Fandom: One Piece
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, enkä saa leikkimisestä muuta kuin hyvää mieltä.
Otsikko: Lintuhäkki
Kirjoittaja: Pics
Paritus: Law/Luffy
Ikäraja: K-11
Genre: draama, angsti, romantiikka
Varokaa: spoilereita chapteriin 794 saakka
Summary: Ja hän oli tässä. Elossa.A/N: Jeij, onnistuin sittenkin hanskaamaan Albumihaaste #4:n, sillä tämä on viimeinen ficci siihen haasteeseen. Eka isompi biisihaaste, jonka onnistun jopa saamaan täyteen. : D
Albuminani on Fool's Gardenin
Dish of the Day ja tässä biisinä
One Fine Day, joka musta sopikin tilanteeseen kerrankin varsin hyvin eikä sillä hämärällä alitajuislogiikalla, jota en aina saa itsekään kiinni. Ihan selkeästi Lawin biisi.
LintuhäkkiLaw heräsi siihen, että aivan joka paikkaa särki sietämättömästi. Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen valjun harmaassa aamuvalossa. Paikka näytti vieraalta, hän nousi nopeasti istumaan ja sihahti, kun tuskan salama välähti hänen lävitseen kädestä, jolla hän oli ottanut tukea lattiasta.
Hän muisti lojuneensa Doflamingon jaloissa pyörtymäisillään kivusta ja nähneensä käden jonkin matkan päässä palatsin kivilattialla. Jonkinlaisen irrationaalisen kivun hunnun läpi hän oli ajatellut:
Onko tuo tuolla minun käteni? ja se oli ollut niin kummallista, että hän oli ollut vähällä ratketa mielipuoliseen nauruun.
Hän tunnusteli käsivarttaan kohdasta, josta kipu säteili, mutta raaja tuntui aivan ehjältä. Sormet tottelivat, kun hän taivutteli ja liikutteli niitä.
Ai niin. Prinsessa Mancherie.
Asiat alkoivat vähitellen palata takaisin ja asettua paikalleen hänen mielessään. Kuinka hän oli pysytellyt tajuissaan ihan silkasta itsepäisyydestä, koska halusi nähdä kuinka Doflamingon ja Luffyn taistelussa kävisi. Muistikuvat siitä olivat ihan liian kirkkaita, suorastaan epäinhimillisen teräviä – hänet oli työnnetty niin pitkälle äärirajojensa yli, että hän oli tullut astuneeksi kummallisen tyyneen mielentilaan, jossa kaikki piirtyi hänen eteensä hitaana ja terävänä, mutta mikään ei oikeastaan tuntunut miltään. Kaikki oli ollut selkeää ja ikään kuin irrallista, ihan liikaa shokkia ja adrenaliinia.
Hän muisti punninneensa vaihtoehtoja rauhallisena. Jos Luffy voittaisi, hyvä. Jos Doflamingo voittaisi, silläkään ei olisi paljon väliä. Law oli ihan valmis kuolemaan täällä Luffyn mukana jos niin kävisi, sillä elämällä ei olisi enää mitään merkitystä.
Kun Doflamingo oli pudonnut ja Dressrosan taivasta runnellut lintuhäkki haihtunut, Law oli vain katsellut silmiään räpytellen ja uskomatta, että tämä oli totta.
He olivat tulleet tähän mökkiin, huolehtineet haavoistaan ja yksinkertaisesti simahtaneet. Law oli nukkunut paljaalla lattialla ja oli nyt kauttaaltaan kankea ja kipeä, mutta joku oli näköjään heittänyt hänen päälleen viltin, ja nyt...
Nyt oli kai hyvin varhainen aamu.
Ja hän oli tässä. Elossa.
Hän nipisti itseään lujaa käsivarresta ja se sattui juuri niin paljon kuin pitikin.
