Kirjoittaja: Lila
Henkilöt: Dominique Weasley
Tyylilaji: angst
Ikäraja: K11
Varoitukset: itsemurha
A/N: Niin, FFkymppiin tämän piti olla - ja onkin. Eli sanalla Viikot.
Mädän suvun mädin
Pari kokoa liian suuret, villasukilla täytetyt tennarini lätisevät märkään maahan ja muta kuorruttaa niitä uuden värisiksi. Koko metsäpolku on ruskeaa velliä.
Sää on kirkas sateen jäljiltä, mutta tuntuu kuin en näkisi kunnolla. Musta mieli varjostaa silmiäni.
Kävelen päättäväisesti eteenpäin, rintaani puristaa ja jalat haluaisivat antaa periksi ja lysäyttää minut siihen keskelle sitä tiheää sateenraikasta metsää. Väsynyt kehoni tekee vastarintaa, mutta toisaalta se tietää myös, että määränpäässä sille koittaa vihdoin lepo.
Tunne on niin helpottava, että voin melkein hymyillä, ensimmäistä kertaa viikkoihin suupieleni vääntyvät kevyesti ylöspäin.
Toisiaan toistavat viikot ovat ohitse. Tyhjän kalenterin sivut lipuivat lipumistaan eteenpäin, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Päämäärättömästi. Liian kauan samaa tyhjyyttä, tylsyyttä ja sumua. Silmäni ovat kuin umpeutuneet, en enää näe mitään, värit muuttuvat haaleammiksi. Ja vatsaani painaa raskas paino, keuhkoissani puristaa vaativa nyrkki.
Mutta viimein ahdistuksen ja epätoivon seassa on muutakin. Helpotus kasvaa jokaisella askeleellani, jonka otan.
Minun ei enää ikinä tarvitse kuulla äidin korkeaa ääntä, kun hän suoltaa tyytymättömyyden sanojaan eikä nähdä hänen pettynyttä katsettaan. Minun ei tarvitse ottaa vastaan Louisin ja Victoiren muka-huolehtivaisia sanoja ja olalle taputteluja eikä sääliviä vaivihkaisia katsahduksia. Eikä minun varsinkaan tarvitse enää sietää Molly-mummin vihjauksia siitä, mitä minun pitäisi tehdä toisin tai miten minun pitäisi muuttua.
Eikä minun tarvitse kuulla enää koskaan isän humalaista sekoilua ja saarnaa. Minä pääsen täältä pois ja nauran rajan tuolta puolen räkäisesti kaikille. Siitä saivat.
Äiti niin täydellisine koteineen, julkisivuineen. Alati murtuvine kulisseineen, joita hän yrittää pitää pystyssä kaikin keinoin. Jottei kukaan vain saisi tietää, ettei hänen elämänsä olekaan täydellistä. Ettei hän ole onnistunut tekemään siitä sellaista. Ettei hän ole onnistunut kasvattamaan kaikista lapsistaan täydellisiä itsensä kopioita, täydellisiä kaikessa mitä tekevät. Että hänen yksi tyttärensä on epäonnistunut luuseri ilman oikeanlaista tulevaisuutta. Ettei hänen avioliittonsa onnistunutkaan niin kuin sen oli tarkoitus.
Leveä polku jatkuu vielä loputtomiin, mutta käännyn vasemmalle, kapeammalle polulle joka johtaa rantakallion korkeimpaan kohtaan. Se kallio tulee olemaan viimeinen jalansijani täällä. Ja olen onnellinen siitä, että helpotus on vihdoin täällä.
Aukeava maisema on yksitoikkoinen. Olen nähnyt sen jokaisena päivänä, jonka olen viettänyt kotona. Meri aukeaa silmieni edessä ja jatkuu loputtomiin. Tänään sen yllä on pilviä, mutta ne ovat kaukana, todella kaukana. Rannan tuntumassa auringon säteet paistavat kirkkaasti maahan asti. Mutta silti kaikki on harmaata ja mustaa, sitä samaa kuin aina. Loputonta sumua.
