Kirjoittaja Aihe: Varjojen kaupungit, Lauantaisyndrooma 2/2 1.6 | Alec/Magnus K11  (Luettu 2903 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Author: Sole (voi ei se TAAS!)
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Noh Romance tämän piti olla, ja sitä tästä tuleekin. Pikkusen tähän on sekoiteltu Angstiakin sinne sekaan.
Pairing: Alec/Magnus
Rating: Heitin K11 etenkin toisen (vielä olemattoman) osan kohdalta.
Disclaimer: Cassie Clare omistaa kultapoikani edelleen...
Summary: Alec vs lauantai-illat ft seura, joll ei voi kuin hekottaa itku silmässä.

Lauantaisyndrooma


Alec vihasi lauantai-iltoja yli kaiken. Lauantai-illoissa oli sitä jotain, joka sai Alecin käpertymään kerälle komeronnurkkaan puolitoista litraa pepsimaxia kainalossa ja painajainen silmäkulmassa – uni ei tullut ennen herätyskellon soittoa, ennen kun viikonpäivistä viheliäisin oli ohi. Lauantai-illan pyjamabileissä oli sitä jotain, joka sai Alecin viikonloppu viikonlopulta kaivautumaan aina vain syvemmälle ja syvemmälle vaatekaapinpohjan pölykikkaroihin. Vapussa oli sitä jotain, joka sai Alecin maastoutumaan liituraitarytkyihin kiireestä kantapäähän, hautautumaan villapaitavuoreen helpotuksesta huokaisten – Alec eli umpiossa, johon lauantai-illoilla ei ollut asiaa. Lauantai-illoissa oli sitä jotain, joka sai Alecin pakenemaan koskenrannassa pullo kourassa kikattavia keijukaisia sun muita päänsä täyteen maripilveä pössytelleitä haltiahippejä. Lauantai-illoissa oli sitä jotain, joka sai Alecin välttelemään pää seitsemäntenä rullaluistimena vampyyrien verikestikievareita lykantrooppien haarukat naulaan töräyttävistä, grillivapaista pihvipidoista puhumattakaan – raaka kankun olla piti. Lauantai-illoissa oli sitä jotain, jota Alec ei voinut kuin vihata. Ja erityisesti lauantai-illoissa oli sitä jotain, joka sai Alecin pysyttelemään neljän seinän sisällä, tai ainakin parhaansa mukaan yrittämän pysytellä – vaan aina ei ollut Isabelle myötä.

Isabelle oli kaiken alku ja alkoholisti. Isabelle nimittäin rakasti lauantai-iltoja, ehkei aivan yhtä fanaattisesti kuin Alec noita yömyöhän strobovalovälkkeen täyttämiä tunteja inhosi, mutta rakasti joka tapauksessa tarpeeksi pynttäytyäkseen makkarankuorimekkoon, survomaan senttisaapikkaansa puoleen reiteen ja rajaamaan huulet kirsikalla. Isabelle rakasti lauantai-iltojen diskopallotunnelmaa, kaulailua tanssilattian hämärässä haltia syliseurana ja gini kämmenellä, kun taas Alec inhosi seinäruusuilua baarijakkaralla Jacen ottaessa mallia pikkusiskosta keijutipusia katsastamalla. Olihan Jacella Clary, mutta kaikesta huolimatta nuo kaksi olivat sisaruksia, halusivat sitä sitten tai eivät – olkoonkin, että Alec oli havainnut pussailua Instituutin olohuoneennurkassa aikaisina arkiaamuina. Kyllähän insesti pikkuisen kirpaisi, se Alecin oli pakko myöntää, mutta ei enää niin, kuin ennen oli kirpaissut, raastanut sydäntä kappaleiksi rinnassa. Kipu ei enää piinannut Alecia jokaisessa katseessa, jolla hän Jacea paheksui, kipu oli kadonnut kauas pois, ottanut jalat alleen ja juossut pois veljesvihan tieltä. Vihdoin Alec saattoi hyvällä omallatunnolla vetäistä steelen nenään Jacen kalsarisarkasmista – vihdoin Alecilla oli yhden sijaan kaksi pikkuveljeä, kaksi kakaraa, joita kovistella tarpeen vaatiessa. Alec ei tosin kovistellut, Alec oli se, jota kovisteltiin.

Ja koska Isabelle rakasti lauantai-iltoja, kaivoi hän Alecin pihalle kaapin perukoilta – esiliinaksi, kuten Isabelle sanoi. Isabelle nykäisi Alesin niskalenkkiin, paketoi tiukasti tikkitakkiin ja patisti Brooklynin pimeään yöhön Jacen käsikynkässä. Tosin Jace ei kainalokimpassa kulkenut, se olisi ollut aivan liian homoa Jacelle, Alecista puhumattakaan. Jace tahtoi kulkea käsi kädessä Claryn kanssa, ehkei sentään julkisesti, mutta mielikuvaharjoituksissa sun muissa haaveunissahan kaikki on mahdollista, myös kielletyn asteen sisarussyndrooma ja kirkkokivitalolle yökyläilemään pihapolkua pitkin tallaavat punakutrit. Jacn tahmatassu pysytteli Alecin ulottumattumissa – oli aina pysytellyt, ja tulisi aina pyrsyttelemäänkin. Mutta enää se ei Alecia haitannut, Alec oli antanut periksi, tai pikemminkin Alecin sydän oli antanut periksi – Alecin sydän oli iskenyt aorttansa johonkuhun toiseen, eikä siitä toisesta sitten sen enempää. Siitäkään suhteesta ei koskaan tulisi mitään, kai Alecin sydämessä täytyi olla jotakin vikaa, kun se kerran takoi vain niille, joita Alec ei saanut – joita Alec ei voisi koskaan saada. Alecin sydän hakkasi vain niille, joiden kanssa Alec ei voinut kävellä kadulla pikkurillit sormikoukussa, kämmen vasten kämmentä kuin kyyhkyläiset ikään – Alecin sydämellä oli jonkin sortin identiteettiongelma.

Oli siis enemmän tai vähemmän sattuman kauppaa, että juuri lauantai-illoista myöhäisimpänä Alecin sydän alkoi heittää tutuilla betoniparakkikulmilla saappaankärjen potkaistessa siniraidallista seepraa takapuoleen, seepraa, joka ei ollutkaan mikä tahansa spurgu. Alec kavahti kauemmas, tallasi Jacea varpaille – keskellä katua, raollaan roikkuvan ulko-ovensa edessä makasi Magnus Bane. Toisin kuin Alec, Magnus oli tainnut kaataa drinksut illan mittaa oman kurkkunsa kostukkeeksi jukkapalmuruukkujen sijaan – kippis, kulaus ja viina virtasi vatsalaukkuun. Pylly pystyssä kylmällä asvaltilla konttaavasta Magnuksesta ei nimittäin olisi juopoimman luokan kännikalakaan saanut vesiselvää kuvaa – Magnuksella olivat nousseet promillet päähän ja pahasti sittenkin. Magnus harhaili umpitunnelissa keskellä autotietä odottaen ohitse viilettävää vespaa, josta kitata bensat. Magnuksen paljaat varpaat kylpivät kuralätäkössä, sormet haroivat ulottumattomiinsa kierinyttä pulloa, jonka ympärille pulppusi viinin ruosteinen puna. Magnuksen glittersiili sojotti kohti pilvien peittämää tähtitaivasta, valui kosteina kiharoina kasvoille sinne tänne kimalletta varistellen. Alec vain tuijotti tuijottamistaan, tuijotti velhoa, joka oli yrittänyt hukuttaa surunsa pulloon – tapansa kullakin. Eikä Alec nähnyt Magnuksen kasvoja, ja silti Alec tiesi – Alec Magnuksen oli Alkoon ajanut.

