Ficin nimi: Sinä saat sen aikaan
Kirjoittaja(t): Villisilmä
Oikolukija/Beta: Villisilmä
Tyylilaji/Genre: Het, myös vähän Femme, Romance
Ikäraja: K11
Paritus/Päähenkilöt: Aaro ja Ulla
Varoitukset: eipä ihmeempiä, hiukan aika lievää naisten välistä suhdetta
A/N: Joo tämä tarina on pyörinyt jonkin aikaa mielessä, nyt vihdoin kirjoitin sen tänne. Tarkoitukseni ei ollut käyttää samoja hahmoja kuin edellisessä novellissani (Kotimatkalla), mutta huomasin, että nämä samat henkilöt sopivat erinomaisesti myös tähän novelliin. Eli tämä on kuin jatkoa edelliseen, muutamaa vuotta myöhemmin. Toivottavasti pidätte
Kommentointi on sallittua, jopa suotavaa
Olen pahoillani, jos löytyy virheitä, yritin olla tarkkana.
~~
Sinä saat sen aikaan
Aurinko häikäisee. Taisin nukkua aika pitkään. Katson kelloa, se on melkein 12. No jaa, tänään on vapaapäivä. Ai niin! Tänään on se päivä. Tänään minusta tulee mies. Virnuilen itsekseni, ja nousen reippaasti ylös. Käyn nopeasti vessassa ja syön. Sitten peilin eteen. Olen aina halunnut kokeilla, miltä tuntuisi olla mies. Pienenä leikin sotaleikkejä veljeni kanssa, ja kuvittelin, että minulla on miehinen ääni. Nykyään olen aika stereotyyppinen nainen. Ulkonäöltä. Pitkät, tuuheat, ruskeat hiukset ja tummat ripset. En kuitenkaan ole kovin siro, ja olen siitä iloinen, koska voin uskotella itselleni, että en jää alakynteen, jos joku käy käsiksi. Minulla on muutenkin hyvin puolustava suhtautuminen ihmisiin: jos joku pilkkaa ystäviäni, minä lyön pilkkaajaa ja puolustan ystäviäni. Minun mielestäni poikaystävän homma on puolustaa tyttöystäviään, ja siksi joskus huvikseni ajattelen olevani ystävieni osa-aikainen poikaystävä. Tosin vain puolustajana. Olen omaksunut sen roolin, koska tapaamani pojat ovat olleet aika nynnyjä. Joten minun on pitänyt olla se kova. Ainoa poikkeus on Aaro, joka on aina puolustanut minua, enkä minä häntä. Aaro oli hyvä ystäväni lapsena, mutta me, no, tulimme vanhoiksi ja tylsiksi, emmekä ole enää niin läheisissä väleissä.
Ravistelen ajatukseni pois ja tarkastelen itseäni peilistä. Aloitan työn paksuntamalla kulmakarvojani kulmakynällä. Kasvoni muuttuvat heti paljon miehekkäimmiksi. Tummennan hiukan silmiä ja korostan poskipäitä. Sitten kokoan hiukseni ylös ja painan lippalakin päähäni. Löysät farkut, iso huppari. Ja siinä se on. Mies, minä. Komea poika, sanon itselleni ja alan nauraa. Tämähän on hauskempaa kuin luulinkaan. Äänestäni en saa miehistä, mutta ei se haittaa. Enhän minä aio puhua kenellekään.
Bussiin nousee kaksi tyttöä, jotka rupattelevat iloisesti. Toinen vilkaisee minua ja jää tuijottamaan, kun katson tiukasti takaisin. Virnistän ja isken silmää. Tyttö menee hämilleen ja supattaa äkkiä ystävälleen. Tytöt alkavat kikatella ja vilkuilevat minua. Käännän katseeni pois. Olen hämmästynyt tytön reaktiosta. Onko tämä näin helppoa? Miksen ole koskaan ennen kokeillut?