Astelen silmät kiinni jyrkänteen reunaa kohti.
Onkohan tämä sittenkään helpoin tapa?
Mielessäni käy kutsumaton ajatus. Se on paras, vakuutan itselleni huokaisten sisäisesti, ärtyneenä epäröintiäni kohtaan. Astun tunnustellen edemmäs.
Tennarini luiskahtaa yllättäen jalkani alla ja menetän tasapainoni. Adrenaliiniryöppy syöksyy minuun ja silmäni rävähtävät auki. Kaadun selälleni kalliolle ja liu’un melkein reunalta alas. Käsilläni ehdin jarruttaa ennen kuin ehdin liukua reunalle asti.
Läheltä piti–tilanne avaa silmiäni. Näen, kuinka korkea pudotus onkaan. Huomaan, kuinka lähellä reunaa makaan. Haistan sammalen tuoksun pääni vieressä. Kuulen vaahtopäiden kuohunnan alapuolellani.
Nousen hitaasti istumaan ja konttaan kauemmas reunasta. Vaatteeni ovat märät ja kosteita sammaleita tarttuu niihin. Päätäni jomottaa, taisin lyödä sen.
Mitä minä oikein teen?
Haluan pois täältä, pois tästä piinasta. Sitä minä haluan. Adrenaliinin poistuessa puristus vatsaani palaa ja hysteerinen tunne tekee tuloaan. Melkein kuulen pilkkaavien äänteen lähestyvän. Tunnen itseni kovin irralliseksi kaikesta ja kaikista, niin vääränlaiseksi. Haukon henkeäni paniikin ottaessa valtaa. Paniikin sen tähden, ettei tämä tunne lopukaan vielä.
Nousen jälleen seisomaan ja kävelen reunalle. Kurkistan alas kivikolle, jota meri huuhtelee. Saan itseni jälleen kontrolliin, suuni haukkoo edelleen happea ahnaasti, mutta mieleni selkenee. Nyt ei ole aika perääntyä. Se on hetkessä ohi ja minun ei tarvitse enää ajatella. Eikä tuntea.
Paniikinomainen tunne poistuu, kun olen jo niin lähellä. Se tietää sen. Mutta nyrkki rintani ympärillä pitää vielä kiinni, ei halua päästää minua pois.
Kenkäni ovat puolittain tyhjän päällä, kantapäät kallion reunalla. Suljen silmäni ja ajattelen: Tästä saitte kaikki. Olette varmasti tyytyväisiä! Tätähän te halusitte, pyyhkiä tällaisen häpeätahran muuten niin täydellisestä suvusta.
Leveä hymy kasvoillani tietää, että kohta se on ohi, kohta puristus rinnassani helpottaa, kohta saan olla rauhassa. Saan olla se kuka haluan. Eikä kukaan enää sano minulle, mitä minun pitäisi tehdä tai olla.
Puristus alkaa hellittää jo, oi, tervetuloa autuus! Nyrkki rintani ympärillä tietää, ettei voi enää pitää minua kauaa otteessaan.
Hyvästi kaikki. Ei tule ikävä!
Vielä viimeinen katsahdus ympärilleni. Meri velloo voimakkaana, se määrää oman tahtinsa. Tahdon olla sen kanssa yhtä.
Metsässä takanani raksahtaa.
Hätkähdän vaistomaisesti ja sillä hetkellä liukkaan kengänpohjani alla kasvava sammal irtoaa kalliosta ja horjauttaa tasapainoni. Liukastun kallionreunan yli. Suustani karkaa yllättynyt huudahdus, aivoni lukittuvat yhteen säikähtäneeseen ajatukseen ja käteeni jymähtää kipu kun paiskaudun ensin vasten kovaa kiveä ja vajoan sitten tyhjään...
Aallot pyyhkäisevät elottoman ruumiin mukaansa kuin minkä tahansa rannalle lojumaan jääneen. Metsästä kalliolle astuu hitaasti saksanhirvinaaras etsien maukasta ruokapaikkaa.