”Miksi helvetissä Magnus möyrii ravassa?” Isabelle kysyi inhoten – merkkitakki mudassa oli Isabellelle pyhäinhäväistys, Isabellelle kun kerrasto oli kaikki kaikessa. Ja niin oli Magnuksellekin, Magnus vain oli liian päissään erottaakseen kuravellin kermavaahdosta. ”Luulisi, että Brooklynin päävelholla olisi pikkuisen enemmän itsekunnioitusta, onhan se sentään loppuviimeksi jonkin sortin julkkis kotikulmillaan.”

Jace kaivoi kännykän farkkujensa takataskusta – vahingonilo on paras ilo, etenkin silloin, kun on takapuoli on kipeä portsarin potkun jäljiltä ja kankkua koristaa kengänkanta. ”Aina valmiina kuin paparazzi YouTuben katsojaluvut possauttamaan konsanaan.”

Isabelle koppasi kännykän Jacelta. ”Luurin luvaton hallussapito havaittu. Takavarikko suoritettu.” Isabelle sujautti puhelimen kaula-aukkoonsa, joka uursi ihoa jossakin navan tietämillä paljastaen Isabellen kalpeassa ihossa himmeästi hohtavan riimiverkon. ”Taasko sitä on tullut tekstailtua siskokullalle?”

Alec vihasi lauantai-iltoja, sillä juuri noina iltoina Isabelle patisti alle keski-ikäisen porukan pihalle Instituutista, tietysti Maxia lukuunottamatta, ja talutti velipoikansa baariin baarin perään – Isabelle totta vie tunsi Brooklynin baarikartan kuin omat ripsenkihartimensa. Isabelle marssi parrasvaloihin vuoroviikkoisten haltiaheilojensa kylkeen liimautuen, jätti velipojat oman onnensa nojaan, tosin Jacella aina onni potki – Jace tarttui lähimmän punapään käsivarteen ja pyöritti, yritti unohtaa Claryn edes minuutiksi, tunniksi, yhdeksi illaksi. Isabelle ja Jace kilistelivät snapseja, strippasivat päällystakkeja tanssilattialla, nauroivat – ilta oli vielä nuori, ilta oli nuori, kunnes aurinko nousisi taivaankannen takaa. Ja Alec istui jakkaralla, seinäruusuili kuten parhaiten taisi. Sillä Alec ei tahtonut tanssia, Alec ei tahtonut tanssia ilman Magnusta – Alec ei edes osannut tanssia, eikä sen puoleen rakastaakaan. Silti Alec ajatteli Magnusta noina lauantaiden pikkutunteina, Magnuksen sanoja rakkaudesta ja sanoja, joita Alec ei ollut saanut suustaan kakaistua. Vaan mitäpä Isabelle Alecin surullisista silmistä, ilmeettöminä pisuaarista heijastuvista kasvoista, eihän Alecilla ollut ketään, ketä kaivata, Alec oli sinkku neljän seinän sisältä eksyksissä maailmassa, jossa ei seinähulluille ollut tilaa.

Mutta siinä Magnus makasi kadulla, kuin suoraan Alecin painajaisesta asvaltille pyyhkäistynä. Ja Alecin painajaiset olivat varsin eläväisiä – useimmiten Magnus tepasteli pilvilinnoissa paloautonpunaisessa pyjamassa ja varvassandaaleissa taikasauva korvasta sojottaen, verivana suupielessä, silmissä kuolleen katse. Hiljalleen viinivirrasta punertuvassa lätäkössä retkotti pitkin pituuttaan Magnus, jota Alec oli välttellyt, jolle Alec oli valehdellut ja jonka luo Alec oli silti kaivannut. Kai Alecin ikävä oli ollut sitä rajat rikki repivää laatua, tosin sitä Alec ei kenellekään koskaan myöntäisi, etenkään Magnukselle, tai mikä pahinta, Isabellelle. Isabellelta mikään ei pysynyt salassa, eikä tämä myöskään pitänyt mitään salassa – jopa Jacelle siskokulta oli mennyt lipsauttelemaan tosiasioita Alecin seksuaalisesta suuntautumisesta, kymmenen hurraahuutoa naisen vaistolle. Isabelle oli kertonut Jacelle Alecin pussailutuokiosta, hopeaisen avaimen hallussapidosta, visiiteistä velhon vastaanotolla. Isabelle oli valistanut Jacea Alecin kehitysvammaisesta sydämestä, jota Alec häpesi, häpesi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Isabelle oli kaivanut esiin vuosien varrella padotun häpeän, jonka Alec oli haudannut pingviinien pallonpuoliskolle – häpeän, jonka Alec oli aikaa sitten pureskellut, niellyt, muttei kuitenkaan sulattanut. Alec märehti.

Ja mitä Alec oli tehnyt? Kenelle Alec oli kostanut Isabellen lipsautuksen aiheuttaman surun ja tuskan, joka kaihersi sydäntä yhä yömyöhällä, unissa? Alecin kosto lojui asvaltilla kylmän kourissa haukkumaisillaan viiniin, johon oli yrittänyt Alecin vihaiset sanat hukuttaa. Sillä ei Alec sisarensa kurkkuun ollut käynyt kiinni, ei suinkaan – Alec oli kostanut Magnukselle. Magnushan oli vietellyt Alecin, vääntänyt syleilyyn, suukottanut. Magnushan oli syyllinen siihen, ettei Alec enää ollut näkymätön ja kulkenut varjossa, joka Jacen jalkoihin lankesi. Magnushan oli syyllinen siihen, ettei Alec enää maastoutunut yön pimeyteen, auringonpaisteeseen, kaatosateeseen – Alec oli olemassa, kiitos Magnuksen. Magnushan oli syyllinen siihen, että Alec oli kärähtänyt kielareista, jäänyt rysän päältä kiinni tämän kainalosta ultramariininsinisten sohvatyynyjen raosta, napattu itseteosta patjanpuolikkaalta velhokultansa vierestä, johon oli edellisiltana sammunut unihiekka silmäkulmassa. Magnukselle Alec oli huutanut – Magnushan se Alecin oli tähän jamaan alunperin ajanut. Alec oli raivonnut raivoamistaan, Alec oli sanonut vihaavansa. Ja Alec oli lyönyt oven perässään kiinni lasit helisten – Alec oli jättänyt hyvästit.

”Sillä on varmaan margaritamyrkytys”, Jace irvisti peruukkiaan sukien – juurikasvu kiharalle korvan taa, peroksidi oli pettänyt purkkiblondin. ”En koske – sehän kuolaa.

