A/N: Tosi paljon kiitoksia sinulle,
Portnoy! Palautettasi oli aivan ihana lukea
Minun ficeissäni Sirius tosiaan taitaa silloin tällöin juosta tyttöjen perässä; se johtuu ehkä siitäkin, että aloitin ficcien lukemisen lukemalla jokusen klassisen kelmi-ficin, joissa Sirius oli aina se naisten perässä juoksija. Muutenkin minä mielelläni taidan kuvitella Remuksen ja Siriuksen suhteen alun vähän "vahingoksi" ja epäharkitusti molempien osalta, ja siihen kuvaan sopii minun mielestäni Siriuksen kiinnostus tyttöihin *naur*
*
5. osaJamesin vanhempien hautajaiset olivat seuraavana viikonloppuna. James ja Sirius menivät sinne kahdestaan; minä olin vain iloinen, ettei minun tarvinnut, sillä olihan paljon helpompi istua hiljaisessa oleskeluhuoneessa ja tuijottaa takkaan Peterin kanssa. Peter ei puhunut juuri mitään, ja jälkikäteen oli helppo ihmetellä, olisinko onnistunut pelastamaan kaiken vain puhumalla hänelle silloin. Jos olisin kysynyt mitä hänelle kuului, ehkä olisin tajunnut kuinka kauas me olimme jo liukuneet toisistamme, me kaikki, enkä olisi tajunnut vasta kun oli jo liian myöhäistä.
Mutta minä en kysynyt. Puoli yhdeksältä Peter keräsi jalkansa sohvalta ja häipyi makuusaliin johtaviin portaisiin, enkä minä enää ole edes varma, huomasinko hänen lähtöään lainkaan.
”Olipa sekin”, sanoi James palatessaan, mutta päätti lauseensa siihen enkä minä koskaan saanut tietää, mitä se oli ollut.
Sirius ei sanonut mitään. Minä istuin omalla sängylläni ja yritin tavoittaa hänen katsettaan, mutta hän katsoi jonnekin ikkunalaudan ja kylpyhuoneen oven väliin ja harppoi minun ohitseni niin kovaa, että minun tuli kylmä. Vaikka totta kai minä ymmärsin sen, ymmärsin mainiosti; hehän olivat olleet melkein hänenkin vanhempansa, ja niinpä hänellä tietenkin oli lupa katsoa sivuun ja haroa hiuksiaan kasvojensa eteen ja lukita kylpyhuoneen ovi.
”Anturajalka oli hiljainen”, sanoi James minulle, kun me kuuntelimme valuvaa vettä kylpyhuoneen lattialla. Mutta Sirius ei laulanut suihkussa, ei enää, enkä minä edes muistanut milloin hän viimeksi olisi sitä tehnyt. Ehkä hän oli lopultakin tajunnut, ettei hänellä ollut lainkaan ääntä laulaa.
Minä nyökkäsin. James näytti vaivaantuneelta niin kuin näytetään, kun ei tiedetä haluttaisiinko katsoa suoraan silmiin vai minne tahansa muualle. Hänen sänkynsä oli kaukana minusta, joten hän oli istuutunut Siriuksen sängylle ja oli siinä, niin kuin olisi halunnut puhua minun kanssani. Vaikka minä olinkin aina ollut se, joka aloitti tärkeät keskustelut.
Ehkä minä olin kadottanut kykyni sanoa oikeita asioita; tai siltä se ainakin tuntui, kun Sirius yhä valutti vettä turhaan ja Peter oli jossain ja minä kuuntelin, miten Jamesin katse harhaili tietämättä mihin osua.
”Kuutamo”, hän sanoi lopulta vaivaantuneisuus tihkuen varmasta äänestä, ”se oli aika kummallista.”
”Tiedän”, minä sanoin ja suostuin katsomaan häntä, en kovin kauaa ehkä, mutta kuitenkin. Hän näytti helpottuneelta.
”Tuota”, hän sanoi niin kuin ei koskaan sanonut, sillä hän oli ylpeä itsevarmuudestaan ja aloitti aina asiansa suoraan, ja siitä minä nyt tiesin, mitä hän aikoi sanoa; siitä, että hän epäröi. ”Milloin ne… sinun vanhempiesi… Kuutamo, milloin heidät haudataan?”
Minä katsoin herätyskelloa Jamesin yöpöydällä. Se ei ollut koskaan auttanut. ”Viime viikolla.”
Hän hämmästyi. Näin sen hänen jäykistyvistä olkapäistään, korvat peittävistä mustista kiharoista, hapuilevista silmistä, ja kaikesta minä tiesin, että jotain oli muuttunut. Sillä James oli ensimmäisenä ollut se, joka oli vetänyt minut mukaan porukkaan, kun olin ollut yksitoista ja jo niin tottunut siihen ajatukseen, että olin luonnonoikku enkä koskaan ystävä kenellekään; ja nyt James ei tiennyt mitä sanoa. Ei ehkä tietäisi enää koskaan, mutta viimeiseen asti minä jaksoin kuvitella toisin.
