Lupaus huomisesta
Fandom: Darren Shan
Paritus: Darren/Crepsley, (Crepsley/Arra)
Genre: draama, pienenpieni fluff
Ikäraja: S
Vastuunvapautus: En omista hahmoja, ne on täysin Darren Shanin tuotantoa.
A/N: Varoitan nyt heti niitä, jotka ei ole lukeneet Darren Shanin yhdeksättä kirjaa (enmuistanimeä), koska spoilaa sitä ehkä pikkuriikkisen lopussa. Osallistuu multifandomiin ja perpektiiviä parittamiseen opettaja-parituksella.
*
Nimeni on Darren Shan. Olen puolivampyyri. Ennen olin ihminen, mutta monia vuosia sitten Crepsley niminen vampyyri veretti minut ja teki minusta kaltaisensa. Hän on opettanut minut vampyyrien tavoille. Juon ihmisverta pysyäkseni hengissä, olen voimakkaampi kuin yksikään ihminen ja vaikka joskus vaivun epätoivoon, kaipaan perhettäni, tunnen silti, että tämä on vasta elämäni alku.
Nyt olen myös vampyyriprinssi. Pelastin vampyyrien heimon varmalta kuolemalta, joten he valitsivat minut prinssikseen. Se on oikeastaan aika hämmentävää, kun jokainen vastaantuleva vampyyri täällä vampyyrivuoressa hymyilee hyväksyvästi ja tulee ehkä jopa vaihtamaan kanssani muutaman sanasen.
Crepsley ei kuitenkaan anna minun määräillä itseään, vaikka prinssi olenkin. Hänelle olen yhä se sama kokematon oppipoika, jolle oli hirvittävän vaikeaa aluksi juoda ihmisverta. Välillä kuitenkin huomaan Crepsleyn katsovan minua, jolloin hänen kasvoillaan loistaa ylpeys. Hän on ylpeä minusta.
Crepsley merkitsee minulle nyt kaikkea. Hän on perheeni - voisin jopa sanoa, että kuin isä, mutta ei se niin ole. Crepsley on minulle enemmän. Hän on koko elämäni, enkä tiedä mitä tekisin, jos hän kuolisi.
Ajattelen kuolemaa usein, sillä siitä on tullut nyt osa elämääni. Olenhan minä jo kerran kuollut ja noussut haudastakin. Ja kun on vampyyri, sitä vain joutuu katsomaan vierestä, kun tutut ihmiset kuolevat pois. Meistä kukaan ei voinut tehdä mitään, kun Arra kuoli, minä en voinu tehdä mitään estääkseni Gavnerin kuoleman. Minä saatoin vain kostaa, mutta se ei kuitenkaan saanut Gavneria takaisin elämään.
Joskus me Crepsleyn kanssa puhumme näistä asioista. Puhumme kuolemasta. Kerron siitä, kuinka kaipaan perhettäni, joka luulee minun olevan kuollut. Kerron painajaisistani, jotka koskevat Gavneria. Hän puolestaan kertoo omasta perheestään, elämästään ennen minua ja vampyyreita. Hän kertoo myös Arrasta, mutta siitä minä en oikeasti haluaisi kuulla.
En halua nähdä tuskaista ja kaipaavaa ilmettä Crepsleyn kasvoilla, kun hän puhuu Arrasta. Crepsley rakasti sitä vampyyria. Minä tiedän sen, mutta en hyväksy sitä. Mustasukkaisuus repii sisuksiani aina, kun hän puhuu Arrasta. Tuntuu kuin hukkuisin johonkin, mitä ei ole olemassakaan.
Sanoin siitä Harkatille luullen, että kyseessä oli vain jokin vampyyreille ominainen tunne. Tunne siitä, että haluaa toisen vain itselleen. Minä haluan Crepsleyn vain itselleni. En halua hänen rakastavan menneisyyteen kuuluvaa vampyyria, joka nyt on jo kuollut. Haluan, että Crepsley on minun.
Harkat katsoi sillon minua tarkasti. Hänen tummat silmänsä olivat tutkimattomat ja minua hermostutti. Lopulta Harkat totesi, että kyseessä on jokin muu. Kyseessä on rakkaus.
Se sana hermostuttaa minua. Saa minut pelkäämään, että Crepsley huomaa ne kaikki katseet joita minä häneen salassa luon. Pelkään hänen kuulevan sydämeni jyskyttävän liian lujaa. Hänen läheisyytensä saa minut sekoamaan sanoissani, punastelemaan. Olen kaikkea sitä, mitä ennen en ole ollut ja se sana, joka ajatuksissani pyörii, sekoittaa päätäni vielä enemmän. Rakkaus.
Joskus, kun Crepsley ei usko minun näkevän, hän katselee minua. Hänen silmissään on arvioiva katse, hieman epäröintiä ja hellyyttä. Ne katseet, joita hän minuun pikaisesti luo, ovat pelastukseni. Ne valavat minun heikkoa toivon liekkiä, että hän ehkä joskus unohtaisi Arran ja huomaisi minut. Ne katseet saavat minut myös pelkäämään. Pelkään, että hän tietää tunteistani, liiasta kiintymyksestä häneen.
Crepsley lupaa minulle parempaa elämää. Hän sanoo, että kun sota on ohitse, hän näyttää minulle maailmaa, kenties tekee minut vertaisekseen. Ehkä sitten saan myös rohkeutta, rohkeutta kertoa tästä kaikesta, näistä tunteista ja toiveista.
Ajatellessani tätä kaikkea, tuijotan Crepsleytä liian pitkään. Hän huomaa ja arpisille kasvoille ilmestyy ilkikurinen hymy. Ja minä toivon, että saisin suuni auki, jotta voisin kertoa hänelle jo nyt. Haluaisin kertoa ennen kuin kaikki on liian myöhäistä, sillä sisälläni lepää pelko ja levoton aavistus tulevasta kuolemasta, jota en pysty estämään.