Ficin nimi: Me olemme hengissä nyt
Kirjoittaja: sharony
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Harry/Ginny, Ron/Hermione
Yhteenveto: Tulossa kaksi erillistä vahvasti canoniin nivoutuvaa lukua. Ensimmäinen sisältää epätoivoa sodan aikana, toinen fluffya sodan jälkeen.
Haaste: osallistuu musiikkihaasteeseen Juha Tapion kappaleilla.
Vastuunvapaus: Kaikki kunnia Rowlingille, jonka luomusta tämä koko maailma on.
A/N: Juha Tapiosta inspiroituneena ei vaan voinut kirjoittaa muuta kuin tällaista herkistelyä.
1. Jossakin tuolla paikkamme on
Tunnustelin kädelläni kaulassani olevaa medaljonkia. Se painoi raskaana ja kylmänä rintaani vasten. Makasin pimeässä teltassa omassa sängyssäni enkä halunnut liikahtaakaan. Tunsin olevani aivan voimaton ja haluton tekemään elettäkään. Voi kuinka minun oli ikävä Ginnyä. Ginny… Jos Ginny olisi nyt tässä, ottaisin hänet hellästi syliini. Suutelisin tyttöä joka paikkaan. Antaisin rakkauden täyttää mielen ja kehon. Antaisin itselleni luvan rakastaa, ottaisin Ginnyn rakkauden vastaan. Heittäisin tämän hiivatin medaljongin jorpakkoon. Mutta se oli mahdotonta. Oli ollut kaiken aikaa. Ne hullut viikot viime keväänä… Se oli ollut mahdotonta jo silloin. Ehkä jonain päivänä, jos saisin Dumbledoren antaman tehtävän täytettyä… Ehkä silloin olisin mahdollista palata niihin utuisiin päiviin, kun olin saanut Ginnyltä lohtua ja rakkautta.
Henkäisin syvään muistaessani suudelman Kotikolossa ennen kuin jouduimme Ronin ja Hermionen kanssa lähtemään sieltä. Sen täytyi tarkoittaa, että Ginnykin välitti, vakuuttelin itselleni. Pitkinä yksinäisinä öinä vuoroin uskoin siihen ja vuoroin uskoin Ginnyn unohtaneen minut.
Ginny oli minulle kaikki. Ja silti ei ollut mitään, ellen saisi tehtävääni suoritettua. Voi miten paljon toivoin, ettei se olisi minun vastuullani. En ollut itse valinnut tällaista osaa. En olisi mistään hinnasta halunnut olla poika-joka-elää, Valittu, enkä mitään muutakaan. Jos olisin saanut valita, olisin ollut tavallinen poika, elänyt omien vanhempieni kanssa ja koko Voldemortia ei olisi ollut olemassakaan.
Mutta Voldemort oli olemassa. Ja yrittämällä tappaa minut, hän oli sinetöinyt minun kohtaloni kiinni itseensä. Minun oli tuhottava hirnyrkit ja Voldemort, tai kuoltava sitä yrittäessäni. Näin yöllä ajatus ei tuntunut kunniakkaalta. Se tuntui ihan saakelin pelottavalta. Se tuntui siltä, että kai kuolemaansa olisi voinut astua helpomminkin. Medaljonki painoi kaulassani, kietoutui ympärilleni, ihan kuin se yrittäisi sanoa “Siitä vain, yritä pois, kuolet kuitenkin! Et ole mitään minun rinnallani, et mitään!” Jos olisin pystynyt, olisin ottanut medaljongin kaulastani pois, mutta nyt tuntui, etten kyennyt edes siihen.
Voi Ginny… Kuinka kaipasinkaan häntä. Kuulin hiljaiset askeleet, kun Ron liikkui tummissa varjoissa varovasti, lähes huomaamatta Hermionen luokse. Kuulin kuinka Ron sai jäädä. Kuinka toiset kaksi saivat lohtua toisistaan. Minulle ei lohtua ollut.
--------------
Aamun sarastaessa kömmin pois teltasta, sillä halusin antaa toisille vähän yksityisyyttä. Istuskelin teltan edessä tuijottaen kaukaisuuteen, kun toiset tulivat myöhemmin ulos.
“Tämä on erilaista kuin odotin,” Ron sanoi raskaasti kun olimme tuijotelleet hetken yhdessä vielä pimeää taivaanrantaa. Tiesin, että tämä oli raskasta myös heille, mutta en ollut uskonut heidän luovuttavan. Olin luullut, että olimme tässä yhdessä.
“Ei teidän ole pakko jäädä,” pakottauduin sanomaan.
