Natural: Voih, kiitos paljon kommentistasi. En mäkään välttämättä uskois, että Bella haluais lapsen, mutta no... saas nähdä
Lumille: Kiitus ihan hirveästi. Ihanaa, että Bella saa sympatioita puolelleen
Beatrice: Luit tän kaks kertaa uudestaan? Hui, pelottavaa... Tai ei sinänsä, mutta... No jaa, joka tapauksessa kiitän pitkästä kommentistasi. Toi oli tarkotuksenakii, et asiat paljastuu pikkuhiljaa. Tossa Lumikit -näytelmässä oli ihan sama homma, tosin siinä vaan oli kyllä enemmän niitä muita naisia, eikä sitä henkilöä, joka tässä kulkee Bellana. Ja jännä, miten tosi monet pitää sairaaloita ahistavina. Ite en sairaalassa viime kesänä ollessani kokenu paikkaa juurikaan ahistavaks (tosin voi kyllä johtua siitä, et olin ihan omassa huoneessa ja pääsin viel lasten osastolle, ku olin just täyttäny 16). Mutta lääkärin vastaanotot sen sijaan... Hrr, puistatus
A/N: Ja tässäpä nyt sitten vihdoin ja viimein neljäs ja samalla myös viimeinen luku. Aikaa meni, koska päätin kirjoittaa sen lähes kokonaan uudestaan ja silti tuntuu, että tää feilaa ja pahasti. No, toivottavasti tykkäätte edes vähäsen. Ja tulipas tästä taasen hieman lyhkäinen luku.
Tämä luku osallistuu Musiikkia korville, erilainen songfic -haasteeseen, jonka tarkoituksena on elävöittää tekstiä musiikilla. Eli kun vastaasi tekstissä tulee sana music, voit laittaa tämän kappaleen soimaan. (pisteet sille, joka tietää/tunnistaa laulajan)
IV luku
Painajaisia ja unikuviaAlhaalla hämyisät katuvalot. Muuten pimeää kaikkialla, varjoja joka puolella. Pelotti. Hänet oli ahdistettu nurkkaan, pois ei ollut enää tietä. Ja siinä seisoi mies. Ruma, vääristynyt mies, joka katseli silmät ilkeästi kiiluen, nauroi likaista naurua.
”Luulitko tosiaan, että rakastaisin sinua?” mies kysyi. ”Ei kukaan rakasta naista, joka ei kykene edes lapsia saamaan. Ei
kukaan.”
Miehen nauru kaikui korvissa pitkän aikaa. Se muuttui, liukeni pois. Autot toitottivat torveaan, liikenne joutui jarruttamaan. Ja hän putosi, putosi, putosi...
Bellatrix heräsi omaan kauhunhuutoonsa. Kylmä pelonhiki valui pitkin kasvoja, sydän pamppaili rinnassa, hengitys oli kiivasta ja pinnallista. Uni oli ollut niin todentuntuinen, mitään sen pelottavampaa ei Bellatrix eläissään ollut kokenut. Hetkessä yöhoitaja oli kuitenkin hänen vierellään, pakotti juomaan kitkerää lääkettä, sanoi sen auttavan uneen.
Bellatrix laski päänsä pieluksille. Pikkuhiljaa silmäluomet alkoivat muuttua raskaammiksi, painuivat kiinni, ja Bellatrix nukkui vailla vähäisintäkään muistikuvaa äskeisestä painajaisestaan. Hän vain vajosi yön pimeyteen.
**
Kun Bellatrix seuraavana aamuna heräsi, aurinko paistoi kirkkaana verhottomasta ikkunasta häikäisten suoraan hänen silmiinsä. Alkuun Bellatrix ei lainkaan käsittänyt, missä oli. Sitten hänen katseensa kiersi huonetta ja hän muisti olevansa sairaalassa, omassa huoneessa, jonka oli edellisiltana saanut.
Bellatrixin katse tarkentui ensin yöpöydällä maljakossa oleviin tuoreisiin kukkiin ja niistä sitten nuoreen mieheen hänen vuoteensa vierellä. Nainen oli kuitenkin vielä niin tokkurassa unesta, ettei tunnistanut miestä. Jotain tuttua tässä silti oli.
”Rabastan?” Bellatrix kysyi.
”Ei”, miehen matala ääni vastasi. ”En minä ole Rabastan vaan hänen isoveljensä Rodolphus.”
Niin, niin tietenkin, Rodolphushan se oli, eikä Rabastan. Mutta veljekset olivat aina olleet melkoisen samannäköisiä, kuin kaksoset. Molemmilla pähkinänruskeat silmät, tummat, karkeat hiukset ja selväpiirteiset, kulmikkaat kasvot.
”Kuinka sinä voit?” Rodolphus kysyi.
”Lähettikö veljesi sinut tänne?” Bellatrix tivasi välittämättä lainkaan miehen kysymyksestä.
”Ei”, Rodolphus sanoi. ”Tulin aivan omasta tahdostani.”
”Miksi?” Bellatrix kysyi.
