Otsikko: Lestraden villapaitapeli
Kirjoittaja: cooperaur
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: K-11
Paritus: Mycroft/Lestrade
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat Arthur Conan Doylelle sekä heidät upeasti nykyaikaan tuoneille Gatissille ja Moffatille.
A/N: Osallistuu
Slash10 2.0,
One True Something 20 sekä
Jouluhaaste VI.
Lestraden villapaitapeli
Mycroft naputti tuolin käsinojaa kelloa vilkuillessaan. Jos joku olisi ollut kuuntelemassa hänen naputustaan, hän olisi huomannut, että se eteni jostain syystä Beethovenin viidennen tahtiin. Mycroft itse oli liian kiireinen huomatakseen sitä.
”Greg, me myöhästymme.”
Mycroft katsoi kelloa neljä kertaa, ennen kuin sai vastauksen. Joka kerralla se näytti kolmea minuuttia vaille puoli viittä, mutta Mycroftista tuntui että oli ehtinyt kulua pieni ikuisuus.
”Mitä?”
”Me myöhäs-,” Mycroft alkoi toistaa kärsimättömänä, mutta vaikeni nähdessään Gregin joka oli ilmaantunut makuuhuoneen ovelle kysyvä ilme kasvoillaan. ”Mitä... sinulla... on päälläsi?” Mycroft kysyi hitaasti, silmät lautaisen kokoisina.
”... Villapaita?” Greg vastasi kulmiaan kurtistaen, mikä sai Mycroftin silmät leviämään entisestään.
”
Tuo ei ole villapaita. Ennemminkin karnevaaliasu,” hän sanoi tyrmistyneenä, saamatta silmiään irti tuosta kaikissa sateenkaaren väreissä loistavasta sekametelisopasta, jota Greg kutsui villapaidaksi.
”Vai karnevaaliasu...” Greg mutisi vähättelevästi kääntyen katsomaan paitaa peilistä. ”Ei tässä minusta ole mitään vikaa,” hän totesi hetken päästä. Peilin kautta hän näki, kuinka Mycroft painoi syvään huokaisten käden otsalleen ja joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä jottei olisi purskahtanut nauruun.
”Sinä et tule äitini taloon tuo ylläsi,” Mycroft murahti. ”Ole hyvä ja mene pukemaan päällesi jotain mikä ei näytä auton alle jääneeltä riikinkukolta.”
”En välitä siitä mitä äitisi ajattelee.”
”Välitä sitten minun silmistäni! Sokeudun jos joudun katselemaan tuota hirvitystä vielä hetkenkin,” Mycroft puuskahti. Hänen kärsivällisyytensä oli normaalisti valtiomiesmäisen pitkä, mutta kello tikitti, eikä hänen äitinsä pitänyt myöhästelystä. Heidän tulisi olla joulupäivällispyödässä tasan kello viisi. Tällä hetkellä hänen huumorintajunsa ei riittänyt aikuisen miehen järjestämään lapselliseen näytökseen.
”En aio vaihtaa sitä,” Greg sanoi kammaten samalla peilin edessä huolettomasti tukkaansa. Mycroft pyöräytti silmiään.
”Kyllä aiot.”
”En,” Greg ilmoitti kääntyen katsomaan Mycroftia.
”Sitten et ole tulossa,” Mycroft sanoi kasvot ilmeettömänä.
”Kyllä muuten olen. Lähden itseasiassa juuri nyt.” Greg virnisti niin että hänen hampaansa näkyivät. Nautittuaan tarpeeksi Mycroftin äimistyneestä ilmeestä hän lähti kävelemään kohti asuntonsa alakertaan johtavia rappusia jättäen Mycroftin tuijottamaan hänen peräänsä. Ehdittyään välitasanteelle hän pysähtyi hetkeksi.
”Oletko tulossa vai kerronko äidillesi, että hallitukselle tuli yllättävä kriisi?” hän huikkasi yläkerran suuntaan, muttei jäänyt odottamaan Mycroftin vastausta. Hän oli ehtinyt jo melkein ulko-ovelle, kun kuuli Mycroftin lopulta huutavan hänen peräänsä.
”Greg!”
Viekkaasti hymyillen Greg avasi ulko-oven ja odotti hetken ennen kuin pamautti sen äänekkäästi kiinni. Sitten hän kiirehti nopeasti keittiöön piiloon, ennen kuin Mycroft ehtisi alas. Pian hän kuulikin kiihtyneet askeleet rappusissa.
Tullessaan alakertaan Mycroft huomasi, ettei Gregiä todella näkynyt enää missään. Kirottuaan hetken ääneen hän riensi ulos kadulle. Häntä ja Gregiä kyydittäväkseen odottanut musta Mersu oli kuitenkin yhä paikallaan. Hengästyneenä Mycroft palasi takaisin sisälle tietämättä että sillä välin kun hän oli ollut ulkona, oli Greg jo ehtinyt pujahtaa takaisin yläkertaan.