Hän hapuili sanoja, hapuili ja löysi ne lopulta, ja sittenkin ne olivat aivan väärät. ”Etkö sinä mennyt heidän hautajaisiinsa?”
”Ei niitä pidetty”, minä sanoin ja mietin, milloin minun äänestäni oli tullut muovia. ”Tai äidillä oli kyllä pienet hautajaiset jo aiemmin, tai niin minä kuulin. Mutta kun isä… no… ei kukaan olisi halunnut tulla niihin hautajaisiin.”
Hän katsoi minua kuin olisi pelännyt minun särkyvän sirpaleiksi. ”Ei kai sitten.”
”Ei”, minä sanoin ja vilkaisin kohti kylpyhuonetta, jonka ovi oli lukossa ja vesi valui vasten seiniä tai siltä se ainakin kuulosti, eikä mitään muuta sitten kuulunutkaan. Jameskin vilkaisi; hän nojautui pois minusta ja vilkuili ovea melkein hermostuneena, kuin olisi kaivannut Siriusta pelastamaan hänet minulta ja minun isältäni, jolle oli ollut turha pitää hautajaisia, koska hänhän oli tappanut itsensä silkkaa väsymystään.
”Anturajalka?” huusi James, vaikka se kuulostikin enemmän kysymykseltä. ”Aiotko sinä hukuttautua vessanpönttöön? Jotkut muutkin kuule hitto saattavat haluta suihkuun tänään!”
*
Sirius ei hukuttautunut vessanpönttöön, mutta jonnekin hän tuntui silti hukkuneen; ja minä olin järkyttynyt siitä, miten minäkin hukkasin itseni siinä missä Sirius itsensä. Minulta kesti muutama päivä tajuta, että olin todella yhä olemassa, että minä kävelin ja hengitin vaikkei se siltä tuntunut, ja että tein läksyni niin kuin ennenkin ja käskin kolmasluokkalaisten mennä nukkumaan, kun ne alkoivat tiistaina kymmenen jälkeen käydä levottomiksi oleskeluhuoneessa. Kun tajusin, että olin tehnyt tuon kaiken enkä silti ajatellut yhtään mitään, pelästyin, ja jatkoin asioiden tekemistä niin kuin ennenkin ihan vain pelosta, tai siksi, etten saanut Siriusta enää kiinni.
Sillä silloin hän oli niin kaukana minusta kuin vain olla voi. Kun hän aamuisin heräsi ja veti mustat hiuksensa silmien eteen eikä pois siitä, ja kiskoi vaatteensa päälleen eikä edes pohtinut ääneen, mistä mustahiuksinen tyttö pitäisi. Ja meidän olisi tietysti vähintään pitänyt huolestua jokaisen, kaataa vettä hänen niskaansa tai tuliviskiä kurkkuun, sillä eihän hän ollut Sirius vaan joku kummallinen otus, mutta James oli kadonnut myös ja Peter samoin, eikä minusta yksin ollut herättämään Siriusta.
Sitä paitsi luulen, että James kyllä tiesi, missä Sirius oli. Ainakin he yhä katosivat silloin tällöin iltaisin jonnekin ja veivät Kelmien kartan mukanaan, mutta nyt katoamiset vain olivat harvemmassa, sillä Lily valvoi Jamesia silmä tarkkana ja Jamesin olemassaolo tuntui riippuvan Lilystä siinä missä se ennen oli riippunut meistä. Eikä ollut vaikea nähdä, miten Sirius luimisteli kuullessaan jälleen kerran, ettei James voisi tänä iltana tehdä mitään koska Lily oli kieltänyt sen. Sirius oli kai niin tottunut olemaan tähti kaikkien taivaalla, ettei häntä edes lohduttanut se, miten hän oli ainoa ihminen johon James yhä kiinnitti huomiota Lilyn lisäksi ja miten me toiset olimme tulleet syösseiksi radoiltamme, vaikkemme me mitään tähtiä olleetkaan.
Sitä kesti kaksi viikkoa; vain kaksi viikkoa, ja sen ajan minä tein mitä milloinkin. Yleensä tein asioita, joita minun tietenkin piti tehdä, kuten läksyjä tai aineita tai yritin estää Jamesia, Siriusta ja Peteriä tekemästä typeryyksiä, mutta joskus minä eksyin. Ja pahimmin minä eksyin silloin, kun annoin itseni ajatella sitä kaikkea: miten Jamesin vanhemmat ja Siriuksen melkein-vanhemmat olivat kuolleet, ja niin minunkin, vaikken tiennytkään, milloin viimeksi olin pitänyt heitä vanhempinani.
Ikkunankarmi oli karhea; puunsäleet työntyivät ihoni alle ja jäivät sinne, eikä minulla ollut voimaa muuta kuin nauraa niille. Kaksi viikkoa on aina pitkä aika, ja minulle se oli pitkä olla ilman meitä ja vielä ilman Siriusta. Sillä minä olisin kyllä selvinnyt ilman meitä neljää, jos minulta ei olisi viety niiksi viikoiksi aivan kaikkea, ja sitähän Sirius kai loppujen lopuksi oli. Tai hänen olisi pitänyt olla, niin kuin minä nauroin astetta katkerampana tuulelle, joka pyyhälsi sisään kun avasin ikkunan.