Jään keskustassa pois ja alan kävellä ympäriinsä. Hymyilen vastaantulevalle tytölle, ja hän hymyilee hämmästyneenä takaisin. Alan olla todella hyvällä tuulella. On todella hauskaa toimia täysin eri tavalla kuin normaalisti. Yleensä olen aika ujo, mutta nyt minulla on peiterooli. Kukaan ei tunne minua, ja voin tehdä kuinka huvittaa. Hymyilen itsekseni kävellessäni eteenpäin. Askeleeni joustavat. Olen opetellut kävelemään poikamaisesti. Jospa Aaro näkisi minut nyt... Ei. En ajattele häntä. Minä olen poika.
- Hei! joku huudahtaa minulle ja koskettaa käsivarttani. Käännyn yllättyneenä, ja leukani meinaa pudota polviin, kun näen kuka siinä on. Se tyttö bussista.
- Hei? vastaan varovasti. Tyttö näyttää hätkähtävän ääntäni, mutta palauttaa kasvonsa peruslukemille. Ehkä hän ajattelee, ettei minulle ole vielä tullut äänenmurrosta. Ihan sama minulle. Tyttö alkaa epäröidä.
- Sähän olet se tyttö bussista, eikö vaan? kysyn rohkaisten häntä puhumaan.
- Joo! Ajattelin, että... Että voisi olla hauska jutella... Tai siis näin sut tuolta ja aattelin että kun vaikutit... Niinku mukavalta ja... Tyttö empii taas.
- No mikäs tässä, hauska tutustua. Mä olen... Rami, sanon ja virnistän tytölle. Tyttö hymyilee iloisena takaisin. Hän on aika nätti. Lyhyehkö, sirot kasvot ja kiltit silmät. Voisin pitää hänestä. Hetkinen. Mitä minä oikein ajattelen?
- Minä olen Ilona, tyttö kertoo.
- Oho! Onpa piristävä nimi. Oot aina iloinen, vai? kysyn hiukan kiusoitellen. Tyttö virnistää vuorostaan minulle.
- En aina, mutta pidän siitä nimestä, hän vastaa.
- No, se on kyllä mukava nimi. Ilona, toistan maistellen nimeä. Kyllä, se on oikeasti mukava nimi. Tyttö naurahtaa. Joku sunnuntaisuhari ohittaa edessä olevan auton kapealla tiellä koukkaa jalkakäytävälle. Väistän nopeasti ja painan Ilonan samalla talon seinää vasten, jottemme jää alle.
- Varoisit vähän, tollo! huudan kuskille.
- Jessus mitä ihmisiä, mutisen ja käännyn katsomaan Ilonaa nähdäkseni, onko hän kunnossa. Ja tajuan, mitä teen. Painoin hänet seinää vasten, ja painan yhä. Käteni ovat hänen olkapäillään. Tuijotan järkyttyneenä häntä. Olen aivan liian lähellä. En pysty liikkumaan. Ilona tuijottaa takaisin, ja huomaan hänen katseensa liukuvan huuliini. EI! EI! Aivoni huutavat kovaa ja käskevät perääntymään. Ruumiini ei kuuntele. Ilona alkaa nojata minua kohti. Ja silloin saan ruumiini taas hallintaani. Päästän äkkiä irti Ilonasta ja peräännyn.
- A-anteeksi, mä en voi... En ole sitä miltä näyttää, änkytän ja lähden harppomaan pois. Voin tuntea Ilonan hämmästyneen katseen selässäni. Pakenen läheiseen kauppakeskukseen ja pysähdyn nojaamaan seinään. Mitä minä oikein tein? En minä ole lesbo. En edes bi. Etkö? Miksi sitten pukeuduit pojaksi? Sinä harkitsit suutelevasi sitä tyttöä. Ei. En harkinnut. Minä vain halusin kokeilla, miltä tuntuu olla poika. En mitään muuta. Niinhän? Niin sinä väität. Niin se on! Ostan jäätelön ja syön sen niin nopeasti, että ohimoita alkaa särkeä. Hyvä. Se vie ajatukset pois äskeisestä. Hiukan rauhoituttuani palaan ulos ja päätän lähteä kotiin. Elämäni miehenä saa riittää.
Matkalla bussipysäkille törmään Aaroon. En ihan kirjaimellisesti, mutta olo on silti yhtä tyrmistynyt. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.