”Älä minua katso”, Isabelle kivahti – rilluttelijarasisti työssään Brooklynin yössä, ”sehän yrjöää punkkupullonsa pellolle hetkenä minä hyvänsä – minähän en bulimikkoihin paljain käsin koske.”

Jace kohotti kulmiaan. ”Mutta onhan sinulla sormissa nuo pirjopuimurit.”

Isabelle mulkaisi Jacea – jos katse olisi voinut korventaa, olisi Jacen letti leimunnut ilmiliekeissä tuhkana taivaan piippupölyihin, Isabelle kun taisi pyromaanipottuilun salat paremmin kuin omat reisikotelonsa. ”Pitsikintailleni tuo spurgupummi ei pulauta, tiedä se.”

Jace huokaisi. ”Anna mun kaikki kestää – pitsiä pakkasilla?”

”Kuka sanoi, että boolipäisistä velhoista huolehtiminen kuuluu kipata minun vastuulleni?” Isabelle jupisi heilauttaen palmikkonsa kerälle niskaan. ”Yhtä lailla sinäkin voit korjailla tuon talteen tiestä.”

Alec käänsi selkänsä kauhukakaroille – silloin tällöin Jace ja Isabelle eivät osanneet kunnioittaa itsesäälissä ryveskelevän tunteita sitten punatukan haban vertaa. Ja Alecilla todella oli aihetta itsesääliin, Alec oli vastuussa Magnuksen pulloprobleemista sun muista alkoholiongelmista – Alecilla oli oikeus hävetä silmät päästään ja lipoa loppu viini asvaltilta humalansa pitimiksi. Alec tahtoi samaan jamaan kuin Magnus, kitata, kunnes pimeys painaisi päälle ja kylmä kivi kalloon. Alec tahtoi unohtaa surun, syyllisyyden, sydäntä kalvavan häpeän – Alec tahtoi ikuiseen yöhön ja asvaltille yrjöä yskimään. Alec tahtoi tappaa aivosolun poikineen ja marinoida maksan – mitäpä Alec yhdellä maksalla, kun ei ollut enää edes sydäntä. Alecin sydän oli särkynyt, eikä Alec tahtonut jatkaa matkaa päivään seuraavaan, joka jo koitti taivaanrannan punaiseksi maalaten. Alec tahtoi äitimuorinsa leukapielten lailla rutisevan krapulan ja unohduksen, josta ei ollut paluuta. Sillä Alec oli murskannut Magnuksen sydämen, vihdoin Alec saattoi sen nähdä. Alec oli saanut Magnuksen itkemään, Alec oli satuttanut pahasti. Alec oli saanut Magnuksen tiirikoimaan auki baarikaapin, ehkä Alec oli satuttanut peruuttamattomasti. Se ei voinut olla totta, ei saanut olla totta – ei Alec ollut tarkoittanut alkoholisoida.

Alec tarttui umpitunnellissa katukivetyksellä konttailevaa velhoa vyötäisistä ja käänsi tämän hellävaroen ympäri. Seeprahaalarin sininen suli kuravellin ruskeaan, ripsiväri ja kimaltava kajaali kyyneliin. Alec oli shokissa – Magnus ei itkenyt, ei koskaan. Magnus oli velho, jota ei voinut sanoilla satuttaa. Magnus oli velho, joka sivalsi takaisin. Magnus ei anteeksipyyntöjä anonut – Magnus antoi olla, ja unohti. Magnus ei edes osannut itkeä, tai niin velho oli Alecille väittänyt naama pokerilukemilla. Magnus oli velho, joka maksoi takaisin samalla mitalla, viritteli tulen tukkadissaajien takapuolen alle suihkauttaen päälle tujauksen lakkaa palovammoille. Magnus ei survaissut munakoisoa nenään puhelinlaskuista, valitusluukkuun satelevista tappouhkauksista, tai Inkvisiittorin säännöllisin väliajoin postittamista potkupapereista – Magnus lämmitti laskuilla takan, siirsi lappuluukulle oksasilppurin, ja lähetti Inkvisiittorille bokserikatalogin paluupostina. Magnus oli velho, jota maailman meno jaksoi kiinnostaa vain silloin, kun kaikki tämän ikioman napakullan ympärillä, olkoonkin, ettei Magnuksella kyseistä nyörinystyrää vyötärön tietämillä ollut ikinä ollutkaan. Magnus oli velho, joka ei itkenyt, joka ei ollut koskaan pulpauttanut pisaraakaan silmäkulmastaan.

Ja silti tämän poskilla juoksivat suolaiset pisarat, sururannut, jotka Alec olisi voinut omakätisesti kaivertaa valokynällä sädetetyille varjokaarille virtaamaan. Alec kampesi Magnuksen syliinsä, kietoi tämän käsivarret kaulalleen ja raijasi rappusiin Isabellen ja Jacen pällistellessä sisältönsä viemäriin viruttavaa viinipulloa. Alec hoiperteli velhopatikassa kenkiä kuhisevasta eteisestä olohuoneeseen ja yltäpäältä punaiseen tahrautuneen sohvakaluston ohi ylemmän kerroksen sänkysoppeen, jonka lattialla kimaltelivat lasinsirut. Alec huokaisi surullisena ja laski Magnuksen selälleen kanariankeltaiselle patjalle – silmät suljettuna ja tippa linssissä Magnus oli saada Alecinkin itkemään. Magnus oli kaunis, surullisena kauniimpi kuin koskaan, mutta ei Alecia jaksanut hymyilyttää, kuten silloin kun Magnus virnisteli mielipuolisesti teräviksi viilattuja kulmahampailtaan vilautellen. Magnus saattoi olla kaunis kyynelet silmissä ja suu mutrussa, mutta Magnus ei ollut Magnus sydän säpäleinä. Ja Alec oli surun takana – Magnus yritti itkeä Alecin helvettiin, Magnus se vasta tahtoikin unohtaa huudon ja hammastenkiristelyn, Alecin raivon. Alec oli pilannut kaiken, Alecin takia Magnus itki.

Alec potkaisi saappaat jalastaan ja kapusi sängylle päätään pudistellen. Alec ei ollut varma, kannattiko kaikki mennyt riskeerata velhoseurassa, heittää menemään ja hyvästellä kädenheilautuksella. Sillä ei Magnus ollut se, jonka Alecin vanhemmet olisivat hyväksyneet kertaheitolla – Magnus oli ollut kielletty, ja tulisi aina olemaankin. Alec veti Magnuksen syliinsä, kiersi käsivarret tämän lanteille. Magnus oli kylmä ja yltä päältä kurassa, mutta ei Alec välittänyt. Magnuksen hengityksessä haiskahti viini, mutta ei Alec välittänyt. Juuri sillä hetkellä Alecilla oli kaikki, mitä Alec oli koskaan halunnut, olkoonkin, että jurriin juotettuna ja kyynelet poskella vierien, kyynelet, jotka kastelivat Alecin niskan, valuivat pitkin selkää runkopatjaan. Ja ehkä Alec tiesi rakastavansa Magnusta, vielä jonakin päivänä hyväksyvänsä, hakevansa hyväksyntää. Ehkä Alec tiesi tahtovansa kainaloonsa käpertyneen kännikalan, ehkä Alec jaksoi uskoa, toivoa aikaa parempaa. Ehkä Alec tiesi, että Magnus oli se oikea, jos niitä oikeita ylipäänsä edes oli olemassa. Ehkä Alec tiesi, että Magnus oli muutakin kuin vain velho Brooklynin toiselta puolen, että Magnus oli Alecin ja Alec Magnuksen. Ehkä Alec tiesi, ettei tuleva tosin tullessaan kuin Magnuksen, jonka pitäisi riittää, ja joka rittäisi. Sillä Alec ei ollut varma, oliko elämä elämisen arvoista ilman Magnusta.