“En minä sitä tarkoittanut!” Ron kiivastui. “Tarkoitin vain… Minä odotin, että me jotenkin… voitaisiin tehdä jotakin. Tämä… Eihän me oikeastaan voida tehdä yhtään mitään!” Hermione laski kätensä rauhoittavasti Ronin käsivarrelle, mikä sai ikävän Ginnyyn riipaisemaan vieläkin syvemmältä.
“Ettekö te mieluummin leikkisi kotia jossain aivan muualla, ihan kahdestaan?” Harry oli purra kieleensä kun näki Hermionen pahastuvan.
“Ota medaljonki kaulastasi,” Hermione pyysi pakottaen itsensä rauhalliseksi, “olet selvästi pitänyt sitä liian kauan.” Harry pujotti medaljongin päänsä yli ja ojensi sen Ronille, joka ei selvästikään olisi halunnut ottaa sitä, vaan puristi sitä kädessään.
“Harry, me olemme täällä sinun mukanasi, koska yhtälailla kuin sinun kuuluu tehdä tämä, meidän kuuluu olla sinun mukanasi. Tiedät yhtä hyvin itsekin, että Dumbledore halusi meidän seuraavan sinua. Ja me emme lähde mistään hinnasta.”
“Kyllä me tiedettiin, Harry, ettei tämä ole helppo matka. Meitä on kyllä varoitettu. Tulee mitä tulee, tässä me ollaan. Yhdessä, Harry. Yhdessä,” Ron puuskahti ärtyneenä. Tuntui hieman helpottavalta kuulla heidän puhuvan noin, mutta vain hieman.
“Entä jos tässä ei käykään niin kuin me toivotaan?” kysyin tukahtuneesti. “Entä jos me ei saadaakaan hirnyrkkejä tuhottua? Eihän me edes tiedetä mitä ne on? Jos me kuollaan, kun me yritetään jotain näin epätoivoista ja typerää? Entä jos minä ymmärsin väärin Dumbledoren tarkoituksen?” kaduin jo puhuessani, että olin paljastanut syvimmän pelkoni. Minun kuului tietää, mitä tehdä. Mutta kun en tiennyt!
Aamun ensimmäiset auringonsäteet hiipivät puiden takaa ja osuivat heidän leiripaikkaansa.
“Sitten me ollaan ainakin yritetty,” Hermione sanoi vakavasti, “toiset taistelevat omalla tavallaan, meidän on taisteltava näin.” Pakottauduin yrittämään hymyä. Istuimme vierekkäin teltan edessä ja katselimme, kuinka aurinko nousi ja valaisi maiseman.
“Kiitos,” sanoin hiljaa. “Kiitos kun olette kanssani. En usko, että selviäisin tästä ilman teitä.” Olimme vielä hetken hiljaa, ennen kuin nousimme kaikki viivytellen seisomaan.
“Anteeksi, mitä sanoin äsken. Tuota… olen iloinen, että te… että… no, te tiedätte.” Tunsin kasvojani kuumottavan ajatellessani yöllä kuulemiani ääniä. Hermione puhkesi hymyilemään ja halasi minua lujasti.
“Kiitos, se merkitsee meille paljon! Ron pelkäsi vähän, mitä sinä sanoisit, mutta minä sanoin, että sinä ymmärrät kyllä.” Ron näytti vaivaantuneelta. Minä tunsin olonsa vaivaantuneeksi. Kaikesta päätellen Ron ei ollut myöskään tarkoittanut minun edes tietävän siitä yhtään mitään. Jatkoin matkaani mennäkseni telttaan sisään, kun Ron pysäytti minut tarttumalla olkapäähänä kevyesti.
“Kuule Harry. Tiedäthän, että Ginny odottaa sinua.” Minun teki mieli sanoa, että haluaisin mennä heti. Unohtaa kaiken tämän, jättää medaljongin tänne ja mennä Ginnyn luokse, ottaa kiinni tytöstä ja upota unohdukseen.
“Tiedän,” sanoin vain.
Juha Tapio: Kanssasi sun
Meille sanottiin: matkaan jos lähtee niin matkalla haavoittuu
Ja tulisena hehkuvat vasket himmeiksi kolhiintuu
Olkoon niin
Olkoon niin
Mä tahdon elää sen kaiken
Kanssasi sun
Kanssasi sun
Sotien päältä luoksemme hiipii vakaa ja väsymätön aurinko
Viereisen parin väsyneet sormet hämärässä löysivät toisensa jo
Olet unessa vielä mun olkaani vasten
Otsasi uurteissa tähtien tiet
Valonsäteistä syttyy ikkunanpisarat,
tehtaiden piiput, linnut ja piet
Eikä meistä jää mitään aikojen päästä
Muista ei kukaan mihin päädyttiin
Mutta jossakin tuolla paikkamme on ja jos niin ei käy
Me olemme hengissä nyt