleensä teen, mutta en tänä yönä, en nyt, haluan vain unohtaa kaiken hetkeksi ja antaa olla. Ottaa aikaa, joka ei liity mitenkään käymääni sotaan.
”Balthazar sanoi, tai pikemminkin käski, että minun pitäisi pitää hiukan vapaata”, vastaan totuudenmukaisesti Deanille samalla kun löysään kravattia kaulassani.
Dean näyttää hämmentyneeltä ja on sanomaisillaan jotain, mutta sulkee suunsa, pudistaa pienesti päätään, katsoo kattoon ja aukaisee uudestaan suunsa, mutta sulkee sen jälleen. Hän katsoo minuun ja rypistää kulmiaan, minua hiukan huvittaa kun hän yrittää yhdistellä lankoja siitä, miksi minä olen täällä hänen unessaan. ”Ai”, on lopulta ainoa sana, mitä hän saa sanottua.
Riisun takkini ja lasken sen vieressäni olevan tuolin selkänojalle. Vilkaisen ulos ikkunasta, jonka maisema on harmaa, ja istun alas. Venyttelen niskojani, suoristan selkäni ja lysähdän minun tavoistani täysin poiketen tuoliin sulkien silmäni. Kuulen Deanin vaihtavan asentoa hiukan vaivaantuneena, koska hän ei edelleenkään ymmärrä.
Muutaman minuutin kuluttua Dean ei osaa olla enää hiljaa. ”Miten minä liityn sinun vapaailtaasi?” Hymyilen ja tiedän, että Dean pistää sen merkille, koska minä en hymyile usein. Aukaisen silmäni ja asetan käteni paremmin tuolin käsinojille ja kallistan päätäni silmät Deanissa, hän odottaa vastausta kärsimättömän oloisena.
Levitän käsiäni ja hymyilen uudestaan. ”Minulla on vapaata, minä saan tehdä ihan mitä minä haluan. Niinhän sinäkin aina sanoit kun kutsuit minut luoksesi”, muistutansanoillani Deania yli vuoden takaisista asioista, jotka ovat väliltämme unohtuneet kaiken tapahtuneen myötä.
Nyt Dean ymmärtää, näen sen hänen silmistään kun hän muistaa asioista mitä välillämme oli ennen, asioita, jotka oli jätetty unohduksiin pitkäksi aikaa. Erotan pienen hymyn häivähdyksen hänen kasvoillaan ennen kuin hän tuhahtaa hiukan epäuskoisena. Mutta se riittää minulle ja ilmestyn aivan hänen eteensä silmänräpäyksessä, eikä hän edes hätkähdä. ”Joten, miksi ei tänne?” kysyn ja kallistan päätäni pienen hymyn kera. Käyttäydyn oudosti, mutta tämä on vapauttavaa: saan tehdä mitä minä haluan ja se tuntuu mukavalta. Kerrankaan minun ei tarvitse tehdä sitä, mitä minun täytyy tehdä, tai sitä mitä minun oletetaan tekevän. Tämän yön saan olla täysin oma itseni välittämättä tippaakaan muista.
”Mutta tämä ei ole todellista, tämä on vain unta”, Dean sanoo vakavana keskeyttäen taas kerran minun ajatukseni.
”Tämä on niin todellista kuin sinä vain haluat”, vastaan ja vien kasvoni aivan lähelle hänen omiaan. Tiedän, että Dean tuntee henkäykseni kasvoillaan. Unet voivat useinkin olla todellisen tuntuisia ja minä takaan, että tämä on täysin todellista meille kummallekin.
”Niin kuin ennen vanhaan, vai?” Dean hymähtää ja tutkailee minun kasvojani, tunnistan tuon katseen aivan liian hyvin ja tajuan, että olen kaivannut sitä. Olen kaivannut tätä. Minun ei tarvitse edes nyökätä, ei sanoa mitään kun Dean tarttuu kravattiini ja aukaisee sen hitaasti. Hän tarttuu kravatin päihin ja nostaa sen pääni yli keskittyen ainoastaan siihen. Niin hän teki silloinkin, riisui vaatteitani hitaasti katsomatta kertaakaan silmiini, minun tuijottaessa hänen kasvojaan odottaen, että hän edes kerran katsoisi minuun, vaikka tiesin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan. Ei niin kauan kun minä en tekisi asialle jotain, enkä minä koskaan tehnyt.
Tartun Deanin käteen kun hän koskettaa paitani kaulusta, hän havahtuu ja erehtyy katsomaan kerrankin minuun. Tätä hän ei ollut odottanut, en koskaan ennen ollut pysäyttänyt häntä. ”Ei ihan. Tällä kertaa minä olen se joka pyytää.”
En jää odottamaan vastausta vaan painan huuleni hänen huulilleen, mikä ei koskaan kuulunut tapoihini silloin, silloin se oli Dean, joka suuteli ensin, silloin se oli Dean, joka halusi. Nyt on minun vuoroni, minun vuoroni saada kaikki mitä haluan.
A/N: Toivottavasti löytyy Supernatural tyyppejä kommentoimaan <3