”Mitä helvettiä sinä teet?” hän kysyi.
Minä vedin henkeä. Se tuntui hengittämiseltä, tuntui paljon enemmän kuin moneen päivään, ja painoin pääni ikkunankarmia vasten ja annoin jalkojeni roikkua jossain syvällä kohti lumista maata siellä alhaalla. Lunta oli edelleen, mikäs siinä, olihan joulukuu ja jouluun oli enää vähän aikaa, mutta edelleen lumi oli olemassa vain pilkatakseen meitä. Minua oli helppo pilkata, minä pitelin kiinni ikkunankarmista ja mietin, minkä takia minun oli saatava istua ikkunalaudalla.
”Katselen ulos.”
Sirius nojasi seinään minun vieressäni ja katsoi hänkin ulos, mutta minä olin varma, ettei hän nähnyt mitään.
”Älä ole noin typerä, Kuutamo”, hän puuskahti ja näytti siltä, kuin olisi tahtonut repiä minut ikkunalaudaltani, mutta pelkäsi, että minä vain putoaisin. Niin kuin olisin hyvin voinut tehdäkin, sillä juuri silloin tunsin itseni ennen kaikkea putoavaksi ja horjuvaksi.
”Miten niin?” minä kysyin. Hän ei ollut edes katsonut minua silmiin kahteen viikkoon, kuinka hänellä nyt muka oli oikeus sanoa minulle, milloin olin typerä ja milloin en?
”Sinä murjotat”, hän sanoi.
Minä katselin taivasta – se oli pimentymässä – ja yritin ymmärtää, oliko hän väärässä vai ei. Väärässä, minä halusin uskoa.
”Enkä murjota”, minä sanoin niin voimattomasti, että se löi minuakin vasten kasvoja ja hänet se sai nauramaan.
”Kylläpäs murjotat”, hän sanoi. ”Kyllä minä sinut tunnen.”
Mutta se sai minut nauramaan. ”Niinkö?”
Hänen silmänsä välähtivät, kun hän nojasi seinään astetta kiivaammin ja vetäytyi aavistuksen verran kauemmas minusta, ehkä ihan vain varmuuden vuoksi. Silloin oli kovin helppo tulkita hänen silmiään, nähdä se omaan varmuuteensa kiintynyt sävy ja arvella, mitä hän eniten pelkäsi: ehkä sitä, että hänet olisi heitetty ulos ikkunasta, ettei hän olisi äkkiä voinut yhtään mitään.
”Millaista hautajaisissa oli?” minä kysyin.
”Niistä on kaksi viikkoa”, hän sanoi niin kuin minun kysymykseni olisi ollut niin väärä kuin kysymys vain voi olla, tai julma tai kielletty, ja sitä kaikkeahan se olikin.
Minä käänsin katseeni takaisin ulos, takaisin pimenevään taivaaseen ja tähtiin, jotka loistivat siellä, mutta hyvin kaukana. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta tunsin niiden synkkenevän, eikä minun tarvinnut katsoa häntä tietääkseni, miten hänen hampaansa pureutuivat alahuuleen ja hän käänsi katseensa pois minusta silkan turhautumisen tähden.
”En minä tiedä”, hän sanoi lopulta enemmän itselleen kuin minulle, mutta sekin järkytti minua, sillä eihän Sirius sanonut ettei tiedä. ”Ihan okei ne olivat. Kaikki hemmetin sukulaiset kiersivät minut kaukaa.”
”Kai niiden luulisi jo tottuneen sinuun”, minä sanoin, sillä niinhän sitä luulisi, mutta kyllä minä tiesin miten asiat olivat.
”Minä olen Musta”, hän sanoi ja nauroi haukkuvaa nauruaan. ”Eivät ne totu minuun koskaan.”
”Ei se ole sinun vikasi.”
”Älä yritä, Remus Lupin”, hän sanoi ja iski minua nimelläni vasten kasvoja niin, että hetken minä oikeasti luulin putoavani ikkunalaudalta. Mutta hänelle en sitä näyttänyt, kun hänkään ei ollut edes huomannut minun olemassaoloani kahteen viikkoon.
”Mitä nyt?” minä kysyin ja yritin kuulostaa mahdollisimman paljon siltä, kuin en olisi välittänyt jokaisella solullani.
Hän mulkoili minua, mutta ei kai keksinyt, mistä voisi minua syyttää. Siitä, että sanoin totuuden? Sillä eihän se hänen vikansa ollut, ei koskaan, ei edes se, että hän oli syntynyt väärään perheeseen ja kuuluisi siihen ikuisesti, vaikka hänen perheensä repisi hänet sukupuusta uudelleen ja uudelleen ja hän polttaisi työkseen siltoja takanaan. Tai hän olisi voinut syyttää minua siitä, että totuus oli siihen kohtaan niin tavattoman julma, mutta niin minä halusinkin sen olevan ja hän tiesi kyllä, miten tahdoin lyödä sen vasten hänen kasvojaan ja saada hänet tajuamaan minut; tai jos hän ei sitä tiennyt, ei sillä ollut väliäkään.
