Title: Synnistä ja jumalasta
Author: Violet Baudelaire
Fandom: La Esperanca
Rating: K-11
Genre: Draama, fluff
Pairing: Robert/Georges
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä saa tästä mitään korvausta. Tarkoitukseni ei myöskään ole arvostella kristinuskoa tai loukata ketään.
A/N: Kirjoitettu hetken mielijohteesta, halusin tehdä "kriiseilevän" Georgesin. Ei pitäisi spoilata mitään yksittäistä osaa, tässä kuvittelen poikien olevan täysi-ikäisiä ja seurustelleen jonkin aikaa. Georgesilla on hiukan vaikeuksia sopeutua elämään suhteessa, jota "kirkko" ei varsinaisesti hyväksy. 500 sanaa, onko se sitten ficletti, vai mikä, mutta pitkä tämä ei varsinaisesti ole.
Synnistä ja jumalasta”Georges, minne olet menossa?” Robert tarttui poikaystävänsä käsivarteen ja loi tähän huolestuneen katseen. Georgesin kasvoilla oli jälleen se tuttu, ahdistunut ilme, joka tuntui piirtyneen niille viime aikoina yhä useammin.
”Ripittäytymään”, Georges vastasi vaimealla äänellä vältellen katsekontaktia. Nuorukaisen sormet olivat puristuneet tutun rukousnauhan ympärille ja Robert vaistosi sen olevan kaikkea muuta kuin hyvä merkki.
”Miksi?” Vanhempi tivasi päästäen irti toisen kädestä ja vieden omansa puuskaan. Hän ei vielä tänäkään päivänä ymmärtänyt Georgesin tapaa – tarvetta – käydä jatkuvasti kirkossa rukoilemassa, ripittäytymässä… Robert ei ymmärtänyt, miten jokin sellainen sai Georgesin tuntemaan olonsa hyväksi.
Georges varoi visusti kohtaamasta toisen katsetta, mutta tiesi, ettei pääsisi lähtemään ennen kuin vastaisi.
”Koska olen tehnyt syntiä.”
Jo pelkästään sen sanominen sai karvaan sapen kohoamaan Georgesin kurkkuun ja hän räpytteli kiivaasti silmiään, ettei Robert huomaisi niiden kostuneen.
Hetken eteisessä vallitsi soiva hiljaisuus, ennen kuin Robert jysäytti nyrkkinsä seinään.
”Ei taas tätä, Georges! Miten monta kertaa tästä on puhuttu? Onko kyse tällä kertaa siitä tämänaamuisesta vai?” ruskeatukkainen kihisi pidätellystä kiukusta ja hänen teki mieli repiä rukousnauha Georgesin käsistä, paiskata se lattiaan niin, että helmet lentelisivät.
”Robert…”
”Onko meidän rakkautemme oikeasti sinusta syntiä?” Robertin kämmeniin sattui, kun kynnet pureutuivat niihin. Hän vihasi Georgesin jumalaa näiden keskustelujen jälkeen aina vain enemmän.
”Minun olisi pitänyt syntyä tytöksi”, Georges ei suostunut edes katsomaan poikaystäväänsä silmiin ja Robertille siinä oli vastausta kylliksi. Toisen asenne sai Robertin hyppimään seinille.
”Georges…”
Vaaleatukkainen värähti, kun Robert tarttui häntä lujasti hartioista ja painoi päättäväisesti vasten viereistä seinää.
”Minä rakastan sinua juuri tuollaisena, kuinka monta kertaa se pitää sanoa?” Robert painoi otsansa toisen otsaa vasten.
”En halua tyttöä, haluan sinut. Georgesin, joka on poika, jota ei tarvitse kohdella särkyvänä. Joka lyö takaisin, muutenkin mäiskäyttää, kun siltä tuntuu”, pieni virnistys kohosi Robertin suupieliin viimeisen lauseen kohdalla, eikä Georges voinut olla vastaamatta siihen.
”Minähän pyysin sitä anteeksi…” Georges hymyili pehmeästi ja painoi pienen suudelman Robertin silmäkulmaan, jota koristi pieni laastari.
Robert ei kuitenkaan ollut vielä käsitellyt aihetta valmiiksi.
”Siitä sinun jumalastasi… oletko ajatellut, että ehkä hän ei välitä? Jos jumala ei pelasta niitä, jotka ansaitsisivat sen, miksi hän rankaisisi niitä, jotka eivät sitä ansaitse? Kaikkien pitäisi olla jumalan silmissä samanarvoisia. Meidän rakkautemme ei ole sen likaisempaa kuin muidenkaan. Tasa-arvo, sanooko mitään? Minä paskat välitän siitä, mitä sinun jumalasi meistä muka ajattelee…”
Robert oli aikeissa vetää henkeä seuraavaa puheryöppyä varten, mutta Georges oli nopeampi ja painoi suunsa Robertin suuta vasten hiljentäen poikaystävänsä enemmän kuin tehokkaasti.
Suudelma oli hellä ja rakastava eikä siinä maistunut kyynelten suolaisuus, kuten niin usein tällaisten yhteenottojen jälkeen. Robert rutisti Georgesin rintaansa vasten, eikä toisella tuntunut olevan mitään sitä vastaan.
”Saanko minä rakastaa sinua?” Robert iski silmää ja Georges yritti tönäistä toista kauemmas siinä kuitenkaan onnistumatta.
”Saat”, kuiskaus oli niin hiljainen, että sitä hädin tuskin kuuli, mutta Robert maistoi sanan toisen huulilta.
”Siinä tapauksessa voisimmekin mennä tästä harjoittamaan sitä paljonpuhuttua syntiä…” Robert syvensi suudelmaa ja kaappasi poikaystävänsä syliin suunnaten kohti makuuhuonetta.
Georges vastasi suudelmaan hyväillen Robertin niskahiuksia sormillaan. Ensimmäistä kertaa näin intiimi läheisyys ei saanut epämääräistä syyllistä, likaista tunnetta nousemaan pintaan vaalean pojan mielessä.
Robert oli oikeassa,
rakkaus ei ollut synti.
*****************************************
Palaute olisi viileää