”Sen talokin on kuin homobordelli”, kaikui käytävästä – Jace, ajatteli Alec. ”Kaikki kiiltää ja kimaltaa – onkohan vessanpönttäkin vaaleanpunainen?”

”Kysy Alecilta”, vastasi sopraano – Isabelle, kukapa muukaan. ”Alecilla on kokemusta jopa kylpyammeesta.”

”Valehtelija – ei Alecilla ole mitään velhoa”, Jace murahti. ”Alec on poikamies.”

Ovi kolahti uudelleen – Isabelle ja Jace olivat jättäneet punkkupullon hukkumiskuolemaan, seuranneet velhopaareja yläkertaan ja pysähtyneet ovenrakoon tuijottamaan kiinni siniseen seepraan painautunutta velipoikaansa. Tai oikeastaan vain Jace tuijotti, Isabelle hymyili tietäväistä hymyä – mitä minä sanoin. Ja Isabellehan sen oli sanonut, Isabelle Alecille oli kertonut, ettei kipu rinnassa mitään muuta ollut kuin rakkautta – Isabellen takia Alecilla hakkasi sydän kurkussa. Ja Isabellehan oli nimenomaan sanonut, Isabelle oli kavaltanut Alecin Jacelle – Isabellen takia Magnus oli juoppojamassa. Eikä Alec tiennyt, mitä tehdä – Alec oli jumissa Magnuksen polvitaipeessa, ei Alec enää voinut paeta, Alec ei edes tahtonut paeta. Itsehän Alec oli Magnuksen kylkeen kierähtänyt, itse Alec oli kaiken aiheuttanut, niin nyt, kuin aina ennenkin. Oliko sillä lopulta pulunkakan verran väliä, kuka tiesi ja kestä? Jace tiesi Magnuksesta, eikä sille tosiasialle enää ollut mitään tehtävissä. Jace tiesi Magnuksesta, eikä Alec edes tahtonut valehdella – saattoihan Magnuksella olla hypotermia, mutta ei Alec siksi kiivennyt sänkyyn velhopoloisen seuraksi, Alec kiipesi siksi, että rakasti. Alec ei tahtonut toistaa virhettä, jonka oli jo tehnyt, Alec tahtoi korjata sen, mikä korjattavissa oli. 

”Poikamies todella”, Isabelle huomautti riisuen valkeat pitsisormikkaansa, ”mies pojan vuoteessa, tai toisin päin – Magnus taitaa voittaa vuosissa muutamalla sadalla. Mutta poikiin suuntautunut Alec-kulta on joka tapauksessa, tuota halia et enää voi kieltää edes kieron mielesi koko kapasiteetilla.”

Jace nielaisi. ”Mutta se kimalle Alecin tukassa – ”

”Oli hulahtanut Magnuksen siilistä ja on aina hulahtanutkin Magnuksen siilistä”, Isabelle jatkoi hymy korvissa – Isabelle sentään tuntui olevan ekstaasin puolella Alecin parisuhdeongelmien kohdalla, mutta Isabelle olikin sitten ainoa, Alecia kun ei paljon jaksanut naurattaa. ”Mistä muualtakaan Alec olisi saanut tähtisadetta tukkaansa?”

”Joulukuusesta,” Jace ehdotti.

Isabelle huokaisi. ”Olet kännissä – jo kolmatta kertaa tällä viikolla. Äiti pistää sinut puhaltamaan, se on varma – alkometri odottaa kostean tien kulkijaa.” Isabelle kääntyi Alecin puoleen helmat hulamahtaen. ”Nouse ylös velikulta, aika palata kaappiin kittaamaan kolaa.”

Alec pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja katsoi Isabellen tummiin silmiin. ”Minä jään.”

Siihen Alec jäi, ja siinä myös pysyi, kunnes aurinko killui keskitaivaalla, mutta se onkin jo toinen tarina.

*

A/N: Tarina, jonka myös aion kertoa - pysy kanavalla, lähiaikoina sarja palaa ruutuun osalla Sunnuntaiprobleema!

Heitäthän kommenttia? Kommentti=motivaatio. Minä <3 kommentit.
« Viimeksi muokattu: 23.11.2014 19:44:38 kirjoittanut Beyond »

Neithan

  • Bitchking
  • ***
  • Viestejä: 307
  • Words are wind
Vs: Lauantaisyndrooma 1/2
« Vastaus #1 : 02.05.2011 18:41:29 »
Hahaa! Uusi Malec <3

Tätä voi kuvailla yhdellä sanalla ja se on mahtava. Katkeransuloinen ehkä myös, mutta ensimmäisenä mieleen tuli mahtava. Ootko muuten huomannut, että nää sun ficit on tosi pitkiä. Oikeesti. Mulla kestää aina ikuisuus lukea nää.  MUTTA se ei ole paha asia. Tykkään pitkistä ficeistä, onpahan enemmän luettavaa.

Lainaus
Jacn tahmatassu pysytteli Alecin ulottumattumissa – oli aina pysytellyt, ja tulisi aina pyrsyttelemäänkin
Lainaus
jonka Alecin vanhemmet olisivat hyväksyneet kertaheitolla
Lainaus
Ehkä Alec tiesi, ettei tuleva tosin tullessaan kuin Magnuksen,
Sinä senkin tuhmeliini! Tekstistä löytyi kirjoitusvirheitä *heristää sormeaan*

Valitan, mutta en malta lainata iloisempia kohtia, sillä minulla on... muuta puuhaa.
You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be

Avatar by Raitakarkki

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Vs: Lauantaisyndrooma 1/2
« Vastaus #2 : 03.05.2011 14:51:57 »
Voi, tää oli niin ihana.

Molempia käy ihan hirveästi sääliksi. Alecia siitä, että raukkaparka on niin ymmällään koko ajan ja ei tiedä mitä tehdä Magnuksen suhteen. Magnusta taas siitä, että Alec on satuttanut sitä. Voi ressukoita.

Sulta ei yleensä tällästä tekstiä näe, ei ainakaan Malec-rintamalla.  Mut mä tykkään just lukea tälläsiä vähän angstisia, eli paljon plussaa siitä.

Tää oli yksinkertaisesti loistava, en malta odottaa toista osaa.
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Lauantaisyndrooma 1/2
« Vastaus #3 : 04.05.2011 18:02:14 »
Ooh kommentteja :-D

Neithan;
Kiitos kun vaivauduit - ehei en painostanut eiku.