”Tahdoin kuulla, miten jakselet”, Rodolphus totesi.
”Kyllä sinä sen tiedät”, Bellatrix tuhahti.
”Jos puhut ääliöveljestäni niin -” Rodolphus aloitti.
”Kenestä muustakaan?” Bellatrix kivahti.
”Niin”, Rodolphus sanoi. ”Niin tosiaan. Kenestä muustakaan? Olen erittäin pahoillani hänen puolestaan.”
”Niinhän sinä voit olla”, Bellatrix tokaisi. ”Mutta hän
ei ole.”
”Ei olekaan”, Rodolphus myönsi. ”Mutta nyt tiedät ainakin, ettei hän ole arvoisesi. Jos Rabastan olisi rakastanut sinua, siis ihan oikeasti rakastanut, hän ei olisi tehnyt näin vaan pitänyt sinut kaikesta huolimatta. Mutta on muitakin miehiä, Bella, muita arvoisiasi -”
”Niin varmasti”, Bellatrix töksäytti. ”Kuka muka haluaa vaimon, joka ei voi saada lapsia? Kuka muka voisi rakastaa sellaista naista?”
Bellatrix katsoi miestä haastavasti. Rodolphus oli hetken hiljaa ja tutkaili päivettyneitä käsiään, kunnes viimein kohotti katseensa naisen silmiin.
”Minä”, Rodolphus sanoi. ”Minä voisin rakastaa sellaista naista.”
Miehen vastaus yllätti Bellatrixin täysin. Niin täysin, ettei nainen hetkeen kyennyt saamaan sanaa suustaan. Hän vain tuijotti Rodolphusta silmät levällään.
”Voisitko...?” Bellatrix yritti. ”Voisitko todella...?”
”Voisin”, Rodolphus vakuutti. ”Kyllä minä voisin. Jos vain huolit minut.”
”Mutta veljesi -” Bellatrix aloitti.
”Vähät hänestä”, Rodolphus totesi. ”Toivon vain, että hän tulee jäämään yksin koko loppuelämäkseen.”
”Minä...” Bellatrix änkytti. ”Minun täytyy miettiä. En voi sanoa mitään... luvata...”
”Mieti niin kauan kuin tarvitsee”, Rodolphus sanoi. ”Ja muista, että heti kun tarvitset minua, minä olen käytettävissä. Olen jo pitkään nähnyt kauneutesi. Sen kauneuden, jota Rabastan ei ole koskaan onnistunut tavoittamaan. Mutta sinä saat miettiä rauhassa, minä en hoputa tai pakota sinua mihinkään mitä et halua.”
”Kiitos”, Bellatrix kuiskasi liikuttuneena. ”Sanon sitten, kun olen tehnyt päätökseni. Mutta siinä voi kestää.”
”Kestäköön vaikka koko loppuelämäsi”, Rodolphus totesi. ”Sillä ei ole minulle merkitystä. Vain sillä on, että välitän sinusta todella paljon, enkä tahdo nähdä kun kärsit veljeni takia.”
Bellatrix nyökkäsi.
”Mutta minun täytyy mennä”, Rodolphus sanoi.
Mies nousi ylös. Hän ojensi kätensä ja silitti Bellatrixin hiuksia.
”Lepää nyt”, Rodolphus kehotti.
Hän kumartui naisen puoleen ja painoi pienen suudelman tämän otsalle. Bellatrix ei kavahtanut kauemmas kuten olisi vielä edellisenä päivänä tehnyt vaan onnistui saamaan jopa huulilleen pienen hymyntapaisen. Mutta sekin oli vain pieni ja teennäinen, pingottunut.
Rodolphus suoristautui ja lähti vilkaisten vielä kerran vuoteessa makavaa naista.
Miehen lähdettyä Bellatrix huokaisi raskaasti ja katsoi pitkän aikaa ovelle kuin toivoen tämän palaavan. Odotuksista huolimatta ovi ei kuitenkaan auennut ja kun se viimein avautui, sisään astuikin Rosanna eikä Rodolphus.
Rosanna hymyili kannustavasti, mutta Bellatrix saattoi huomata, että vain hetkeä aiemmin nuori hoitajatar oli itkenyt.
Kenties joku on kuollut, Bellatrix ajatteli. Ehkä se vanha raskaana oleva nainen. Ja lapsi. Jos lapsi on kuollut...?
”Mikä on vointisi tänään?” Rosanna kysyi.
”Ihan...” Bellatrix mietti pitkään, ”hyvä.”
”No sehän on hieno kuulla”, Rosanna sanoi. ”Elämä hymyilee vai?”
”Kai se jollain tavoin”, Bellatrix totesi.
Bellatrix katseli hetken aikaa täysin hiljaa, kuinka Rosanna kierteli huoneessa, asetteli peittoja paremmin ja varmisteli, että kaikki oli kunnossa. Tämä vaikutti hieman epäröivän, ehkä hiukkasen pelkäävänkin, vältti kosketusta ja katsekontaktia Bellatrixiin. Sitten nuori hoitaja tuli naisen luokse, ja pitkän aikaa he vain katsoivat toisiaan silmiin.