Mutta hän tiesi. Hän tiesi, minä näin sen hänen silmistään vaikken katsonut, sillä minä yritin löytää Siriusta taivaalta.
”Ei sitä nyt näy”, hän sanoi tuijottaen lautojen yhtymäkohtaa katossa. ”Liian pilvistä.”
Minä hämmästyin. ”En minä mitään etsi. En ainakaan tähtiä.”
”Sinä etsit minua”, hän sanoi ja oli niin oikeassa että se sai minut haukkomaan henkeäni, ja sai vielä vuosien päästäkin, mutta sitä minä en enää hänelle myöntänyt. Silloin olin vielä liian tottumaton salaamaan asioita häneltä, ja niin hän näki minun haukkovan henkeäni silkasta hämmästyksestä ja nauroi minulle, nauroi silmissään saakka sille, että minä olin aina niin heikko.
”Remus”, hän sanoi, kun minä tuin käteni ikkunankarmiin ja tuijotin taivaalle vain nähdäkseni, että hän oli oikeassa eikä siellä näkyisi tähtiä kuin muutama.
”Mitä?”
”Mikä hemmetti sinua vaivaa?”
”Ei minua mikään vaivaa.”
”Vaivaapas. On vaivannut niistä hiton hautajaisista asti. Tuijottelet vaan jotain tähtiä.”
”Itse sanoit ettei niitä näy.”
”Ja olin oikeassa”, hän sanoi ja minä kyllä näin hänen silmistään, että todellisuudessa hänen teki mieli tönäistä minut ikkunalaudaltani ihan vain näyttääkseen, että kyllä, hän oli oikeassa, katsoakseen minun lentävän jonnekin alas lumiseen maahan. Ja minä melkein toivoin hänen tekevän sen, virnistin ja odotin, että se yllyttäisi häntä tarpeeksi, mutta hän oli ehkä kasvanut hieman enemmän aikuiseksi, sillä hän seisoi paikallaan ja vain puristi kätensä nyrkkiin.
”Hemmetti”, hän mutisi niin kovaa, että minä vetäydyin vaistomaisesti taaksepäin. ”Minä en nyt jaksa pelleillä. Sori vaan, Kuutamo. Jos sinua vaivaa oikeasti jokin, niin siitä vaan, mutta minä en jaksa pelleillä – ”
”Mitä muuta sinä muka olet tehnyt pari viikkoa?” minä kysyin ja yritin tajuta, mikä sai minut sanomaan sen; aivan niin kuin minulla ei olisi enää ollut ymmärrystä olla hiljaa, tai kärsivällisyyttä, mutta enhän minä ollut se kärsimätön vaan hän. ”Haahuilet ympäriinsä Jamesin kanssa! Te olette kuin kaksi kummitusta molemmat, ette tee mitään fiksua – ”
”Fiksua?” hän nauroi vasten minun naamaani. ”Niin kuin sinä, vai? Jotain läksyjä? Voi hemmetti, Kuutamo, yritä tajuta, ettei niillä ole väliä. Sinä et vain uskalla – ”
”Minussa ei ole mitään vikaa!”
”Sinä istut ikkunalaudalla!” hän huusi vastaan niin kuin se olisi ollut riittävästi tuomitsemaan minut, ja ehkä se olikin. ”Totta kai sinussa on jotain vikaa!”
Mutta minä en aikonut uskoa sitä, en silloin. Jos minussa oli jotain vikaa, se oli siinä, etten minä koskaan oppinut selviämään tai olemaan onnellinen, mutta jos se oli vika, niin yhtä hyvin se olisi voinut olla vika meille kaikille. Jälkikäteen oli niin helvetin helppo sanoa, etten minäkään todella ollut sellainen, että meidät teki sellaisiksi vain se aika, joka antoi meille mahdollisuuden elää sokeina tai kuolla heti.
”Älä”, minä sanoin ja tuijotin hänen silmiään, jotka olivat tummenemassa niin kuin myrskyn edellä, tai ehkä sen jälkeen. ”Älä hauku minua.”
Hän näytti tyytymättömältä, mutta piti suunsa kiinni kerrankin, ja risti kätensä puuskaan; nojasi seinään takanaan ja tuijotti eteensä ja leikki ettei nähnyt minua, mutta silloin minä olin tarpeeksi rohkea uskoakseni totuuden. Että hän näki minut kyllä ja kuuli minun hengitykseni siinä missä minä hänen, sillä vaikka me emme olleet veljeksiä, olimme me sentään jotain.
”Tämä on ollut ihan hullua”, hän sanoi lopulta sängynkulmalle, joka oli aina ollut hieman vino.
Minä pidin suuni kiinni, sillä olin joko liian heikko puhumaan tai halusin kerrankin olla vahva, ja ehkä se tekikin minusta niin heikon. Minun yritykseni olla vahva hänen silmissään, tai omissani.
”Minä en pidä Lilystä.”
Minä räpäytin silmiäni. ”Sinä mitä?”
