Kirjoittaja:Béren
Ikäraja:S
Genre:Drama, angst
Pairing:-
Disclaimer:Row omistaa kaiken minkä tunnistatte Rowille kuuluvaksi, sadut kuuluvat tekijöilleen
Haasteet:Saaga-haaste:Kapin elämä
A/N:Kapi on nykyään mun lempihahmoja Pottereissa, ja siitä on aivan ihana kirjottaa. Tää osallistuu Saaga-haasteeseen ensimmäisenä kronologisessa järjestyksessä. Mun Kapi on sitten aika erikoinen hahmo, ja siitä saadaankin lisätietoja pian.. Mutta joo en tiiä mitä muuta tästä sanois, Corelia ja Mary on btw mun omia hahmoja. Tää on mun 300 viesti, jes <3
Dreams are my reality
Mustatukkainen poika seisoi niin ylväänä kuin kuusivuotias vain kykeni. Pojan äiti askelsi kalliilla matolla edestakaisin, tarkasteli lastaan kuin näyttelyhevosta. Kapi hymyili harvahampaista hymyä, mutta hymy lipui pois äidin mulkaistessa lasta tiukasti.
”Kerrohan, miksi lastenhoitajasi löysi sinut metsästä?” Coralia lähes sihisi punattujen huuliensa välistä. Kapi vilkaisi oviaukossa seisovaa lastenhoitajaansa joka nyökkäsi nopeasti.
”Mä etin punahilkkaa, niinkuin siinä sadussa.”
”Puhu kuin arvoisesi kuuluu. Kuka kertoi sinulle jästien satuja?”
”Anteeksi äiti. Velhojen sadut on vaan niin tylsiä, jästien sadut on paljon parempia!” Kapi vastusi, risti kätensä rinnalleen ja tuijotti äitiään tiukasti.
”Mary, huolehdi ettei poikani saa enää tietoonsa jästien asioita. Vie hänet huoneeseensa, pojalla on paljon opiskeltavaa tälle illalle.” Coralia hymyili kopeasti lastenhoitajalle joka niiasi keveästi, kutsui poikaa ja saattoi tämän huoneeseensa.
”Kapi, sinun pitäisi muistaa miten äidillesi puhutaan”, Mary huokaisi ja ojensi pojalle aivan liian paksun sukukirjan.
”Hän ei pidä minusta, mun ei tarvi kunnioittaa ketään sellaista”, Kapi istahti korkealle sängylleen, avasi kirjan mustan nauhan kohdalta, liikutti silmiään kiemuroilla rivillä, opetteli äitinsä kuolleita sukulaisia oppimatta mitään.
”Poika-kulta, Coralia rakastaa sinua ja haluaa parastasi.” lastenhoitaja hymyili, istahti pojan viereen ja aloitti selityksen mitä kautta Kapi oli sukua kenellekkin.
”Mary, miksen mä saa lukee Punahilkasta?” poika kysyi illalla käpertyessään peiton alle, puristaessa upouutta pehmoleluaan tiukasti itseään vasten.
”Äitisi on puhdasverinen, hän ei pidä niistä saduista.”
”Entä jos Punahilkkakin olis puhdasverinen? Mitä sillä edes on väliä?” Kapin hämmentynyt, mutta uninen ääni ihmetteli. Mary huokaisi ja kielsi ajattelemasta mitään sen kaltaistakaan.
”Voisitko viedä minut huomenna etsimään Punahilkkaa metsästä?”
”Kapi, et sano sanaakaan yhdestäkään jästisadusta tässä talossa enää koskaan, minä voin saada potkut sen takia!” Mary suutahti, sammutti yöpöydän antiikkilampun ja toivotti hyviä unia.
Oven suljeuduttua vain kirjahyllyn perällä makaava satukirja kuuli Kapin hennot kuiskaukset:
”Jos mä en saa löytää Punahilkkaa, mä etsin Hannun ja Kertun, ihan varmasti etsin.”