Joka puolella hänen ympärillään lojui huopiin kääriytyneitä myttyjä, jotka olivat syvässä unessa. Hän muisti hämärästi sitoneensa niin monia haavoja, että oli menettänyt kaiken tajun siitä keitä oli tullut hoitaneeksi, itsekin siinä tajunnan rajamailla keikahdellen. Se oli ollut kuin loppumaton uni valkoisia sideharsoja, antiseptin pistävää hajua ja groteskeja ruhjeita, aina kun yksi vamma oli hoidettu, oli seuraava jo ollut jonossa.
Luffyn hän muisti.
Hän nousi varovasti jaloilleen ja asteli mökin ainoan sängyn vierelle. Luffy oli syvässä unessa siteisiin ja peittoihin kiedottuna ja näytti täydeltä idiootilta kuorsatessaan suu auki.
Lawin suupieliä nyki väkisin hänen seistessään siinä katselemassa. Oli kummallista ajatella, että
tuo oli pelastanut niin hänet kuin koko Dressrosankin, mutta hän alkoi vähitellen tottua siihen, ettei Luffyssa ikinä ollut mitään järkeä. Se oli parasta vain hyväksyä.
Koska kaikki olivat unessa, hän antoi periksi halulle ojentaa kätensä ja pyyhkäistä hiukset syrjään Luffyn otsalta. Ja koska Luffy ei liikahtanutkaan vaan pysyi sikeässä unessa, hän juoksutti sormiaan pari kertaa tämän hiusten lomassa vaivautumatta ajattelemaan teon seurauksia tai järkevyyttä.
Kiitos.Liian lyhyeltä tuntuneen tuokion jälkeen hän repi itsensä vuoteen viereltä ja meni ulos, sillä hänen oli nähtävä taivas uskoakseen kaiken todeksi.
Oli harmaa, hitaasti valkeneva hetki ennen auringonnousua, ja koko maailma tuntui olevan hiljaa. Niitty oli täynnä kukkia, jotka olivat vielä supussa yön jäljiltä. Eikä taivaalla ollut jälkeäkään Doflamingon luomasta lintuhäkistä, joka eilen oli sulkenut koko saaren sisäänsä ja uhannut puristaa heidät kaikki hengiltä.
Luffy ei ollut pelkästään avannut häkin ovea, vaan murskannut koko virityksen yhdessä sen luojan kanssa. He olivat vapaita.
Law oli vapaa.
Siitä oli kolmetoista vuotta, kun hän oli arkkuun suljettuna kuullut Corazonin viimeiset sanat Doflamingolle:
"Päästä hänet menemään! Hän on vapaa!" Mutta vaikka Law silloin oli päässyt pakoon, niistä sanoista huolimatta hän ei ollut ikinä ollut vapaa. Rihmoja oli ollut liian paljon ja niillä oli ollut hänestä liian tiukka ote.
Corazon oli vain toivonut, että Law pysäyttäisi Doflamingon. Hän oli ottanut sen tehtäväkseen, mutta ei kestänyt kauankaan ennen kuin toiveen täyttäminen oli vääristynyt kaikennieleväksi, myrkylliseksi kostonhimoksi, joka tuntui olleen kaikki mitä hän pystyi ajattelemaan. Hän oli tiennyt ettei lepäisi ennen kuin toinen heistä makaisi maassa pystymättä nousemaan enää koskaan, kumpi se sitten ikinä olisikin.
Se oli ottanut kaikkien näiden vuosien valmistautumisen, mutta hän ja Doflamingo olivat vihdoin kohdanneet toisensa... ja sitten Luffy vain oli tarttunut siihen Lawia sitovaan rihmaan ja tuosta vain napsauttanut sen poikki, ja nyt hän haukkoi henkeä pää pyörällä kuin olisi juuri syntynyt uudelleen.
Syntynyt uudelleen, kyllä, se kuulosti hyvältä vertauskuvalta. Kauttaaltaan aristavana ja horjuvana ja vailla minkäänlaista tajua siitä, mihin oli menossa.