”Sitähän sinä joskus kysyit”, hän sanoi ja käänsi kasvonsa minuun, ne itsepäiset silmät ja sen vahvan leuan, ja nenän, josta aina tultaisiin sanomaan, että se oli Mustan nenä, yhtä ylpeä ja yhtä itsepintainen. ”Että mitä minä pidän Lilystä. No, en pidä.”
Minä nyökkäsin.
”Hänen ei hitto vie tarvitsisi viedä Jamesia nyt”, Sirius murahti. ”Vuosikausia hän on torjunut Jamesin, ja sitten kuvittelee yhtäkkiä saavansa hänet noin vain! Ei sellainen käy! Ja vain koska James on nyt niin surullinen, muuten hän tajuaisi – ”
”James rakastaa Lilyä”, minä sanoin ja tunsin kylmän ilman kasvoillani siinä missä Siriuksen silmätkin, kun ne pysähtyivät minuun. Enkä ollut tarpeeksi rohkea lukeakseni niiden ilmettä, en, kun saatoin vain istua siinä paikoilleni naulittuna ja miettiä, mikä minut oli saanut keskeyttämään hänen vihansa, sillä eihän sellaista keskeytetty noin vain.
”Ei voi rakastaa”, hän sanoi hiljaa niin että minä tiesin nojata kauemmas hänestä, aivan vain varmuuden vuoksi, tai hänen vuokseen. ”Eivät he edes tunne – ”
”He tutustuvat”, minä sanoin. ”Ja sinulla on ikävä heitä.”
Hänen silmänsä laajentuivat. ”Ketä? Jamesia ja Lilyä?”
”En”, minä sanoin ja poskiani kuumotti. ”Jamesin vanhempia.”
Hän kohautti olkapäitään. ”Totta kai on.”
Siihen me jäimme: kuinka Siriuksella oli ikävä Jamesin vanhempia, melkein-omiaan, ja kuinka minä istuin yhä ikkunalaudalla ja aloin tuntea, että ulkona oli pakkasta. Mutta olisi ollut minulta liikaa vaadittu, että olisin silloin osannut vetää itseni sisään ja lyödä ikkunan kiinni. Oli niin paljon muuta, ja lähinnä oli Sirius, joka seisoi minun vieressäni ja oli melkein puhunut suunsa puhtaaksi ja minusta tuntui, etten enää ollut aivan niin yksin tai heikko, tai ehkä vielä heikompi, mutta se ei edes olisi ollut niin vakavaa, jos hän olisi siinä yhä.
”Ja sinulla on ikävä minua”, hän sanoi sängynkulmalle, kun sekunteja oli hiipinyt ohi jo riittävästi hänen mielestään: ei kovinkaan montaa. Hän sanoi sen melkein nauraen, niin kuin se olisi huvittanut häntä suunnattomasti mutta hän olisi hieman pelännyt minun reaktiotani eikä siksi nauraisi, ja niin se varmasti olikin.
Mutta minua se ei huvittanut lainkaan, ei miten hän oli oikeassa.
”Et voi kieltää”, hän sanoi ja tuntui kysyvän, voisinko minä kieltää.
”En niin”, minä sanoin ja tuijotin ulos melkein vihaisesti, mutta taivaalla oli yhä liikaa pilviä ja ainoa Sirius, jonka saatoin nähdä, seisoi minun vieressäni.
”Minusta ei ole ollut kauheasti seuraa.”
”Sinä ajattelet vain Jamesia. Ja itseäsi”, minä syytin, sillä Jamesin ajatteleminenhan oli hänelle aivan luonnollista, veljeksiä kun he olivat.
Hän kohautti olkapäitään. ”Totta kai minä ajattelen itseäni.”
”Eikä Peter ole yhtään parempi”, minä sanoin. ”Minulla on tylsää.”
Vaikka se ei ollutkaan aivan totta. Tylsyydestä minä olisin selvinnyt, mutta minulla oli kylmä, ja se teki Siriuksen poissaolon vaikeammaksi sietää.
”No, nyt minä olen tässä”, hän sanoi niin kuin se olisi ratkaissut kaiken, tai niin kuin olisi lukenut minun ajatukseni. Ehkä molempia.
Minä vilkaisin häntä. ”Mitä siitä?”
Hän virnisti kai enemmän vanhasta tottumuksesta kuin siitä, että häntä olisi naurattanut. Mutta kun hän yritti sanoa jotain ja minä odotin yhä ikkunalaudalla, hänen sanansa eivät löytyneetkään, ja kun hän oli hetken etsinyt niitä, hämmästys täytti hänen silmänsä ja painoi hänen selkänsä seinää vasten. Sillä Sirius halusi aina tietää, mitä sanoa, ja kun hän nyt ei tiennytkään, hän oli äkkiä niin hukassa kuin hän vain parhaimmillaan oli.
Minä nautin siitä: kuinka hän ei osannut sanoa mitään ja näin hänen kasvoiltaan, että hän oli vihainen itselleen sanomattomuutensa vuoksi. Hän puuskahti jotain ettei olisi tarvinnut olla hiljaa, ja vilkaisi minua nähdäkseen, tuijotinko minä häntä. Ehkä hän ei ollut vielä oppinut näkemään minua katsomatta; ehkä ei oppinut koskaan, ehkä minä olin ainoa.