Mahtava kuulostaa kivalta. Ja itseasiassa katkeransuloseen mä taisin vähän pyrkiäkin.
Ja joo, vissiin nää on välillä vähän turhankin pitkiä, mulla aika usein on sellanen vähimmäisraja, johon koitan päästä... Ja sit joskus vaan en osaakaan katkasta kesken, ku olis vielä jotain sanottavaa. olis terveellisempää mielenterveydellee kylläkin antaa näiden olla vaan sellasii kun nää on (mille mielenterveydelle?), mut kiva kun tykkäät.

Hmm. pahoittelen virheitä, sitä sattuu sille joka tarkistaa lauseen per sana.

Annoy;

Sä osasit aika hyvin kuvailla sitä, mitä mä tässä hain - siis tunnetiloja meinaan.
Raukkaparoilla on vähän ongelmia...
Ja myönnetään, mun Malec on yleensä aika fluffyhöttömössösysteemiä, mutta kun niin niiden asioiden pitää olla.
Mitän se nyt oli kun sanoin Neithanille eilen...
Angstata saa, muttei tappaa :-D (okei, sä kyllä tapoit, mut tää on mun 'motto', jos niin voi sanoa)
Ja oikeestaan pitää myöntää, et mäkin tykkään vähän tälläsestä erilaisemmasta välillä, vaikka sellanen huumorihöttö saa mut hymyileen herkemmin.

Oi, loistava kuulostaa kivalta sanalta ;-D

Osan kaksi aloitan tässä sitten joskus...
Viikon tauko tulossa, kun mä lähden leirikouluun, mut viimeistään sen jälkeen sitten... Mutta se ilmestyy kyllä, mulla on IDEA.

Kiitos vielä kommenteista!

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Lauantaisyndrooma 1/2
« Vastaus #4 : 01.06.2011 18:47:13 »
A/N: Osaa kaksi. Hope u like it.
Kommenttia?
Tämä ei nimittäin ollut tarina siitä helpoimmasta päästä.

2/2
Sunnuntaiprobleema

Kello löi tik tak kahdeksalta aamulla. Oikeastaan kello oli tikittänyt samaa tahtia tunnin toisensa perään, joka toinen sekunti – kello jätätti, ja pahasti. Vaan eipä sillä, että ajalla olisi ollut kovinkaan suurta merkitystä Magnuksen käsivarsien kuristusotteeseen jumittuneelle Alecille, Alec kun ei voinut sieraintaan väräyttää, saati sitten porhaltaa puukko kourassa Instituutin takapihan demoniristiretkelle. Alec ei tahtonut Magnuksen havahtuvan unesta, johon tämä oli viimein vaipunut kitattuaan päänsä täyteen punaista ja ruostetta kirkkaampaa. Alec ei tahtonut Magnuksen avaavan silmiään, joista heijastui suru. Alec ei tahtonut Magnuksen raottavan huuliian, joilta putoilisi murhe. Alec ei tahtonut Magnuksen koskettavan poskeaan, kuin Alec olisi ollut vain harhaa, kuva unesta, jossa kaikki oli kuin oli ollut ennen. Alec ei tahtonut Magnuksen kyyristyvät patjankulmaan sykkyrälle ja itkevän. Alec ei tahtonut kohdata Magnuksen surua, Alec oli pelkuri, perääntyjä. Alec ei tahtonut sanoa enää sanaakaan – Alec ei tahtonut satuttaa. Siispä Alec makasi hiljaa aloittaan, hädin tuskin hengitti. Alec antoi Magnuksen paeta todellisuutta, joka ei ollut diskopalloilla tanssimista, sen Alec oli Magnukselle velkaa. Magnus oli onnistunut unohtamaan Alecin sanat sekunniksi, minuutiksi, tunniksi poikineen – Magnus nukkui huulet mutrussa, silmät ristissä, sikkuralla.

Vaan Alec ei ollut ollut yhtä onnekas, Alec muisti huudon, häpeän ja hyvästit, joita ei  ollut tarkoitettu heitettäviksi, ei koskaan. Alec muisti koston, särön, sirpaleiksi särkyneet sydämet. Alec muisti eteisen seinää vasten valahtaneen Magnuksen, kämmenen kuvan poskellaan, lukon, joka loksahti eteen onnen, taakse viimeisen suudelman. Alec muisti heijastuksen ikkunassa, ruudun takana keskisormeaan vilauttavan varjon, surun juonteiden juoksun poikki kasvojen, joille hymy ei aikonut palata. Ei vaaleanpunaisten sälekaihdinten raoista paistava aurinko ollut herättänyt Alecia, Alec kun ei ollut sulkenut silmiään alkuunkaan. Alec ei ollut tahtonut nukahtaa – Alec ei ollut voinut nukahtaa, ei voisi ehkä enää koskaan. Alecille riitti painajaiseksi Magnuksen itku, kyynelet, jotka Alec oli yömyöhällä pyyhkinyt peitonkulmaan, mutta joita ei edes aika voinut kuivata. Alec ei ollut tahtonut hukkua muistoon, jonka kourissa Magnus oli houraillut, huohottanut, huutanut – huutanut Alecia, ei Alecille. Alec oli pettänyt, ja silti Magnus kaipasi, anoi anteeksi. Alec oli jättänyt, ja silti Magnus etsi Alecia, kuljetti sormiaan tämän kalpeilla kyljillä, puristi tiukasti kainaloonsa. Alec oli kieltänyt, ja silti Magnus rakasti, tai ainakin luuli rakastavansa.

Eikä Alec siksi hennonut herättää velhoa, katsoa syyllisenä tämän meripihkaa lainehtiviin silmiin. Alec pelkäsi, pelkäsi sanojaan, tekojaan, sitä, ettei saisikaan koskaan anteeksi. Sillä ilman Magnusta Alecilla ei ollut mitään, ilman Magnusta Alec oli tuuliajolla vailla purjeenriekaletta, johon lopulta hirttäytyä. Ilman Magnusta Alec eli katatonisessa tilassa, sinisilmiensä aavalla ulapalla, jolta ei ollut paluuta. Ei Alec voinut raastaa velhon pitkiä sormia paljailta vyötäisiltään, kierähtää kanariankeltaiselta patjalta saappaisiinsa, kiskoa jalkaansa farkkuja. Alec ei voinut noin vain unohtaa Magnusta, kellauttaa tätä kerälle peiton alle selvittämään päätään viinistä, joka oli Alecin tähden ryypätty. Alec ei voinut olettaa, että Magnus vielä joskus nousisi, että Magnus ylipäätään tahtoisi enää nousta. Alec ei voinut hipsiä keittiöön kahville vielä viimeisen kerran, kitata kuumaa ja mustaa kurkkuunsa, laskea kuppia pöydälle Magnuksen mukin vierelle. Alec ei voinut olla tarttumatta mustekynään, tuhertamatta viestiä sanomalehtipinkkaan, kadota jälkeä jättämättä Magnuksen krapulasta. Alec ei voinut tassutella ovelle, jonka oli kerran lyönyt kiinni – ei yksin, ilman Magnusta. Alec ei voinut astua tuuleen, jossa ropisivat kyynelet, kumartua sateenvarjon alle, lähteä pois eikä koskaan palata – Alec ei edes tahtonut enää lähteä, Alecilla oli Magnus, tai ainakin oli joskus ollut.