Häntä pyörrytti eikä hän tiennyt johtuiko tunne hänen saamistaan vammoista vaiko ihan vain asioiden iskeytymisestä tajuntaan. Hän istuutui maahan piittaamatta aamukasteesta ja valahti sitten selälleen, koska miksi ei? Näin hän saattoi helposti katsella valkenevalle taivaalle, jota vasten ei piirtynyt luonnotonta rihmahäkkiä, ja hän oli vapaa katselemaan sitä jos hänestä sattui tuntumaan siltä.
Tunteita oli niin paljon, että hän pelkäsi räjähtävänsä niiden voimasta. Hän oli kiitollinen Luffylle, mutta samalla hiukan kitkerä siitä ettei ollut saanut tilaisuutta tappaa Doflamingoa – ja nurinkurisesti kiitollinen myös
siitä, sillä lääkärien ei pitäisi tappaa ihmisiä, ei edes niin vihattuja.
Hän oli tottunut siihen, että tiesi täsmälleen mitä hänen elämässään tapahtui ja mitä hänen pitäisi seuraavaksi tehdä. Mutta yhtäkkiä hyvin vähän oli selkeää, hän ei edes tiennyt pitäisikö hänen keskittyä olemaan kiitollinen vaiko ryhtyä odottamaan merivoimia ja seuraavia huonoja uutisia. Tai jäädäkö tähän katselemaan auringonnousua vaiko mennä takaisin sisälle siinä toivossa, että saisi vielä unta.
Tavallaan sopi kuvaan, että heti kun hän oli vapaa tekemään mitä halusi, hän ei enää tiennyt mitä halusi. Hänen elämänsä tarina.
Lopulta hämmentyneeseen hiljaisuuteen tunkeutui lähestyvien askelien ääni, kun joku kulki niityllä pyyhkien heiniä ja kukkia syrjään. Tulija pysähtyi juuri ennen kuin olisi astunut Lawin käsien päälle ja katsoi alaspäin. Leveälierinen päähine jätti kasvot varjoon, mutta häntä oli silti mahdoton olla tunnistamatta heti.
"Täällähän sinä olet, Traffy! Mitä sinä oikein teet?" Luffy kysyi.
"En mitään. Lojun niityllä, kuten ehkä saatat huomata."
"Hmm." Luffy kallisti päätään. "Se näyttää hauskalta."
Sen kummemmitta mutkitta Luffy retkahti heinikkoon Lawin viereen ja risti kädet päänsä taakse. Law ei jaksanut ajatella oliko tässä yhtään mitään järkeä, koska oli oikeastaan aika mukavaa vain olla hiljaa mutta ei silti yksin.
He katselivat auringon nousevan ja sen myötä värien palaavan maailmaan. Taivas alkoi valjun sijasta näyttää siniseltä.
"Tämä on mukavaa", Luffy kommentoi.
Law hymähti myöntävästi. Hänen olisi lääkärinä pitänyt patistaa heidät molemmat sisälle, mutta ilma oli lämmin ja mielelle teki ihan hyvää katsella muutakin kuin mökin seiniä, joten se ei tuntunut kovin tärkeältä. Hän yritti olla ajattelematta miten helppoa olisi kierähtää kyljelleen aivan kiinni Luffyyn ja – ja tehdä jotain, mitä oli miettinyt jo jonkin aikaa.
Hän oli yrittänyt tukahduttaa ne ajatukset, koska ei halunnut minkään vievän hänen huomiotaan pois Doflamingosta ja koska pelkäsi, että se voisi tehdä yhteistyön Luffyn kanssa hankalaksi, jos menisi huonosti. Mutta nyt niitä mietteitä oli huomattavasti vaikeampi karkottaa, koska hänen tekosyynsä alkoivat loppua. Varsinkin, kun he nyt sattuivat olemaan tässä.
"Mitä meinasit tehdä seuraavaksi?" Luffy kysyi.
"Miten niin?" Law kysyi, ehkä liian nopeasti. Oli tuntunut siltä kuin Luffy olisi aavistanut hänen ajatuksensa ja tiennyt hänen hautovan mielessään jotain.