”Vai niin”, minä sanoin, kun hän ei keksinyt mitään sanottavaa ja alkoi näyttää siltä, kuin heittäisi mieluiten jotain päin seinää, enkä minä halunnut olla se jokin.
Hän tarttui siihen. ”Miten niin vai niin?” hän äyskähti ja kääntyi kohti minua, haaste silmissään, vaikkei kai itsekään tiennyt, ketä haastoi ja mihin.
Minä kohautin olkapäitäni. ”Ei mitään. Kunhan sanoin.”
”Sinä olet niin kummallinen”, hän sanoi niin kuin ei olisi haukkunut minua pahemminkin.
”Mitä sinä muuten teet siinä?” minä kysyin, sillä vaikka hän oli haukkunut minua pahemminkin, pelkuriksi ja minuksi, minua ärsytti silti ja halusin vaihtaa aihetta. Kaikkein eniten halusin unohtaa hänen olemassaolonsa, mutta tiesin, että se halu menisi ohi ja tajuaisin taas, miten minulla ei oikeastaan ollut ketään muuta jäljellä.
”Ajattelin mennä suihkuun.”
”No mene sitten.”
”En ennen kuin sinä lopetat murjottamisen.”
Minä vilkaisin häntä. Hän tuijotti eteensä eikä ollut näkevinään minua, näytti niin tylsistyneeltä kuin Sirius vain parhaillaan voi, silloin, kun ei ole moneen päivään nähnyt jälkeäkään vaikeuksista tai tuliviskistä ja loppujen lopuksihan ne olivat melkein sama asia.
”En minä murjota. Sitä paitsi sinä haluat vain jonkun, jolle voit haukkua Lilyä.”
”Ehkä”, hän sanoi. ”Ja sinä olet se joku, Kuutamo.”
”Se joku, jolle voi haukkua Lilyä?”
”Ehkä”, hän sanoi ja meni suihkuun.
Minä istuin ikkunalaudalla ja tuijotin eteeni. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt hukuttautua vaan oli melko nopea, ja silti häneltä kesti melkein viisitoista minuuttia, ja sen ajan minä vietin tuijottamalla eteeni. Ilta oli jo pitkällä, oli pimeä ja tähtien olisi kuulunut näkyä; vasta kun kylpyhuoneen ovi kolahti ja Sirius tuli takaisin, minä tajusin, ettei pilviä enää ollut ja minä saatoin nähdä taivaalle.
”Sinun pitäisi tulla pois ikkunalaudalta, Kuutamo”, hän sanoi tyynesti. ”Emmehän me halua, että sinä tiput.”
Minä vedin jalkani pois sieltä, pois kurkottamasta alhaalla aukeavaa maata ja sen kylmyyttä ja kovuutta ja turvallisuutta, jota minä melkein kaipasin jo silloin, mutta en ole vieläkään saavuttanut. Sirius sulki ikkunan minun perässäni ja laittoi sen säppiin ja sitten virnuili tyytyväisesti, aivan kuin olisi ollut hänen ansiotaan, että minä olin nyt sisäpuolella ja ikkuna kiinni enkä enää voisi hypätä.
”Mennäänkö nukkumaan?” hän kysyi.
Minä mulkaisin häntä. ”Kello on puoli kymmenen. Parin tunnin päästä sinä lähdet Jamesin kanssa varastamaan ruokaa keittiöstä.”
”En tänään”, hän väitti ja hänen silmissään välähti. ”James on Lilyn kanssa.”
”No niin, minä olen korvike.”
”Enhän minä sinua halua vaan nukkua”, hän sanoi ja kiskoi paidan päänsä yli, enkä minä voinut olla miettimättä, minkä takia hän ylipäänsä oli pukeutunut käytyään suihkussa, jos kerran halusi mennä heti nukkumaan. Mutta minä en sanonut sitä, seisoin vain vaiti ja tuijotin hänen selkäänsä, hänen lapaluitaan jotka liikahtelivat ohuen ihon alla, ja puistelin päätäni kun tajusin, että hän tiesi kyllä minun tuijottavan. Hän tiesi aina hieman liikaa eikä silti koskaan mitään.
”Remus”, hän sanoi, kun me olimme molemmat omissa sängyissämme, peittojemme alla, ja minä olin juuri tajunnut, ettei hän ollut osannut sulkea ikkunaa kunnolla: se löi vasten ikkunankarmeja ja minun paikalleni melkein tuuli.
”Remus”, hän sanoi ja minä ihmettelin, minkä takia oman nimeni kuuleminen vaikutti minuun niin; sai minut ihmettelemään, kuka olin jos kukaan.
”No?”
”Sinä olit huvittava silloin pari viikkoa sitten”, hän sanoi eikä minun tarvinnut kauan miettiä, mitä oli ollut pari viikkoa sitten. ”Kun me olimme viimeksi täällä kahdestaan. Niin kuin olisit pelännyt minua.”