Magnus kierähti kyljelleen, Alecin päälle. ”Alec.

Magnuksen kyljessä oli mahdoton nukkua, sen Alec oli saanut pikkutunneilla karvaasti kokea – Magnuksen darrapaini ei ollut uinumisen arvoinen löylytys. Vaan eipä sillä, että Alec olisi voinut ripsiään räpäyttää, uni kun ei ollut velhonnielijöitä varten. Alec ei ollut osannut nukahtaa, sulkea silmiään ja vajota läpi mustanpuhuvan tähtitaivaan. Alec ei ollut osannut antaa olla, pudota painajaiseen, johon eksyä. Vuosikausia Alec oli viettänyt yön toisensa perään kuunnellen Jacen rohinaa jaetusta makuupussista haaveillen, tosin tätä nykyä lähinnä korviaan runtelevaa räminää sadatellen. Jace oli vastannut herätyskellon toimesta joka kuudes sekunti, pitänyt Alecin valveilla viikon jokaisena yönä. Silti Jacen seinän takana Alec oli saanut silmänsä suljettua – Jace oli ollut turvallinen, toisin kuin Magnus terävine hampaineen ja rakennekynsineen. Magnuksen kainalossa Alec oli alkaa hyperventiloida – Alec oli vielä aivan liian syvällä kaapissa, jossa ei ollut hätäuloskäyntiä. Alec ei ollut valmis, ei olisi ehkä koskaan. Kuoriessaan seeprahaalarin Magnuksen yltä, Alec ei ollut voinut katsoa kuin viiltohaavoja velhon ranteissa, mustelmia suupielessä ja ohimoilla, ei tämän kullanruskeaa vatsaa, paljaita lanteita – Alec oli pelännyt liikaa, hävennyt omaa itseään, tirkistelyään. Alec ei ollut tahtonut tirkistellä – Alec oli tahtonut ottaa jalat alleen ja juosta, mutta yhtä kaikki, siihen hän oli jäänyt, velhonsa käsivarsille velho käsivarsillaan.

Mutta ei Alec ollut saanut unta. Alec ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään kivulta, joka poltti tuuleen karanneita sirpaleita, jotka vielä viikko takaperin olivat olleet sydän, joka tietämättään rakasti. Alec ei ollut nukkunut sekunnin murto-osaakaan mustelmilta, jotka painuivat hänen pimeässä valkoisena loistavalle iholleen kuin mustetarhrat. Alec oli ansainnut jokaisen iskun, naarmun, verta pisaroivan haavan viimeistä ruhjetta myöten – jokainen lyönti oli sana, jonka Alec oli huutanut kuuroille korville, mykille huulille, sydämelle, joka ei ollut enää ennallaan illan jälkeen illan, jona Alec oli kuiskannut viimeisen kerran – kuiskannut vihaavansa. Ja Alec kesti nyrkit, jotka kutittelivat kylkiluita, kasvoja, varjoihin painuneita silmäkulmia, jotka kastuivat äänettömistä kyynelistä. Ehkä Alec oli joskus huutanut, vaan viimein oli tullut aika pitää suu supussa ja niellä sanojensa seuraukset, kipu, joka viilsi kuin sekundasteele. Sanat survottiin takaisin suuhun, joka ne oli ilmoille huutanut, niillä syytellyt, satuttanut – Alecin oli aika maistaa omaa lääkettään, vihaa, jonka oli antanut särkeä sydämen tai kaksi. Ei Magnus oikeita suoria unissaan iskenyt, siitä Alec oli varma. Ei, Magnus ei ollut sammunut aikoen vedellä viinapulloja aina aamunkoittoon ja sen yli –  Magnus oli unessa, joka ei ollut unta. Magnus nukkui, mutta oli silti hereillä. Ja vaikka Magnuksella olisi ollut aihetta hymyillä, hän itki.

Alec – älä mene.” Magnuksen käsivarret kiertyivät Alecin vyötäisille, sormet tanssivat ristiselällä, bokserien kuminauhalla. Alec värähti.

Alecilla oli ollut koko yö aikaa ajatella, rypeä itsesäälissä ja itkeä pillitää. Alecilla oli ollut koko kuhmujen, kylmänhien ja kieriskelyn täyteinen yö aikaa vatvoa virheitä, jotka olivat jääneet taakse, eksyneet vällyjen väliin, virheitä, jotka odottivat huomisessa, ajassa paremmassa. Alecilla oli ollut aikaa kaivaa esiin unohdetut sanat entisestä, kelata, kuunnella. Alec saattoi muistaa riidat, raivon ja rakkauden, joka ei ollut antanut periksi kuin yhden ainoan kerran – sen kerran, kun Alec ei ollutkan osannut enää antaa anteeksi. Alec oli lähtenyt, läimäyttänyt kiinni lukon, joka oli kaikki, mitä hänellä oli koskaan ollut – Alec oli jättänyt Magnuksen, se oli virhe täynnä tuskaa, jonka veroista Alec ei ollut kokenut Magnuksesta puhumattakaan. Alecilla oli ollut aikaa kasata virheiden taakka harteilleen uudelleen ja uudelleen, purkaa pakaasit ja pakata kuormaan yksinäinen kyynel lisää. Alec oli saanut Magnuksen itkemään, sinisilmänsä itkemään – kaiken takana oli Alec, itkun takana oli Alec. Alec oli se, joka oli mennyt, kadonnut Brooklynin pimeään. Alec oli se, joka oli kieltänyt rakkauden kerran jos toisen ja yhä edelleen. Alec oli se, joka ei osannut myöntää rakastavansa, vaikka rakasti, rakasti Magnusta enemmän kuin mitään muuta.Alecilla oli ollut aikaa hävetä virheitään itku kyynelkanavissa poltellen, kyynelet ryöpyten suolaputouksena poskille. Alecilla oli ollut aikaa hävetä silmät päästään.

Magnuksen käsi hakeutui Alecin lapaluun kaarelle, riimukirjaimille niskaan. ”Alec – Alexander – missä sinä olet?

Alec oli tekopyhä. Alec oli pelkuri, se, joka ei ollut koskaan osannut olla rohkea. Alec tahtoi olla näkymätön, poissa sieltä, missä silmät seurasivat, katseet kiertelivät, etsivät uhreja. Alec ei ollut tahtonut kenenkään näkevän, ei edes Isabellen, joka oli tiennyt niin kauan, kuin Alec jaksoi muistaa. Alec ei ollut tahtonut kenenkään kuulevan, etenkään kultatukkaisen ja kuvankauniin Jacen, joka tätä nykyä tiesi paremmin kuin hyvin, ketä isoveli rakasti, tai ainakin oli ennen rakastanut. Ei Alec enää Jacen perään haikaillut, Alecilla oli ollut kohde kiikarissa, jonka linssi oli jo särkynyt sydämen rinnalla. Alec ei tahtonut kenekään puhuvan, mutta Isabelle oli supattanut sivu suunsa, laverrellut Alecin salaisuuden muulle maailmalle, sille planeetan puolikkaalle, jonka Alec ei ollut tahtonut saavan vihiä siitä, missä Alec tapasi yönsä viettää, tai oli ennen tavannut. Alec ei ollut tahtonut kertoa – Alec ei edes ollut osannut kertoa, Alec oli aina pelännyt liikaa. Alec oli tahtonut hiipiä varjoon, joka Isabellesta lankesi, varjoon, joka kasautui Jacen jalkojen juuren päivänpaisteella, varjoon, jonka Maxin silmälasit polttivat Instituutin lattiamattoon. Alec oli tahtonut kätkeytyä Klaavilta, vanhoilta kravattikauloilta, jotka eivät tienneet, millaista oli olla erilainen, heteroiden hylkäämä.