”Greg, meillä ei ole aikaa tähän!” hän huusi varmistaen että hänen äänensä kuuluisi asunnon joka kolkkaan. Ryntäillessään huoneesta toiseen löytääkseen Gregin hän ei edes tajunnut ravaavansa ympäri ämpäri kuin viisivuotias pikkupoika, ennen kuin oli kompastua jouluvalojen johtoihin. Kammetessaan viimein ärtyneenä ylös rappusia takaisin yläkertaan Mycroft puuskutti kuin olisi juuri tullut kymmenen kilometrin juoksulenkiltä. Liikunta ei koskaan ollut ollut häntä varten.
Yläkerrassa hän näki heti, että makuuhuoneen ovi oli suljettu. Kyllästyneenä pelleilyyn Mycroft oli aluksi marssimassa suoraan sisään, mutta lähempänä hän huomasi että oveen oli myös kiinnitetty pieni, punainen muistilappu. Pysähtyessään lukemaan sitä hän tunsi ärtymyksensä kaikkoavan hetkessä.
Varoitus!
Riikinkukolla soidinmenot käynnissä.
Rakastaa yli kaiken etenkin
miehiä joilla on tapana
kuljeksia sateenvarjon kanssa.Mycroft ei voinut olla hymyilemättä astuessaan hämärään makuuhuoneeseen, jossa paloi vain muutama kynttilä. Hän ehti juuri tajuta, että Gregiä ei näkynyt, kun tunsi käsien kietoutuvan takaapäin villisti hänen ympärilleen ja kaatavan hänet mahalleen sängylle. Käheä nauru (jota Mycroft sattui rakastamaan) hersyi hänen korviinsa. Mycroft onnistui kiemurtelemaan selälleen vain löytääkseen itsensä makaamasta Gregin alta.
”Hemmetti sinun kanssasi...” hän mutisi huvittuneesti. Greg kutitti häntä kevyesti kyljistä ja alkoi matkia kanan ääntä saaden Mycroftin tirskahtelemaan.
”Tuo on
kana,” hän sanoi naurunsa lomasta.
”En osaa matkia riikinkukkoa.”
”Paitsi auton alle jäänyttä.”
”Niin,” Greg myöntyi ja unohtui hetkeksi vain katsomaan Mycroftia. ”Olet aina mukamas niin tärkeä että olet unohtanut mitä tarkoittaa hauskanpito,” hän sanoi sitten loihtien kasvoilleen liioitellun pahoittelevan ilmeen ja tökäten tätä kiusoittelevasti nenään. Mycroft hymyili.
”Mutta minähän
olen tärkeä,” hän sanoi virnistäen.
”Niin olet,” Greg vahvisti. ”Etenkin minulle.” Hymy hänen kasvoillaan muuttui hiljalleen jännittyneeksi ja menetti hieman varmuuttaan. Rykäistyään vaimeasti hän kuitenkin päätti pakottaa sanat ulos suustaan. ”Tuletko miehekseni?”
Mycroft ei näyttänyt yllättyneeltä. ”Ja sinä hupsu olet niin huolissani vastauksestani että olet unohtanut kenen kanssa seurustelet,” hän totesi silmät ovelasti tuikkien. Greg avasi suunsa muttei osannut sanoa mitään. Mycroft naurahti.
”Sanotaan nyt niin, että näin mitä oli tulossa,” hän sanoi.
Oli totta, että koska Mycroft ei tuonut sitä niin paljon esille, Gregiltä unohtui välillä että hän oli yhtä tarkkanäköinen kuin veljensäkin. Nyt kun hän ajatteli asiaa, hän tyyntyi ymmärtäessään että Mycroftilla oli ollut jo paljon aikaa miettiä ja ”paeta”. Siitä huolimatta, hetken hiljaisuuden jälkeen hänen oli kuitenkin avattava suunsa.
”Joten...?”
”Joten, luulen että tiedät jo millainen kummallinen ihminen minä olen ja kestät sen.”
”Onko tuo 'kyllä'?”
”Ehdottomasti,” Mycroft vastasi ollen yhtä hymyä, joka levisi silmänräpäyksessä Greginkin kasvoille. Hän nousi suutelemaan Mycroftia, joka kiepautti hänet samassa alleen.
”Kuulehan, sulhoseni,” hän sanoi irtauduttuaan suudelmasta, ”nyt me hankkiudumme vihdoinkin eroon tästä riikinkukko -paidasta...” Hän alkoi kiskoa villapaidan helmaa ylös. ”Kuten kaikista muistakin paidoista
sekä housuista,” hän lisäsi virnistäen.
Gregin vetäessä hänet takaisin huulilleen Mycroft totesi mielessään, että tänä jouluna päivällinen saisi luvan hieman odottaa.