Ja minä pelkäsin, vaikken sitä myöntäisi hänelle koskaan: pelkäsin hänen kättään, joka oli osunut minuun vahingossa ja saanut minut ihmettelemään, kuinka hengitetään. Pelkäsin sitä, miten yhä muistin jokaisen sekunnin terävästi kuin elämän itsensä, ja miten hänen äänensä kuuleminen niin leikkisänä ja todellisena leikkasi tajuntani läpi ja maailmani ja minun itseni, enkä olisi koskaan halunnut antaa kenellekään sellaista valtaa.
”Kai sinä tajuat, ettei sinun tarvitse pelätä minua”, hän sanoi yksi käsi roikkuen sängyn reunan yli niin kuin valmiina hukkumaan.
Minä tuijotin kattoa; hengitin.
”Remus”, hän sanoi terävämmin, kärsimätön sävy äänessään, ”vastaa.”
”Et sinä kysynyt mitään”, minä sanoin ja olin oikeassa.
”Älä nussi pilkkua”, hän tuhahti. ”Se ei sovi minulle.”
Minua nauratti, vaikka peitto ja hänen äänensä tuntuivat tukahduttavan minut molemmat yhtä aikaa, ja minun teki mieli kaivautua pois siitä kaikesta, mihin olin uponnut. Ja silti oli helpottavaa kuulla, miten häntä ärsytti minun vastaukseni.
”En minä pelkää”, minä lupasin, vaikkei se aivan totta ollutkaan.
”Minua?” hän kysyi. ”Vai mitään?”
”Kai sinäkin pelkäät jotain?” minä kysyin ja olin tietysti järkyttävän suorapuheinen, mutta uneliaisuus nyt vain teki minulle sitä, enkä minä ollut päässyt puhumaan hänen kanssaan kunnolla kahteen viikkoon; kenenkään kanssa kunnolla kahteen viikkoon.
Hän oli pitkään hiljaa, puhalteli ilmaa suustaan kohti kattoa ja minä jo luulin, ettei hän aikonut sanoa mitään. Mutta kun hän puhui, hänen äänessään ei ollut tavallista särmää vaan aavistus unta, ja ehkä ajatusta, mutta siitä ei voinut olla aivan varma. ”Kai minä jotain pelkään. Mutta en kuolemaa.”
”Miksi?” minä kysyin, utelias kun olin.
”Miksi minä en pelkää kuolemaa?” hän toisti hämmästyneenä. ”Eihän minun kannata. Minä kuolen joka tapauksessa.”
”Ai sinä olet ajatellut niin pitkälle.”
”Etkö sinä sitten ole?” nyt häntä taas melkein nauratti, mutta vain melkein. ”Et sinä ole sokea, Kuutamo. Tämä on melkein sotaa. Me kuolemme kaikki jossain vaiheessa.”
”Minä luulin, että sinä ja James aioitte elää ikuisesti.”
”Niin me elämmekin”, hän sanoi intohimo ja tulevaisuus ääntään polttaen, ”mutta emme täällä. Tajuatko?”
”En.”
”Et tietenkään.” Niin kuin minä en olisikaan voinut tajuta. ”Minä ajattelin kuolla nuorena.”
”Miksi?”
”Siinä on särmää”, hän sanoi ja nauroi taas. ”Ja traagisuutta. Sitä paitsi niin tässä kuitenkin käy. Mutta minä en aio luovuttaa; minä tappelen viimeiseen asti.”
”Sinä aiot kuolla taistelussa.”
”Luultavasti”, hän myönsi, ”missä muualla? Jos tästä tulee kerran sota, minä en aio jäädä paikoilleni istumaan.”
Minä en sanonut mitään, ja se taas oli hänelle niin kuin punainen vaate härälle tai ehkä pahempaakin.
”Aiotko sinä, Kuutamo?” hän kysyi ja hänen äänensä täytti koko makuusalin kuiskauksenakin. ”Aiotko sinä elää varman päälle ja mennä naimisiin ja hankkia lapsia ja kuolla vanhana omassa keinutuolissasi?”
”En minä mene naimisiin”, minä sanoin.
”Miksi?”
”Koska minä olen ihmissusi. Liian hankalaa. Eikä minua varmaan edes huvittaisi.”
”James menee varmasti naimisiin”, Sirius sanoi enkä minä voinut olla kuulematta, kuinka selvästi hän jätti vastaamatta minun ajatuksiini, vaikka ne eivät kysymyksiä olleetkaan. ”Lilyn kanssa. Minä tiedän kyllä. He pitävät hienot häät ja James unohtaa, että meidän piti olla aina poikamiehiä. Tylypahkan pahimmat naistenmiehet.”
Minä nauroin. ”Sen kun kuvittelette. Ette te oikeasti ole kovinkaan pahoja.”
”Miten niin?” Ja oli helppo kuulla, että hän melkein loukkaantui.
”Sinäkin olet juossut sen mustahiuksisen tytön perässä viikkotolkulla, ja James ei ole ajatellut ketään muuta kuin Lilyä moneen vuoteen. Teillä on molemmilla koko ajan vain yksi tyttö mielessä.”