Ja sen ainoan, joka ei olisi kääntänyt selkäänsä, Alec oli suistanut alkoholismiin, hukuttanut pulloon täynnä punaista. Alec oli viillellyt Magnuksen sydämen kappaleiksi, murskannut, murjonut. Magnus oli valinnut eutanasian, Magnus oli tahtonut nukkua pois huudon, joka Alecia piinasi painajaisissa, unessa, valveilla. Magnus oli kulautellut kurkkuunsa vihaa väkevämpää, kunnes peukalo painui suuhun ja ripset poskelle, jolle pulppusivat pisarat, joita ei viinalla voinut huuhtoa likakaivoon – itkua ei kuuraa puhtaaksi puhtaaksi punaviini, ei humala. Magnus kesti kyynelet, Magnus maksoi kanveesista pitkän porun. Se ainoan, jonka tähden Alec oli raottanut kaappinsa skininkestävää ovea, hän oli jättänyt heitteille, hylännyt alle sateenkaarilipun, jota kantamaan itsekin kuului – kyllä Alec sen tiesi, oli aina tiennyt. Herra Inkvisiittori, jopa Isabelle oli tiennyt sen! Sen ainoan, jota Alec oli koskaan todella rakastanut, hän oli ravistanut irti ranteestaan, karistanut lahkeensa laskoksesta. Alec oli riuhtonut ja raastanut – Alec oli lähtenyt ovet paukkuen ja housut kintuissa, Magnus kun ei luovuttanut riuhtomatta. Sen ainoan, jonka takia Alec eli, hän oli joutunut lopulta keräilemään palasina kylmältä asvaltilta, jolle oli lasinsirujen seassa särkynyt rakkaus, viimeisen illan jäljiltä korjauskelvoton, vajavainen. Sen ainoan, jonka viereen Alec oli öisin käpertynyt, hän oli joutunut hyssyttämään uneen vailla suudelmaa, kuiskausta, kosketusta.

Alec – tule takaisin,” Magnus henkäisi rutistaen Alecin keuhkot tyhjiksi kuin kertakäyttölakkapullon.

Ja Alec kiersi käsivartensa tiukasti Magnuksen ympärille, puristi takaisin, kunnes velho haukkoi henkeä – Alec ei tahtonutkaan enää päästää irti. Alec tahtoi Magnuksen, tämän krapulankalpeat kasvot, mustelmille painuneet luomet, tummat kaaret poskipäillä. Alec tahtoi Magnuksen, tämän sinisenkirjavat silmäkulmat, leualle kyynelpurona noruneen mascaran, viinankatkuisen haukotuksen. Alec tahtoi Magnuksen, tämän tahmean tukkutukan, geelisiilin ja kimalteen korvannipukoilla. Alec tahtoi Magnuksen, tämän solisluiden kuopan, vatsan, kaiken lanteista alaspäin varpaat mukaan lukien. Magnusta katsellessaan Alec ei osannut hävetä, haalistua, häilyä näkymättömiin. Magnusta katsellessaan Alec ei nähnyt mitään väärää rakkaudessa, jota ei koskaan kuulutettaisi julki kirkon katedraalissa, jolle ei kirjoitettaisi vihkivaloja, josta ei syntyisi punanaamaisia pentuja sairaalasänkyyn, taksin takapenkille tai lentokoneen lattialle. Magnusta katsellessaan Alec ei ajatellut inhoa Inkvisiittorin kasvoilla, vanhempiensa vihaa, Isabellen katuvaa katsetta – vasta Magnuksen kadotessa kauas pois suihkuverhon tuolle puolen Alec saattoi nähdä totuuden, jota ei olisi tahtonut kohdata. Magnusta katselleessaan Alec unohti velvollisuutensa, vyön, kellokortin, joka tuli leimata aamukuudelta. Magnusta katsellessaan Alecilla oli kaikki, mitä saattoi toivoa, tai ainakin oli ollut.

”Minä olen tässä”, Alec kuiskasi ääni väristen, kädet täristen. ”Magnus, minä olen tässä.”

Ehkä Alecin olisi ollut aika lähteä livohkaan, luikerralla vastuusta vielä viimeisen kerran, livahtaa tiehensä anteeksi pyytämättä. Ehkä Alecin olisi ollut aika läpsytellä lätäköiden poikki Instituutille tykkituleen – uusi päivä, uudet teilaustyöt, tapot kutsuivat ahoi, kaikki miehet serafiteriin. Ehkä Alecin olisi ollut aika antaa vain olla ja unohtaa, kuten Isabelle teki haltiaa vaihtaessaan, tai Jace katsoessaan läpi sormien Claryn vampyyrikokeiluja – mennyt on mennyttä, mitäpä turhasta tuskasta. Ehkä Alecin olisi ollut aika ottaa steeleensä irvistyksestä Magnuksen kasvoilla, suupielistä pilkistävistä kulmahampaista, joilla saattoi raadella muutakin, kuin kaulahuivin hapsuihin kätkeytyviä fritsuja. Ehkä Alecin olisi ollut aika katkaista aortta niin ikään napanuoran puutteessa – mennä, eikä koskaan palata. Ehkä Alecin olisi ollut aika antaa armonisku, survoa pari sydämiä alas hissikuiluun ja heitellä konfletteja päälle. Ehkä Alecin olisi ollut aika riuhtoa tiensä vapauteen, kiivetä kanariankeltaiselta patjalta, purra huulensa verille. Ehkä Alecin olisi ollut aika jättää rauhaan Magnus, ja ruveta ikisinkuksi ennen kuin oli liian myöhäistä marssia huoltoon sydänkirurgiselle teholle. Mutta Alec ei tahtonut – Alec ei tahtonut livistää elämästä, josta Magnus oli tehnyt elämisen arvoista.

Alec puhalsi mustat piikit Magnuksen kasvoilta, suki kiharat korvan taa. ”Magnus, avaa silmät – minä olen tässä.”

Magnus rypisti otsaansa. ”Sinä olet unta – Alec on vain unta, ääni minun päässäni, jossa viime öinä on asunut enemmän harhoja kuin Cosmopolitaneita Jacen kalsarikorissa.”

Alec nielaisi. ”Minä en tiedä, millaista likapyykkiä Jace huoneessaan hautoo.”

”Ei, etpä tietenkään”, Magnus mutisi nuollen ruosteenpunaisia suupieliään – viiniä, verta, kyyneleitä, ”Alec ei koskaan pengo velipuolensa jemmoja, sen velhoeksä hoiti enemmän kuin mielellään.”