"No, sinä halusit vetää Mingoa turpaan, vai mitä? Niin kuin, tosi paljon. Nyt kun sinun ei enää tarvitse, niin mitä meinasit seuraavaksi?"
"En tiedä." Oli helpotus, ettei Luffy sittenkään lukenut ajatuksia, mutta Law ei olisi kaivannut muistutusta täydellisellä tuuliajolla olemisestaan. Hän ei vain tiennyt mitä nyt.
"Kai sinulla on juttuja mitä haluaisit tehdä?" Luffy kysyi.
"On kai." Law yritti vastata sävyyn, joka ei rohkaisisi kysymään mitä ne jutut mahtaisivat olla.
"Tee niitä sitten."
"En ole varma siitä olisiko se hyvä idea."
"Miksei muka olisi?" Tähän mennessä keskustelua oli käyty rennon toverilliseen, lähes välinpitämättömään sävyyn, mutta nyt Luffy kuulosti kiinnostuvan tosissaan, mikä ei luvannut hyvää. Law oli jo oppinut miten lapsellisen sinnikäs Luffy saattoi olla, jos todella halusi jotakin. "Mitä pointtia on olla elossa ja vapaa, jos et tee sitä mitä haluat?"
Law kääntyi kyljelleen ja kohottautui kyynärpäänsä varaan. Hän käsitti heidän olevan todella lähekkäin, kun hänen polvensa tahtoivat väkisin koskettaa Luffyn jalkoja. Luffy käänsi kasvonsa häntä kohti, katsoi suoraan silmiin ja hymyili. Ei sitä tavanomaista valtavaa hymyä, vaan pienempää ja ikään kuin intiimimpää. Se sai Lawin nielaisemaan tukalasti.
"Tuo on hyvä kysymys, mutta jotkin ideat vain ovat huonoja", hän sanoi. Ja tämä oli yksi niistä huonoista ideoista. Ehdottoman varmasti.
"Mistä sen tietää jos ei kokeile?"
Sanat kuulostivat liiaksi haasteelta, jotta ne olisi voinut jättää huomiotta. Jos Luffy halusi nähdä huonon idean, niin...
Law syytti impulsiivisuudestaan täydellistä tilaisuutta sekä jokseenkin eksynyttä vapaudenhuumaansa, kirosi äänettömästi typeryyttään, valmistautui saamaan nyrkistä, ja nojautui suutelemaan Luffya.
Se tuntui olevan kaikkea muuta kuin huono idea. Luffy oli kömpelö ja kokematon, mutta ei missään tapauksessa vastahakoisen tuntuinen vastatessaan suudelmaan ja kiertäessään käden Lawin niskaan. Se oli tunnusteleva ja lämmin suudelma, jonka Law piti melko lyhyenä, koska halusi tietää missä mentiin ja koska hänen kättään alkoi taas särkeä.
"Tuo oli hyvä idea", Luffy sanoi hymyillen.
"
Tiesitkö sinä, että ajattelin tuota?" Tuntui mahdottomalta, että Luffylla olisi niin paljon suunnitelmallisuutta, mutta Lawista tuntui silti kuin häntä olisi johdateltu. Ei sillä, että hän olisi pannut pahakseen. Tällä kertaa.
"En. Mutta sinä silitit tukkaani ennen kuin menit ulos ja tuntui muutenkin, että ehkä tykkäät minusta. Ja jos meinasit tehdä sille jotain se ei voinut olla huono idea, koska tykkään sinusta kanssa."
Joskus Luffy tuntui tekevän asioista todella yksinkertaisia ja helppoja. Law ei vieläkään tiennyt mitä ihmettä aikoi seuraavaksi, mutta eksyneisyyden tunne ei ollut nyt lähellekään yhtä häiritsevä ja päällekäyvä kuin aiemmin. Hän saattaisi jonakin päivänä tottua siihen, että astelisi eteenpäin jotakin muuta reittiä kuin koston kapeaa ja vangitsevaa polkua.
Häkki oli poissa ja hän oli vapaa tekemään mitä halusi, ja juuri nyt hän halusi suudella Luffya uudelleen.