Hän avasi suunsa, aikoi sanoa jotain, mutta jätti sanomatta, tuijotti hetken kattoa ja sanoikin sitten, vaikkei se varmasti ollut se mitä hän alun perin oli halunnut sanoa. ”Ei minua oikeasti kiinnosta se tyttö.”
”Eikö?” Mutta minä en uskonut hetkeäkään, etteikö olisi kiinnostanut.
”Ei”, hän väitti, ”minusta on vain hauska pitää hänet varpaillaan.”
”Tuo ei kuulostanut kovin kivalta.”
Hän nauroi. ”Maailma ei ole kiva, Remus Lupin. Miksi minun pitäisi olla? Sitä paitsi se tyttö tykkää siitä, mitä me teemme.”
”No tuo ei ainakaan ollut kivaa”, minä valitin. ”Minä sain mielikuvia. Pahoja mielikuvia.”
”Älä ajattele”, hän kielsi sukkelasti. ”En minä ole rakastunut siihen tyttöön tai mitään, en niin kuin James Lilyyn. Emme me mene koskaan naimisiin.”
”Sen näkee”, minä sanoin kiusatakseni häntä, ja itseäni.
”Eikä näe”, hän ärähti ja kääntyi hetkeksi poispäin minusta, mutta palasi nopeasti, kun ei ilmeisesti halunnutkaan vielä nukkua tai muuten vain kaipasi puheseuraa. ”Kuutamo, eikö sinua kiinnosta kukaan tyttö?”
Minä olin pitkään hiljaa. Se ei johtunut siitä, ettenkö olisi tiennyt vastausta. Minä mietin, mitä hän ajoi takaa kysymyksellään, miksi hän oli sanonut sen ääneen ja mitä hän oletti kuulevansa, ja miten se, mitä minä vastaisin, voisi tuhota minut. Sellainen minä olin kai aina: halusin tietää mikä minut tuhoaisi ja sitten välttää sitä, mutta huomasin myöhemmin, että olin vain päätynyt välttelemään hieman kaikkea.
”Ei”, minä sanoin kun hiljaisuus alkoi sattua korviin tai oli muuten vain juuri sen pituinen, että sen oli loputtava.
”Miksi?” hän kysyi vaivautumatta peittämään välähdystä äänestään, sitä, joka kertoi minulle, että hän oli nojautunut aavistuksen verran minua kohti sängyllään ja odotti vastaustani enemmän kuin ehkä yleensä.
”Koska minua ei vain kiinnosta”, minä sanoin, pelkuri.
”Miksi sinua ei kiinnosta?” Hän oli kärsimätön, sen kuuli hänen äänestään, vaikka hän yritti peitellä sitä.
”Mitä väliä sillä on?”
”Oletko sinä ikinä rakastunut?” hän kysyi, nyt varuillaan.
”En kai.”
Hän nauroi muttei aivan ääneen. ”Hyvä. Se olisikin ollut outoa.”
”Niin olisi”, minä sanoin. ”Eikö sinua nukuta?”
”Hyvä on”, hän sanoi ja käänsi selkänsä minua kohti, sillä kai hän tajusi, että minua alkoi pelottaa se keskustelu ja että siksi halusin mieluummin nukkua.
Mutta minä en nukkunut. En, kun lattia rapisi jossain meidän päällämme ja allamme ja Peter ja James olivat missä lie eikä se kaikki kiinnostanut minua pätkän vertaa. Minä makasin aloillani ja kuuntelin Siriuksen hengitystä ja tiesin mainiosti, ettei hän nukkunut.
”Kuule”, minä sanoin ja tuijotin edelleen kattoa, ”minä haluan, ettet sinä lopeta minulle puhumista.”
Häntä huvitti; sen näki pilkahduksesta hänen silmissään, vaikka oli kuinka hämärää, ja tavasta, jolla hänen suupielensä kaartuivat. ”Vai niin.”
”Lupaa se”, minä sanoin. ”Sinä unohdat kuitenkin taas, että minä olen olemassa, ja juokset vain Jamesin kanssa ympäri kyliä – ”
”Sinä kuulostat mustasukkaiselta.”
”En ole”, minä ärähdin, ”mutta minua ottaa päähän olla yksin – ”
”Hommaa itsellesi nainen”, sanoi Sirius niin laiskasti, että tiesin, ettei hän varmasti tarkoittanut sitä. Ei olisi voinut, enkä minä olisi uskonutkaan.
”Sirius.”
Kuulin hänen huokaisunsa. ”Ihan miten vain.”
Minä käännyin pois hänestä ja yritin uskotella itselleni, että olin saamaisillani unta, vaikkei se totta ollutkaan. Ja sitten kun oli, kun minä liu’uin jo jossain hämärän rajamailla, mistä aina puhutaan mutta mistä ei koskaan jälkikäteen muista mitään, koska on ollut niin uninen, silloin minä en voinut nukkua yksinkertaisesti siksi, että Sirius sai päähänsä keskeyttää minun nukahtamiseni.
”Remus”, hän sanoi ja minä olin niin hereillä, että silmiäni pakotti. ”En minä ajatellut lopettaa sinulle puhumista.”
Ja sitten hän nukahti.