Alec kurtisti kulmiaan. ”Ja minä luulin, että sinä vietit tunnin suihkussa – purin kynnet verille kyynärpäihin saakka kuunnellessani avaimenreiästä äidin kaulinmarssia keittiön suunnalla, ja sinä stalkkasit Jacen kalsareita?”

”Harhat eivät pureskele”, Magnus huomautti kääntäen selkänsä Alecille – asia loppuunkäsitelty.

Vaan Alec ei aikonut luovuttaa niin helpolla, häipyä pahan sään aikana, luikkia Instituuttiinsa vyö koipien välissä roikkuen. Alec oli jäänyt, antanut periksi, antautunut – Alec ei aikonut mennä, Alec ei tahtonut kohdata Jacen katsetta, Isabellea, vanhempiaan, joiden naamasta saattoi lukea epäilyksen. Alec oli tehnyt valintansa, valinnut Magnuksen. Alec kampesi Magnuksen vasten rintaansa, koitti unohtaa tämän olevan alasti, epäonnistui, ja punastui korviaan myöten. Alec kiersi Magnuksen kylmät sääret polvitaipeisiinsa, kuljetti sormiaan pitkin tämän paljasta vatsaa, kylkeä, peitonreunan alle katoavia vyötäisiä aina ristiselälle saakka. Alec tunsi Magnuksen hengityksen kaulallaan, ripset poskellaan, kädet niskansa takana. Alec kiipesi Magnuksen lanteille, kietoutui velhoon ja untuvatäkkiin, jotka molemmat tuoksuivat vaniljalta – Magnukselta. Alec kumartui, painoi huulensa Magnuksen huulille, joilla yhä maistui viini, punainen rosé. Magnus henkäisi Alecin huulille – Alec ei ollut koskaan suudellut, se oli aina ollut Magnus, joka tyrkkäsi pojan hellästi vasten kivisenää ja hyökkäsi. Alec tunsi Magnuksen vastaavan epäröiden suudelmaan – harha maistui Alecilta, pepsodentpurkalta, pepsimaxilta, ei harha ollut harhaa ollenkaan. Alecin huulet vaelsivat pitkin Magnuksen poskea, poimivat kuivuneet kyynelet, itketyn itkun.

Magnus reväytti silmänsä auki, pupillit kaventuivat auringonpaisteessa. Magnus räpytteli silmiään, kirosi keskitaivaalla möllöttävää kaasupalloa ja iski otsansa tyynyyn, joka oli veden- vaan ei kyynelenkestävästä kajalista musta. Alec pyyhki tahrat Magnuksen kasvoilta, hiuksista, ja laski päänsä tyynylle tämän siilin vierelle. Ja Alec odotti, kunnes Magnus sai selätettyä auringonpaisteen, rullattua luomensa levälleen. Alec odotti, kunnes Magnuksen katse tarkentui ja huulille levisi surullinen hymy, irvistys. Alec odotti, kunnes Magnus yritti irrottautua hänen otteestaan, kiskoa kätensä vapaaksi, kieräyttää Alecin lattialle. Mutta silloin Alec ei enää odottanut –ei voinut odottaa. Alec piti kiinni velhostaan kuin hengenhädässä – Alec ei voinut päästää irti, ei enää. Magnus repi, raastoi ja rimpuili Alecin sylissä, mutta Alec ei antanut periksi, vaan kiristi käsivarttensa otetta tämän vyötäisillä. Magnus puri ja potki, mutta Alec kesti kivun, iskut, uuden kerroksen mustelmia. Magnus tahtoi pois, Alec taas kulkea mukana. Alec ei tahtonut enää erota, hypätä vielä ulos ikkunalaudalta ja kuolla kyynelet vesilätäkköön sulaen, ei, sen aika tulisi vasta minuuttia myöhemmin. Alec ei tahtonut mennä vain, koska Magnuksella oli vuosisadan krapula – Alecilla oli jotakin sanottavaa ennen potkua farkuntakamukseen, ilmalentoa asvaltille. Alec käänsi Magnuksen kasvot vasten omiaan, kuiskasi tämän korvaan viimeisen sanan, jolla enää oli merkitystä. Ja Magnus katsoi Alecia ja Alec Magnusta sanaakaan sanomatta – muita sanoja ei tarvittu.

Magnus oksensi laidan yli aamutossuun, pulautti punaista viiniä Alecin hylätyille farkuille ja haalariin, joka oli kurasta ruskea. Mutta Alec ei välittänyt, vaikka suudelmat maistuivat sapelta – Alecilla oli Magnus, eikä muulla ollut merkitystä.

*

Pojan pienen
unohti eilinen
pojan pienen
erilaisen

Pojan pienen
jätti huominen
pojan pienen
sinisilmäisen

Pojan pienen
vei aamu varhainen
pojan pienen
korppitukkaisen

Pojan pienen
puhalsi puuska yksinäinen
pojan pienen
luokse entisen rakkauden

*


Sitä kommenttia?

Neithan

  • Bitchking
  • ***
  • Viestejä: 307
  • Words are wind
Vs: Lauantaisyndrooma 2/2 1.6
« Vastaus #5 : 01.06.2011 23:49:34 »
Tiedätkö mitä. Sä kirjoitat liian kauniisti.

Edellinen osa oli katkeransuloinen, tämä oli kaunis ja surumielinen. Kuvailu oli upeaa, etkä tyytynyt tavallisiin muruneihin sydämiin, vaan käytit monia eri ilmaisuja.
Magnus on niin suloinen, vaikka se vain nukkuukin. Pakostakin tuntee myötätuntoa velhoa kohtaan, vaikka ei Aleckaan jää myötätunnosta paitsi. Raukka yrittää korjata tilanteen parhaansa mukaan, vaikka välillä ei tajua tunteista ja ihmissuhteista yhtään mitään.

Lainaus
”Harhat eivät pureskele”
Hajosin tuolle. Vaikka ficci on angstinen, kommentti sopii erinomaisesti tekstiin.

Kirjoitusvirheitä oli kai yksi, mutta en vaivaudu etsimään sitä. Ei se ketään kiusaa.

Epämääräinen kommenttini menköön kellonajan piikkiin.
You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be

Avatar by Raitakarkki

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Lauantaisyndrooma 2/2 1.6
« Vastaus #6 : 02.06.2011 21:25:40 »
Neithaaan

Kiitos kommentista, mun ei tarvinnut edes uhkailla.

Hehe, olen antanut agstille vallan. Voi hitto. Pitäs varmaan palata huumoriin jossain vaiheessa, mut mulla on ainakin yksi angsti kehitteillä. Mutta älä huoli, mä olen ja tulen aina oleen niitä ihmisiä, jotka ei sulata tarinoita joissa ei ole onnellisia loppuja ;-D Okei, ton sä taisitkin jo tietää. Luulisin.

Ja joo, mulla tais reploissa livahtaa kuitenkin pikkasen huumorimmalle puolella, mut hyvä jos ei haitannut.
Ja älä suotta eti virheitä, pääsin kerrankin helpolla! ;-DD

Kiitti.