- Aaro! Huudahdan iloisesti. Hän saa minut piristymään vain olemassaolollaan. En halua sen olevan niin. En halua, että hän pystyy vaikuttamaan tunteisiini tällä tavalla. En halua olla ihastunut häneen. Hän ei ajattele minusta niin. Hän on vain kaveri. Aaro katsoo minua kummastuneena.
- Anteeksi, mutta tunnenko mä sut? Aaro kysyy. Repeän nauruun. Edes Aaro ei tunnista minua.
- Ulla? Ulla, ootko se sä? Nyökyttelen naureskellen, otan lippiksen pois ja avaan hiukset, jotta Aaro tunnistaa minut.
- Ulla! Sä näytät ihan pojalta! En olisi muuten tunnistanut, mutta tuosta naurusta ei voi erehtyä, Aaro virnuilee ja tönäisee minua kylkeen.
- Hei Aaro! Hauska nähdä, hymyilen.
- Miks sä oot pukeutunu pojaks?
- Halusin kokeilla teidän maailmaa välillä.
- Miks? Jättäisit kuule poikien hommat pojille, ja pysy ite tyttönä, kyllä me pojat kuitenki osataan nää hommat paremmin, Aaro härnää.
- Hah! En olis niin varma. Mä kuulen nykyään vaan juttuja tyttöystäviään hakkaavista pojista ja tapaan tääl kaupungissa pelkkiä nössöjä poikia, anteeks nyt vaan, mutta kyllä siellä maalla miehet oli oikeesti miehiä eikä naisia. Joten aattelin vähän näyttää mallia pojille, miten niiden oikeesti pitäis käyttäytyä, vastasin Aarolle. En maininnut, että Aaro sattui olemaan esimerkkini miehekkäästä miehestä, hänen kanssaan kun olin koko lapsuuteni maalla asunut.
- Ai jaa? Oletko sinä sitten lesbo?
- En kai... Vaikka täällä kaupungissa on aika mukavia tyttöjä, että ne kuule alkavat vaikuttaa paljon paremmalta vaihtoehdolta miesten rinnalla, naurahdan ja virnistän.
- Eikö miehillä sitten ole enää vaikutusta suhun? Aaro kysyy ja tuijottaa niin tiukasti silmiini, että meinaan seota sanoissani. En saa edes suuta auki. Katsahdan pois ja vastaan vasta sitten, kun aivoni alkavat järjestäytyä.
- No, ei ainakaan näillä kaupungin epävarmoilla poika-paroilla, vastaan.
- Entäs tällaisella sataprosenttisella maalaismiehellä? Aaro haastaa ja painaa minut seinää vasten. Minusta tuntuu, että räjähdän. Hän on niin lähellä, tuntuu että jokainen soluni vetää kohti Aaroa. Mitä ihmettä hän oikein tekee?
- A-Aaro, mistä on kyse?
- Ai ettei vaikutusta, vai? Aaro mutisee ääni puuroisena. Hänen katseensa ei pysy poissa huulistani. Ei sillä, etten minäkään himoitsisi hänen huuliaan. En muuta pysty ajattelemaankaan.
Yhtäkkiä Aaro painaa huulensa huulilleni ja suutelee rajusti. Hänen toinen kätensä kouraisee hiuksiani ja toinen valuu vyötärölle. Lävitseni kulkee miljoonia tunteita kuin valtaisana sähköiskuna. Menee hetki ennen kuin tajuan, mitä tapahtuu. Ja samassa käteni syöksyvät hänen hiuksiinsa. Aaro äännähtää hiljaa. Voi taivas, miten olenkaan halunnut tätä. Aaro painaa minut lujemmin seinään, ja hänen kätensä alkaa vaeltaa kylkeäni pitkin alemmas ja alemmas... Kun tajuan, mihin hänen kätensä on matkalla, pysäytän sen omallani ja huokaan hiljaa:
- Aaro.
- Oh. Anteeksi. Minä en oikein...
- Hallinnut itseäsi? Sama täällä, sanon ja hymyilen. Huuleni ovat tohjona. Se tuntuu hyvältä. Aaro hymyilee takaisin.
- Kyllä sinä taidat sittenkin olla nainen, Aaro hymyilee ja leikittelee niskahiuksillani.
Niin, Aaro. Sinä saat sen aikaan.