”Se raskaana oleva nainen on kuollut”, Bellatrix tokaisi äkkiä.
Rosanna pysytteli vaiti, mutta Bellatrix näki, kuinka kyyneleet pusertuivat naisen silmiin.
”Entä lapsi?” Bellatrix kysyi hiljaa.
Rosanna pudisti päätään lähes huomaamattomasti.
Bellatrix käänsi katseensa ikkunaan. Aurinko kurkisteli sisään ja tuntui tekevän pilkkaa kaikesta. Bellatrix tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kuristi ja hän veti syvään henkeä rauhoittaakseen itsensä.
Tietenkin, Bellatrix ajatteli. Rosanna suree, koska itse saa lapsen, pelkää, että hänelle käy samoin. Mutta hänellä sentään on vielä mahdollisuus.
”Bella”, Rosanna aloitti varovasti, mutta vaikeni sitten kuin seinään.
Bellatrix kääntyi taas katsomaan Rosannaa. Nuori hoitaja puri hermostuneena huultaan ja katsoi Bellatrixia kuin ei tietäisi mitä sanoa.
”Niin?” Bellatrix kysyi hiljaa.
”Onko sinun varmasti hyvä olla?” Rosanna kysyi.
”Olen kunnossa”, Bellatrix tokaisi. ”Se mitä eilen illalla tapahtui, on nyt mennyttä.”
”Mutta -” Rosanna yritti.
”Ei”, Bellatrix pudisteli päätään. ”Se on mennyttä. Unohda kaikki.”
”Se ei ole mahdollista”, Rosanna sanoi.
”Unohda”, Bellatrix vaati. ”Minäkin tahdon vain oikeasti unohtaa.”
Rosanna katsoi Bellatrixia sääliä silmissään.
”Bella, minä -” Rosanna aloitti.
”Niin, niin”, Bellatrix tokaisi. ”Sinä saat kohta lapsen, minä en koskaan. Etkö voi antaa sen jo olla? Olen asiasta itse hyvinkin tietoinen.”
”Olen pahoillani”, Rosanna kuiskasi ja koetti tarttua Bellatrixin käteen.
”Älä”, Bellatrix kivahti ja vetäisi kätensä kauemmas.
”Sinä et ole kunnossa, Bella”, Rosanna sanoi.
”Anna minun olla”, Bellatrix tokaisi. ”Minä olen ihan kunnossa. Tahdon vain olla yksin.”
Bellatrix pakotti hymyn kasvoilleen. Rosanna vilkaisi naista vielä kerran hieman epäillen, mutta poistui sitten äänettömästi huoneesta.
Rosannan kadottua ovesta Bellatrixin väkinäinen hymy haipui saman tien. Hän ei todellakaan voinut hyvin, tiesi sen itsekin. Hänen täytyi kuitenkin näytellä päästäkseen pois sairaalasta, pois sieltä keskeltä harmaata ahdistusta.
musicMielessään Bellatrix oli katkera. Erittäin katkera kaikesta siitä, mitä oli joutunut kokemaan. Hän oli vihainen heille, jotka olivat vieneet häneltä mahdollisuuden omaan lapseen, vihainen Rabastanille, jota oli rakastanut ja jonka kanssa oli toivonut joskus tulevaisuudessa pääsevänsä naimisiin.
Koskaa ei saisi elätellä turhia toiveita, Bellatrix ajatteli. Ja silti olen tehnyt niin. Miksi, voi miksi olen ollut niin typerä? Tulen ikuisesti elämään synkissä painajaisissani vailla toivoakaan paremmista unista.
Bellatrix vavahti muistaessaan yön tapahtumat, kuinka hän olikaan herännyt huutaen painajaisestaan. Hän muisti, kuinka oli pudonnut kohden pimeyttä. Niinhän hänelle oli käynytkin. Bellatrix tunsi putoavansa yhä vain syvemmälle ja syvemmälle, eikä hän pääsisi pois.
Mutta aina oli olemassa Rodolphus. Komean Rabastanin vähemmän komea isoveli, josta Bellatrix ei ollut koskaan välittänyt pätkääkään. Ei hän miehestä piitannut vieläkään, mutta jollain tavoin tämän lyhyt vierailu kuitenkin oli jättänyt jälkensä, saanut olon edes hiukkasen paremmaksi ja Bellatrixin näkemään pienen, mutta erittäin mitättömän kauniimman unen.
Siltikin Bellatrix epäili, pystyisikö enää koskaan luottamaan keneenkään, kaikkein viimeisemmäksi miehiin. Hänet oli rikottu kaikin tavoin, ensin oli viety mahdollisuus lapsiin, sitten oli särjetty sydän.
Bellatrix vihasi maailmaa. Ainoa tapa purkaa vihansa, olisi vain kostaa, laittaa toiset kokemaan se tuska ja vääryys, mikä hänelle oli aiheutettu.
Mutta minä en itke, Bellatrix ajatteli. En enää koskaan.